TEEN MADNESS
Kahdestoista luku

…‘nd can you feel the love tonight? It is where we are. It’s enough for this wide-eyed wanderer---
      
Kaksi nuorta istuivat autossa. He olivat ajaneet kaupungin läpi puistoon, jonka reunaan Kiba yritti laina-autoaan parhaillaan pysäköidä. Radio oli soinut kokoajan taustalla heidän ajellessaan, ja ilmassa leijui jotain hyvin tunnelmallista ja romanttista - jotain sellaista mihin ei tarvittu edes sanoja. Kaksikko oli vain hymyillyt ja istunut hiljaa autossa, kuunnellen hiljaista musiikkia ja katsellen tuulilasin läpi tielle. Vasta astuessaan ulos autosta, he katsoivat toisiinsa ja ottivat muutenkin kontaktia.
      
Kiba kiersi auton ja otti Hinataa varovasti kädestä. He eivät missään vaiheessa olleet sopineet virallisesti seurustelevansa, mutta kyllähän sen nyt jo kaikki huomasivat etteivät he pelkkiä ystäviä olleet. Tämänpäiväisen suudelmansa jälkeen he olivat lähentyneet vielä entisestäänkin ja uskalsivat nyt olla täysin avoimia toistensa seurassa.
      
“Mennäänkö tuonne huipulle?” Kiba osoitti vapaalla kädellään puiston laelle, penkeille, joissa muun muassa Hakulla oli tapana istuskella. Hinata nyökkäsi ja kiristi otettaan pojan kädestä. He kävelivät rauhallisesti vielä melko valoisassa illassa mäen päälle, jonne ei oltu istutettu puita, mutta sen sijaan oikea kukkameri reunusti penkkirivistöä kukkulan harjalla.
      
“Hassua ettei täällä ole muita”, poika huomautti ja katsoi taivaalle, joka oli vielä toistaiseksi melko valoisa ja pilvinen. “Tänään on täysikuu.”
      
Hinata istui seuralaisensa vierelle keskimmäiselle puistonpenkille, silmät taivaalla. He pitelivät toisiaan edelleen käsistä, jonka ansiosta kumpikaan ei tuntenut olevansa yksin. He saivat toisistaan lämpöä ja turvaa, ja tiesivät kyllä toinen toistensa tunteista.
      
Kiba oli viimein laskenut katseensa taivaankannesta tyttöön vierellään, silmäillen tämän koko olemusta. “Olet kaunis”, hän totesi lempeästi, kun ei keksinyt miten muutenkaan olisi pukenut ajatuksensa sanoiksi. Hinata punehtui kasvoiltaan kevyesti, muttei kuitenkaan nolostunut.
      
“Kiitos.”
      
Kuin vahingossa, he liittivät huulensa taas suudelmaan. Se oli edelleen hieman kokeileva, mutta siitä kuvastui niin paljon eri tunteita, ettei niille riittänyt sanoja.
      
“Hei nulikat, väistäkääs vähän…!” kuului yhtäkkiä karjahdus jostain Kiban selän takaa, ja tämä tunsi miten joku otti kiinni hänen paitansa niskasta. Joku tai jokin kiskaisi hänet aivan uskomattomalla voimalla ylös penkistä ja kaatoi sitten naamataulu edellä maahan.
      
“Ai saamari!” poika jäi pitelemään nenäänsä joka oli saanut pahan tällin maasta.
      
Hinata katsoi aluksi hädissään maassa kiemurtelevaan poikaan, sitten penkille viereensä istuneeseen henkilöön. Mies joka retkotti nyt avoimin haaroin hänen vieressään, nosti kätensä tuolin selkänojalle niin että se oli nyt tytön niskan takana.
      
“Mitäs ipanat täällä näin myöhään?” karvasuinen, arviolta kolmikymppinen äijä nauroi katselleessaan Kibaan joka oli nyt viimein noussut seisomaan maasta.
      
Kiban kasvot punersivat nyt puhtaasta ärtymyksestä ja vihasta, ja hän tunsi miten veri alkoi hiljalleen valua ulos hänen sieraimestaan kaatumisen vuoksi. Mutta ei hän pelännyt miestä - tavallinen katujuoppo siinä missä ne kaikki muutkin aina.
      
“Mitkä ipanat?!” hän karjaisi ja otti kiinni Hinatan kädestä, yrittäen auttaa hänet ylös penkiltä, mutta juoppo otti tyttöä kiinni toisesta ranteesta. Partaveikko nauroi.
      
“Ehei mitään kiirettä, jääkääs muksut pieneksi hetkeksi tähän ja heittäkää vaikka tupakka istuskellessa.”
      
Poika tuijotti vanhempaan mieshenkilöön pisteliäästi. “Päästä irti Hinatasta tai hujautan sinulta nenän aivoihin.” Se oli varmaankin kaikkien aikojen pehmein uhkaus, jonka Kiba tiesi, muttei haluttanut ottaa turpiinsa heti kättelyssä.
      
“Kuules jannu, ei nyt aleta tappelemaan. Onkos tämä tässä muuten joku sinun…?” Mies nosti pikkurillinsä pystyyn kysyvästi.
      
“Hei äijä, päästä irti Hinatasta tai hiillyn oikeasti ja pamautan pääsi tyhjäksi.”
      
“Hah ha. Käy kuule päälle vaan, minulla on musta vyö judossa”, mies pelleili, muttei edelleenkään päästänyt irti rimpuilevasta tytöstä, jolloin Kiban päässä naksahti. Poika hyökkäsi äijän kimppuun kaikella voimallaan ja iski nyrkkinsä suoraan tämän karvaisiin kasvoihin, saaden komean karjaisun lähtemään miehestä. Hän päästi Hinatan nyt viimein irti, ja tyttö singahti seisomaan tuolilta tuijottaen Kibaa järkyttyneenä. Hän yritti ottaa kiinni pojan kädestä, joka huitoi nyt uudelleen ja uudelleen kohti miehen naamaa pitäen pahaa ääntä koskettaessaan tämän kasvoja.
      
“Kiba-kun! KIBA!”
      
Kiba ei ollut enää varma mitä teki. Hän oli niin tiukasti kiinni huutavassa miehessä, hakaten tätä yhä vain lisää, ettei kyennyt enää ajattelemaan järkevästi. Hinata alkoi itkeä hänen vierellään ja repi poikaa irti miehestä, joka oli nyt menettänyt tajuntansa.
      
“Kiba-kun!”
      
Mies penkillä valahti puoliksi makuuasentoon, ja vasta silloin poika hänen kimpussaan lopetti lyömisen. Katsoessaan toisen kasvoja, ei niistä erottanut enää mitään veren alta. ‘Mitä minä juuri tein…?’ Kiban pääkoppa täyttyi sekunneissa pelottavista ajatuksista. Sitten hän katsoi itkevään Hinataan, muttei uskaltanut koskea häneen veren tahrimilla käsillään. Tyttö pelkäsi. Hän todella pelkäsi.
      
Kiba ei enää osannut järjestää ajatuksiaan oikein. Mutta eräs tietty painava lause toistui pojan mielessä…
      
Hän oli juuri pahoinpidellyt jonkun.

---------------------------------------------------------

Kaksi nuorta olivat taas jotenkin kuin ihmeen kaupalla ajautuneet olohuoneeseen pelaamaan. Tällä kertaa jälleen Fatal Furya. Sasuke oli voittanut Naruton aina. Jok’ikinen kerta. Se sai voittoon tottuneen blondin ärtymään vähän, mutta oli silti myös aidosti ihmeissään toisen taidoista.
      
“Voitin taas”, oli Sasuken ylpeilevä huomautus pelin päätyttyä jälleen. Hän otti taas huikan vodkastaan. “Minähän sanoin että pelaan tätä paremmin kuin sinä.”
      
Naruto puuskahti ja aloitti yksinpelin, nyt kun Sasuke oli keskittynyt enemmän juomiseen kuin pelaamiseen. “Tsh, minä annan sinun voittaa tarkoituksella, koska tiedän että itkisit hävitessäsi.”
      
“Seliseli.”
      
Sasuke seurasi tarkalla katseella blondin pelausta ja kieritti vodkapullonsa korkin viimein kiinni. He olivat nyt Naruton kanssa lähes tulkoon kavereita, jota kumpikaan osapuoli ei olisi kyllä missään vaiheessa voinut uskoa. Tietenkään kumpikaan ei edelleenkään myöntänyt faktaa, että ei se toinen ehkä ollutkaan ihan niin taulapää kuin he olivat toisiltaan odottaneet - Naruto ei myöntänyt sitä edes itselleen. Itse asiassa poika ei ollut edes ajatellut koko asiaa.
      
Naruto viskasi ohjaimen lattialle niin että paukkui. “Äh, en jaksa.”
      
Vanhempi pojista kävi laittamassa tv:n ja konsolin pois päältä ja istui sitten pulloineen sohvalle blondin viereen. “Mitäs sitten?”
      
“Voisin melkein lähteä kotiin”, Naruto sanoi vilkaistuaan kelloon joka oli jo melkein kymmenen. “Voitko heittää minut?”
      
Sasuke naurahti silmät suljettuina. “En.”
      
“No hm, minkä takia?”
      
Mustahiuksinen heilutteli vodkapulloa kädessään ja otti siitä sitten taas huikan, jaksamatta enää käyttää lasia. “Tämän takia.”
      
Naruto vain tuhahti, muttei noussut vielä sohvalta. “Juoppo.”
      
Kaksikko istui paikoillaan sohvalla toisiinsa katsomatta pari minuuttia. Sasuke hörppi juomaansa aina välillä ja nosti jalkansa eteensä pöydälle. “Aah…” hän huoahti silmät kiinni, pää taivutettuna taakse niin että niska nojasi nyt selkänojaan ja sen yli. “Jotain hyvää Venäjältä.”
      
Naruto mietti hetken, katse rentoutuvassa pojassa vierellään. “Anna tännekin.”
      
Mutta Sasuke vain heristi nuhtelevasti sormeaan. “A-aa. Olet alaikäinen.”
      
“Niin sinäkin melkein. Anna nyt”, poika yritti hapuilla pulloa, jonka toinen vain nosti yhä korkeammalle, pois blondin ulottuvilta.
      
“Ei käy.”
      
Nuorempi luovutti pullon kanssa ja kietoi kätensä rinnuksilleen. “Olet ikävystyttävä.”
      
Sasuke virnisti. “Ja sinä edelleen alaikäinen.”

---------------------------------------------------------

Kiba katsoi Hinataan, joka suorastaan tärisi paikallaan. Kyyneleet valuivat edelleen hänen silmistään itkusta punehtuneille poskille, mutta pelko oli hieman hellittänyt. He olivat juosseet pois puistosta autolle ja ajaneet vähän kauemmaksi, kunnes pysähtyivät pohtimaan tilannetta. Veri tihkui yhä Kiban sieraimesta, eikä se tuntunut tyrehtyvän koskaan. Hinata ei ottanut mitään yhteyttä poikaan, joka istui hiljaa ajajan paikalla, katsellen käsiään, joille veri putosi pisaroittain hänen kasvoiltaan. Kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa.
      
He olivat jättäneet tajuttoman, verta vuotavan miehen penkille samaan asentoon johon hän oli pyörryttyään luisunut, ja ottaneet jalat alleen. Mitään tietoa siitä miten mies parhaillaan voi, oliko joku nähnyt tilanteen tai mitä siitä seuraisi, ei ollut.
      
“Hinata…” Kiba sanoi aivan hiljaa, jolloin tyttö lopetti nyyhkyttämisensä, joka oli jo alkanut uudelleen jossain vaiheessa. “Ehkä… ehkäpä minä ajan sinut nyt vain kotiin.”
    
Tyttö ei edelleenkään sanonut mitään. ‘Mitä olenkaan taas tehnyt…’
    
Poika starttasi auton ja lähti hitaasti ajelemaan kohti paikkaa, jossa tyttö asui. Toisella kädellään hän piteli kiinni nenästään, yrittäen saada verenvuodon vähenemään ja loppumaan. Hänen päänsä oli sekainen kaikesta tästä - häpeästä, itseinhosta ja ahdistuksesta sekä monesta muusta asiasta jotka eivät jättäneet poikaa rauhaan. ‘Mitähän sille miehelle tapahtui?’
      
Joidenkin kymmenien minuuttien kuluttua Kiba hidasti ja lopulta pysäytti autonsa tutun omakotitalon tienvarteen. Tyttö ei avannut oveaan heti, vaan jäi vielä hetkeksi pyyhkimään poskiaan kyynelistä ja yritti rauhoilla itseään. Kiba katseli häneen tuntien syvää sääliä ja tuskaa. ‘Hän on niin herkkä…’
      
“Hinata…” Kiba sanoi jälleen, vääntelehtien penkissään. “Olen tosi pahoillani…”
      
Sinihiuksinen neito pudisti päätään. “Älä ole”, hän sanoi viimein, erittäin heikolla ja särkyneellä äänellä. “Hyvää yötä, Kiba-kun.”
      
Poika jäi yksinään istumaan autoon vielä joksikin aikaa, vielä senkin jälkeen kun Hinata oli jo poistunut. ‘Miksen minä vaan osaa?’

-----------------------------------------------

“Mattaku…” kuului jälleen kerran arkinen toteamus nuoren miehen suusta, Shikamarun seistessä, jälleen kerran, etupihallaan työvaatteissaan, vailla autoaan. ‘Kiba ei enää selviä tästä.’
      
Oli melko aikainen aamu, mutta siitä huolimatta Kiba oli luvannut palauttaa auton jo samana iltana. ‘Kuristan hänet kunhan saan hänet käsiini’, Shikamaru ajatteli ja meinasi soittaa taas kerran pomolleen, jolle sairastumistarinat alkoivat jo pikkuhiljaa riittää, mutta päätti jättää sen illemmalle. Sen sijaan hän heitteli työtakin yltään jonnekin lattialle ja tapansa mukaan meni olohuoneeseen, jossa myös hänen isänsä istuskeli aamukahvinsa merkeissä.
      
Mies kurkkasi poikaansa lehtensä takaa. “Mitä sinä siinä vielä teet?”
      
Shikamaru huokasi ja repi sukat jaloistaan, ennen kuin kävi maaten sohvalle. “Juuri nyt ajattelin nukkua.”
      
Herra Naran kulmakarvat nousivat melkein hiusrajaan saakka. “Entä työt?”
      
“Autoni on jälleen kateissa.”
      
“Mitä?! Kuka sen nyt on vienyt?!”
      
“Kiba.”
      
Mies nojatuolissa laantui ja käänsi sivua lehdessään. “Jahas. Pidät ilmeisesti vapaapäivän?”
      
“Joo.”
      
“Milloin saat takaisin autosi?”
      
Shikamaru teki tietämättömyyden eleen hartioillaan makuuasennossaan ja käänsi kylkeä. “Toivottavasti tänään.”

-----------------------------------------------

Päivät vilisivät silmissä kuin muurahaiset. Naruto istui koulunpenkillä perjantai iltapäivänä, kuunnellen Kakashin selitystä vinoneliöistä ja suunnikkaista. ‘Ei kiinnosta yhtään…’ Blondi valui penkissään melkein makuulle.
      
Laskinlaatikko kiersi luokassa ja jokainen oppilas otti siitä vuorollaan yhden laskimen, mutta Naruto vain pisti sen eteenpäin, tietäen ettei kuitenkaan aikoisi laskea laskun laskua tunnin aikana. Sakura istui hänen vieressään, näpytellen jotain lukua laitteeseen, sormella seuraten kirjan tekstiä samalla kun laski.
      
“Perhana, en ymmärrä”, tyttö sanoi, kun oli ilmeisesti taas päätynyt väärään tulokseen.
      
“En minäkään.”
      
Pinkkihiuksinen vilkaisi poikaan, joka - jos se nyt oli edes mahdollista - valui vieläkin alemmas penkissään. “Ja et edes yritä?”
      
“En puhunut siitä.”
      
Sakuran kulma kohosi. “Vaan?”
      
Blondi huokasi ja sulki silmänsä nukkuakseen. “En tiedä…”
      
Tyttö pudisti päätään ja yritti taas keksittyä laskuihin, mutta luovutti parin minuutin jälkeen. Hän sysäsi kirjansa Naruton puolelle ja nosti sitten jalkansa pöydälle. “Kibaa ei ole muuten näkynyt maanantain jälkeen. Onkohan se sairas?”
      
“Tai kuollut”, blondi tokaisi jaksamatta kiinnostua Kiban voinnista - häntä väsytti, eikä muulla ollut merkitystä. “Milloin päästään pois?”
      
“Parikymmentä minuuttia vielä. Pitäisiköhän minun soittaa Kiballe tai jotain… Saakohan se läksyt keltä?”
      
Naruto älähti uupuneen ja tylsistyneen sekalaisella äänellä, seuraten Sakuran esimerkkiä ja nosti jalkansa pulpetille. “Ei se ole niitä ennenkään tehnyt, joten mitä väliä.”
      
“Ajattelin vain…”
      
Opettaja kierteli luokassa, ja osuessaan supattelevan kaksikon kohdalle, pysähtyi.
      
Mies laski päätään ja katseli Sakuran avonaiseen vihkoon, jonka sivulle ensimmäistä tehtävää oli ilmeisesti ainakin vähän aloitettu. “Tässäkö kaikki?”
      
Tyttö katsoi Kakashiin. “En tajua, en osaa, en tee.”
      
“Jahas”, silverette tokaisi yksinkertaisesti ja kirjoitti jotain lehtiöön kädessään. “Se on sitten neiti Harunolle lisää kotitehtäviä, eikö? Ja laskekaa ne jalkanne pois pöydiltä.”
      
“Joo, joo…”
      
Siirtyessään pulpetin verran oikealle, ilme miehen kasvoilla ei muuttunut millään tapaa yllättyneeksi, hänen huomatessaan, ettei vihkoa Naruton pöydällä oltu missään vaiheessa edes avattu.
      
“Uzumaki, missä on laskimesi?”
      
Naruto henkäisi terävästi sisään ja ulos, nostaen jalkansa takaisin pöydälle mistä oli ne vasta hetki sitten laskenut. “Ei niitä riittänyt.”
      
Kakashi rapsutteli hopeisten hiuksien peittämää päätään. “Nuori mies, niitä jäi yksi ylikin. Enkä oikeastaan suoraan sanoen yhtään ihmettele miksi. Töihin siitä”, mies hoputti ja antoi pojalle laskimen. “Ja ne jalat pois pulpetilta!”
      
Blondi seurasi katseellaan opettajan poistumista jonnekin edemmäs luokkaa. “Tsh, orjapiiskuri…”

-------------------------------------------------

Tavarat lensivät ympäriinsä sekasortoisessa huoneessa, jonka perällä mies tonki vaatekaappiaan. Itachi viskoi turhaa tavaraa olkiensa yli jonnekin taakseen, aina välillä myös mumisten jotain ja tunkien jonkun satunnaisen vaatekappaleen sitten suuren urheilukassiin vierellään. ‘Olenkohan vielä unohtanut jotain?’
      
Hidan odotti yhden muun henkilön kanssa alakerran ulko-ovella pakkaavaa miestä. Hän pyöritteli käsissään autonavaimia, huokaisten syvään.
      
“Miksi Itachi muistuttaa minua kaikin tavoin naisesta?”
      
Mies tummissa vaatteissa kauempana pihalla hymähti jotain, muttei vastannut.
      
“Tuo pakkaaminen… Turhuutta se on kaikki, niin kauan kun olutta riittää”, Hidan ovella sanoi ja veteli hiuksiaan taaksepäin kun ne olivat valua otsalle. “Ja tämä perhanan kuumuus liiskaa hiukseni väärin!”
      
Kakuzu murahti jotain ymmärtämätöntä naisista ja naisellisuudesta ja lähti sitten kävelemään autolle päin kun viimein kuuli Itachin tömistävät askeleet portaissa.
      
“Sori että kesti”, paikalle saapunut mies sanoi pahoittelevasti juostessaan kasseineen [A/N: …kassit ja kassit] autolle ja kävi heittämässä matkatavarat takaluukkuun. Hidan otti ajajan- ja Kakuzu pelkääjänpaikan, jolloin oli Itachin pakon edessä mentävä istumaan takapenkille.
      
Kaikki istuivat nyt autossa, joka kaahasi pois ajotieltä ja lähti hullun vauhtia kurvaamaan pois kaupungista.
      
“Hidasta vähän!” Itachi takapenkillä huusi säikähtäneenä, vaikka tiesikin ettei sanoin estäminen toista pysäyttäisi.
      
“Pidetään nyt vähän hauskaa. Siitä on varmaan kolme vuotta tai jotain kun näimme viimeksi. Miten asiat täällä?” Hidan kysyi, katsoen mustatukkaiseen mieheen takapenkillä peruutuspeilin kautta.
      
Itachi ja Hidan olivat tunteneet toisensa kautta aikojen, pitkältä nuoruudestaan saakka. Oikeastaan alun perin lapsina he olivat naapuruksia, mutta tutustuivat vasta yläasteella jouduttuaan samalle luokalle. Ja samassa heistä oli tullut sekä vanhempien että opettajien kauhu, eikä heidän käsittelyltään säästynyt kukaan. Nykyään kaksikko ei tapaillut toisiaan enää niin usein, kun Hidan oli tavannut nykyisen ystävänsä ja kumppaninsa, Kakuzun, ja Itachi muuttanut omilleen Sasuken kanssa, heidän äitinsä kuoleman jälkeen.
      
Itachi kertoi ystävilleen kaikesta, mikä oli vähänkin kertomisen arvoista - ja oikeastaan kaiken senkin, jossa ei ollut mitään kerrottavaa. Miehet auton etupenkeillä kuuntelivat kiinteästi toisen selitystä ja naureskelivat sekä kommentoivat aina välillä jotain.
      
“Näyttää siltä, että täällä päässä kaikki kunnossa”, silverette ratissa totesi ja painoi kaasua, jolloin Itachi takapenkillä tarttui kiinni kuskin niskatuesta. “Hidan, perkele! Yritätkö tappaa meidät?!”
      
Kakuzu näytti yhä juron ilmeettömältä, eikä sanonut mitään. Itachi mulkoili miestä vähän kauhuissaan. ‘Hän on jotenkin pelottava…’ Mutta ajatus Kakuzun pelottavuudesta katosi heti, Hidanin lisätessä yhä vain vauhtia, jolloin auto kiisi tiellä muitten ohi varmaan kahtasataa. Itachi oli varma että laskisi pian alleen - satsin jos toisenkin.

--------------------------------------------------

Ino istuskeli Sain kanssa pojan asunnolla, tämän olohuoneessa. Huone, tai no oikeastaan koko asunto, oli sisustettu lämpimillä väreillä ja pehmeillä sekä pyöreillä muodoilla, mistä Ino erityisesti piti. Hän tunti rakkautensa poikaan syvenevän päivä päivältä, eikä enää edes tiennyt kuinka rakastunut sitä loppujen lopuksi voisikaan olla.
      
Sai sekoitteli korttipakkaa kädessään, kun kaksikko ei ollut keksinyt mitään muutakaan tekimistä kuin kortinpeluuta. Poika taivutti kortit sateenkaarisekoitukseen ja pläräsi niitä näin pari kertaa, blondin tytön katseen alla. Ja sekoiteltuaan kortit tarpeeksi hyvin, hän jakoi kortit ja asetteli lopun pakan sohvalle juuri niin kuin sen kuului olla. Ino katsoi kortteja kädessään virnistellen.
      
‘Minä voitan.’
      
Yhtäkkiä jostain alkoi kuulua musiikkia. Sai nosti päänsä korteista ja katsoi tyttöystäväänsä, joka nousi sohvalta kävellen eteiseen päin.
      
“Sori, vastaan tähän nopeasti”, tyttö huikkasi vielä mennessään ja ennen puhelimeensa vastaamista jäi ihmeissään tuijottamaan puhelimen ruutua. “Shikamaru?” Tyttö vastasi hetken hämmennyksen jälkeen pojalle, joka oli tuskin kertaakaan soittanut hänelle.
      
“Haloo.”
      
“Olet viimeinen oljenkorteni”, kuului pojan ääni, joka sai Inon entistäkin enemmän hämmennyksiin.
      
“Siis täh?”
      
“Tiedätkö missä Kiba on?” Shikamaru luurissa jatkoi, jaksamatta välittää tytön ihmettelevistä äännähdyksistä.
      
“Siis TÄH?”
      
Sai seurasi sohvalta tytön ilmeilyä ja kuunteli äimisteleviä ääniä mitä tämä päästi. Hänen teki mieli kysyä mistä oikein oli kyse, mutta pysyi kohteliaisuussyistä hiljaa.
      
Shikamaru huokasi. “Tiedätkö?”
      
Blondi tyttö palasi nyt sohvalle Sain luokse ja rämähti siihen niin, että kortit sen päällä lennähtivät lattialle. “Ai siis Kiba? En ole nähnyt sitten maanantain. Mitä hänestä?”
      
Poika linjan toisessa päässä hengähti niin että ilma rahisi tytön korvaan. “Hän on lurjus…”
      
“Mitä tällä kertaa?”
      
“Se roisto vei jälleen autoni, joka on nyt ollut vasta neljä päivää kateissa.”
      
Ino huokasi. “Olisi pitänyt arvata. Oletko kysynyt hänen kotoaan? Tai poliisiasemalta?”
      
Luurista kuului hetken ajan pelkkää kahinaa ja kolinaa, kunnes Shikamaru jatkoi viimein. “Poliisit tuntevat autoni liiankin hyvin, eli en.”
      
“Entä kotopuoli?”
      
“En tiedä missä hän asuu.”
      
Ino nosti puhuessaan jalkansa ristiin sohvalla. “Minä tiedän, voin antaa osoitteen.”
      
Shikamaru mutisi ensin jotain, mutta myöntyi sitten ja kaksikko lopetti puhelun, jonka jälkeen Ino vielä tekstasi osoitteen pojalle. Sai näytti nyt vielä hämmentyneemmältä kuin miltä Ino oli näyttänyt puhelun alussa.
      
“Mistä on kyse?”
      
Blondi pudisti päätään. “Ei mitään, yhden kaverin auto on varastettu. Tai siis kadonnut…”
      
Sain silmät laajenivat. “Oikeasti? Toivon että hän löytää autonsa - ja syyllisen.”
      
“Syyllinen on jo tiedossa. Liiankin hyvin…”