My happy ending 4:


Danna katsoi minua. En voinut katsoa häntä silmiin. Mitä edes sanoisin? Taas hän joutui pelastamaan minut.

Näin hämärästi sinihiuksisen Konanin kumartuvan vasemmalle puolelleni. Danna oli siis kutsunut hänet. Miksi tarvitsin aina apua?
Konanin rauhoittava ääni kantautui jostain kaukaa, vaikka hän oli aivan vieressäni. Alkoi tuntua siltä, etten edes ollut siinä, vaan jossain kaukana. Oli koko ajan vaikeampaa nähdä danna ja Konan, ja lopulta näin vain pimeää. En kuullut ääniä, en pystynyt liikkumaan. Se oli kiduttavaa. Miksen voinut vain kuolla nopeasti? Miksi sen täytyi olla niin hidasta..
"Et sinä kuole."
Sanat kaikuivat päässäni. En tiennyt kuka ne oli sanonut, mutta ne helpottivat hieman. En ehkä kuolisi nyt, mutta..


Mieleeni tulvi julmia ja halveksivia kasvoja. Sain tarpeekseni. Sinä päivänä päätin, että heistä saisi tulla osa taidettani. Ja niin heistä tulikin. Tuntui hyvältä nähdä heidän kauhistuneet ilmeensä ennen räjähdystä. Tuntui hyvältä katsoa pakenevia ihmisiä..

Niin tappava taiteeni alkoi.


Aloin kuulla kuiskintaa. Tunsin makaavani jollain pehmeällä - luultavasti sängyllä.
Avasin hitaasti silmäni. Olin yhä dannan ja minun huoneessa. Näin taas Konanin kauniit kasvot, sekä dannan. He molemmat katsoivat minua, ja Konan näytti todella helpottuneelta. Dannasta ei voinut sanoa. Olin nousemassa, mutta Konan esti sen. Hän sanoi, että minun pitäisi levätä.
"Olen ihan kunnossa, un", tuhahdin.
"Et todellakaan ole. Tiedätkö miten lähellä kuolemaa juuri olit?"
Käänsin katseeni nopeasti sinihiuksiseen. Tämän kasvoilla oli vakava ilme. Ainahan hänellä oli.
"Olisinko voinut kuolla?" kysyin hiljaisella äänellä, lähes kuiskaten.
Konan nyökkäsi. Danna taas katsoi muualle. Suljin silmäni ja hengitin syvään. En kuollut onneksi vielä..

Avasin taas silmäni. Konan nousi ja poistui. Jäimme dannan kanssa kahdestaan. Huoneessa oli syvä hiljaisuus. Jälleen en tiennyt mitä sanoa.
"Pelkäätkö?" hän kysyi hiljaa.
Katsoin häntä yllättyneenä silmiin. Pitkästä aikaa.
"En tiedä, un", sanoin käheällä äänellä. Hän tarttui minua nopeasti olkapäistä.
"Näen kyllä, Deidara", hän sanoi, ja tiukensi otettaan.
Katsoin häntä ehkä hieman pelokkaana. Danna näytti vihaiselta.
"Sinä pelkäät."
Danna päästi irti. Hän kääntyi selin minuun päin. En tiennyt mitä tehdä, en tiennyt mitä sanoa. Sitten päähäni tunkeutui vain yksi ajatus - halusin pois.

Ryntäsin ulos huoneesta, portaat alas, ja kohti ulko-ovea. En välittänyt huonosta olosta, en välittänyt väsymyksestä. Tartuin oven kahvaan ja aukaisin oven. Ryntäsin heti metsään. Mitä väliä, jos minua etsittäisiin, ja rangaistaisiin?

Juoksin, vaikka oksat repivät kasvojani. En jaksanut edes käyttää chakraa. Naarmuja oli varmaan kaikkialla. Jalkojani poltti, mutta en aikonut pysähtyä. En ollut vielä tarpeeksi kaukana. Tunsin sydämeni hakkaavan. Lopulta en enää jaksanut, ja lysähdin maahan. Oli ilta, ja olin syvällä metsässä, jossa ei ollut lintuja laulamassa. Jostain syystä metsä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Nojasin selälläni puunrunkoon. Oli aivan hiljaista, mistään ei kuulunut ääniä, kuin metsä ei olisi elossa. Se oli karmivaa.
Pimeys alkoi hiljalleen laskeutua metsään.

En enää tiennyt kuinka kauan olin istunut maassa. Minne menisin? Tajusin vasta nyt, että minulla ei ollut mitään paikkaa minne mennä. Olin Akatsukissa, tai niin luultiin, joten en voisi vain kävellä johonkin kylään herättämättä huomiota.
Ja tässä metsässä ei vaikuttanut olevan mitään syötävää. Takaisin meneminen olisi typerää.. Aloin katua ajattelemattomuuttani.
Väsymys alkoi ottaa vallan, ja suljin silmäni. Vaivuin uneen..


Makasin maassa. Kaikkialla oli vertani. Purin huultani, etten olisi huutanut tuskasta ja vihasta. Danna seisoi edessäni, ja hän katsoi minua välinpitämättömänä, tekemättä elettäkään auttaakseen minua. Näköni alkoi hiljalleen tummua. Tiesin lopun olevan lähellä. Katsoin häntä vielä kerran. Minä vihasin dannaa..


Heräsin hätkähtäen. Nurmi oli kosteaa, samoin kaapuni. Aurinko oli jo noussut. Uneni palasi mieleeni. Danna oli ollut niin kylmä.. Ravistin päätäni. Se oli ollut vain unta. Danna ei oikeasti tekisi minulle niin.
"Mistä tiedät?"
Ääni tunkeutui taas päähäni. Purin huultani, ja nousin ylös.
"Onko hän muka joskus välittänyt sinusta?" se jatkoi.
Laitoin kädet korvilleni. Halusin hiljentää sen äänen.
"Ei ole."
Lähdin kävelemään ripeästi, ilman päämäärää. Halusin vain pois siitä metsästä, halusin paeta sitä ääntä. Ja onneksi se oli vaiennutkin. Tiesin kyllä sen kaiken olevan totta.
Minä pelkäsin.

Aloin juosta. Maisemat alkoivat muuttua, ja pitkän matkan jälkeen huomasin olevani jollain aukiolla. Poissa siitä karmivasta metsästä. Hidastin vauhtia ja lopulta pysähdyin. Juoksu oli vienyt voimiani. Istuin huohottaen maahan.

Aurinko oli jo noussut kunnolla esiin, ja lämmitti mukavasti. Sinisellä taivaalla näkyi pari hassua pilveä. Hengitin sisään raikasta ilmaa. Olin jo unohtanut miltä tuntui olla vapaa. Silloin kukaan ei käskenyt sinua, silloin sait olla oma itsesi. Mutta olinko minä jälleen vapaa?
Jotain tuntui puuttuvan.

Kuulin rasahduksen. Katselin ympärilleni, valmiina hyökkäykseen. Yhtäkkiä tunsin iskun niskassani, ja kaaduin eteenpäin hämmentyneenä. Sitten kaikki pimeni..

"Säälittävää", kylmä ääni kantautui korviini. Ääni oli minulle tuntematon. En edes tiennyt oliko se tarkoittanut minua.
Tunsin makaavani kovalla lattialla.
"Älähän nyt. Tuo heppu on Akatsukissa", toinen minulle tuntematon ääni sanoi. He molemmat olivat naisia.
Avasin hitaasti silmäni. Huone oli hämärä, mutta näin selvästi kaksi naista. Molemmilla oli punaiset hiukset, ja tummat vaatteet.
"Kas, hän heräsi", toinen totesi.
"Missä olen, un?" kysyin ärtyneellä äänellä.
Toinen heistä alkoi nauraa kylmää naurua.
"Deidara. Luulisi sinun tietävän", hän sanoi.
Miten tuo nainen tiesi nimeni?! ..Ainiin, olin kuuluisa rikollisninja.
"Missä olen, ja keitä te olette? kysyin vielä ärtyneempänä.
"Minä olen Aki, ja hän on Haru", se kylmempi tyyppi vastasi. Hänen ilmeensä oli tyly.
"Missä minä olen, un?" toistin taas kysymykseni.
"Eiköhän se ajan myötä selviä", Haru vastasi.

Nousin ylös lattialta huojuen. Niskassa tuntui vieläkin se isku. Olin tunkemassa käteni savilaukkuihin, kun huomasin että ne olivat poissa. Niin tietenkin.
Katsoin heitä vihaisena. Ei minua huvittanut olla taas vanki.
"Rauhoitu, Deidara", Haru sanoi. Hän oli yhtäkkiä aivan vieressäni.
"Mitä te haluatte minusta, un?" kysyin hiljaa.
"Olet turvassa", Haru kuiskasi.