Katselin heitä, Narutoa ja Sakuraa, ja tulin surullisemmaksi kuin aikaisemmin. He sopivat toisilleen niin hyvin. Itse en löydä ketään. Kibastakaan en saa seuralaista, koska en uskalla edes kysyä.
  Kävelin kotiin, jossa Neji jo minua odottikin.. Niimpä tietenkin. Hän aikoo taas pitää minulle sen saman luennon, niinkuin joka helkkarin päivä. "Missä olit? Milloin lähdit? Menitkö yksin? Vai jonkun kanssa? Kenen kanssa?" ja ninin edelleen.. Jospa vain voisin jotenkin välttyä tältä!
  Astelin huoneeseeni laahustaen. Isä, Neji eikä edes pikkusiskoni Hanabi, kukaan heistä ei huomannut mitään outoa.. Olin masentunut! Eikä kukaan tule lohduuttamaan.. No, ainakin saan olla rauhassa.
  Kaaduin makaamaan lattialle, katsoen kattoa. Nostin käteni ilmaan, kurkottaen ylöspäin. Mitä hyötyä minulle on, että olen masentunut? Siitähän on vain haittaa. Minulle, sekä niille, joita olen asialla vaivannut. Haluan vain olla taas samanlainen kuin ennen. Ujosteleva Hinata, se minä haluan olla. Joskus vain tuntuu, kuin kukaan ei huomaisi minua. Niinhän se taitaa ollakin, heh. No.. Eipähän tässä, *haukotus*, mitään ole.. Aika ruveta nukkumaan.

>>AAMULLA<<

Heräsin edelleen masentuneena. Huomasin kuitenkin jotain, minulla oli peitto päälläni? Nukahdin ilman mitään, mutta joku kävi peittelemässä minut. Oliko se isä? Vai kenties Neji? Vaiko Hanabi? No.. Kello näyttää sen verran, että pitäisi kohta olla ryhmän kanssa harjoittelemassa.
  Puin ylleni ja laitoin kengät jalkaani. Olin ovella menossa kunnes kuulin haukuntaa selkani takaa. Käännyin ympäri vähän säikähtäneenä ja huomasin Akamarun. Miten se oli päässyt sisälle? Ei kukaan sitä sisälle ole kuitenkaan päästänyt. Olen ainut joka on hereillä.
  Menin ovesta ulos, Akamaru sylissäni, ja huomasin, että meitä odotettiin jo. Laskin Akamarun maahan ja toivotin Kiballe ja Shinolle "hyvää huomenta", johon he vastasivat samalla tavalla, mutta he olivat väsyneitä. Kiba ainakin.
  Lähdimme metsään harjoittelemaan. Minä istuin puun alla, pää polvissa ja katselin välillä poikia, kun he harjoittelivat. Halusin olla yksin, mutta Akamaru ei suostunut lähtemään viereltäni. Eikö kukaan tosiaankaan huomannut, että olin masentunut? Eikö sen olisi pitänyt olla ilmiselvää? Noh.. Ei näköjään noille.
  Siinä istuessani, tunsin kovan kolahduksen päässäni, ja kaikki pimeni pitkäksi aikaa. Kuulin hätäisiä ääniä, kuulin jonkun huutavan apua, joku huusi jopa nimeäni. Luulin, ettei kukaan välittäisi. Olin tavallaan onnellinen, että edes jossain määrin minusta välitettiin. Onkohan nyt yö vai päivä. En näe mitään. Haluan pois täältä.

>>SEURAAVA PÄIVÄ<<

Auringon säteet paistoivat kasvoilleni. Heräsin ja nousin istumaan. Katselin ympärilleni. Olin sairaalassa. Tännekö minut tuotiin? Mitä minulle edes tapahtui? Olin masentuneempi kuin koskaan, koska en nähnyt ketään luonani.. Minut hylättiin.
  Siinä huokaillessani, huoneeni ovi avattiin. Käännyin katsomaan kuka sieltä tuli. Huoneeseen astui Kiba, mukanaan kaunis kukkakimppu. Kiba laittoi kukat pöydälle ja istui pedilleni, siihen reunalle. Hän otti minun käsistäni kiinni ja katsoi minua suoraan silmiin. Tunsin punastuvani, mutta en jäänyt ajattelemaan sitä.
Kiba sanoi: "Hinata? Kunhan olet päässyt täältä pois? Niin.. Siis.. Tuota.. Lähtisitkö.. Tuota.. Treffeille? Kanssani?"
  En voinut uskoa korviani! Hän pyysi minua treffeille! Johtuiko se hänen katseestaan? Se oli niin lamaannuttava, mutta ihana. Hänen kätensä, ne olivat lämpimät. Hänen äänensä? Hurmaava ääni, joka lumoaa minut. Ulkonäkö kokonaisuudessaan? Komea, suloinen, herttainen, IHANA!
  Vastasin Kiballe tietenkin myöntävästi ja tämä lähti pois iloisena, hyvästellen minut. En ollut enää masentunut, koska löysin hänet, henkilön, kenestä pidän kiinni, ja on minun tukenani. Kun luonani kävi muitakin, niin he hämmästelivät, kun hymyilin iloisena. Hymyni sai muutkin hymyilemään.
  Olin sairaalassa vain pari päivää, ja nyt pääsin pois. Kiba tuli minun avukseni, että pääsen käymään kotona. Hän sitten oli ritarillinen! Herttainen ja ihana. Kukaan tyttö ei ole yhtä onnekas kuin minä.
  Kotona vaihdoin vaatteeni, kaunis mekko. Lähdimme Kiban kanssa sitten katsomaan elokuvaa ja syömään. Olin niin iloinen! Joskus sitä vain toivoisi, että tälläistä olisi joka päivä<3 mutta, ninjan pitää tehdä myös velvollisuutensa ninjana. Sitä velvollisuutta ei voi paeta.



THE END