Aurinko laski mailleen ja tervehti kuuta, joka heräili taivaanrannan toisessa päässä. Kuu kipusi hiljalleen ylemmäs, ja yritti tavoittaa katseellaan aurinkoa. Mutta aurinko oli kujeilevalla tuulella, ja vain vilkutti ystävälleen kuulle ennen kuin painui nukkumaan.

Hinata katseli tätä jokailtaista näytelmää yhtä lumoutuneena kuin ennenkin. Koko Konoha nukkui yksinäistä tyttöä lukuunottamatta, joka oli vajonnut ajatuksiinsa istuen puiston kirsikkapuun alla. Pieni tuulenpuuska meni läpi puiston, ja tyttö värähti.
Iltaiseen aikaan luonnossa oli jotakin taianomaista, mikä herätti tytön taiteilijasielun eloon.

Pian kuu alkoi luoda kaunista, hopeista hohdettaan maailman ylle. Tyttö istui haalistuneella penkillä ja katseli ajan kulkua. Hän saattoi melkein tuntea sen. Kuinka tunnit valuivat hitaasti ohitse, pystymättä kuitenkaan pyyhkimään hymyä tytön kasvoilta.
Tällaisina hetkinä tyttö tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Vain öiseen aikaan luonnon kauneus monesti kosketti ihmisiä, ja sai tunteet pintaan. Kuu oli jotakin erilaista, samoin luonnollinen pimeys. Se oli kiehtovaa.

Silloin saattoi tuntea jotakin sellaista, mikä oli kiellettyä, silloin saattoi nähdä vaikka mitä. Tyttö käänsi päätään, ja näki jonkin valkoisen vilahtavan puiden lomassa. Enkeleitä, tyttö hymähti.
Hinata ei voinut kertoa kenellekään niistä oudoista näyistä, mitä hän näki öiseen aikaan. Kukaan ei olisi uskonut häntä, häntä olisi pidetty hulluna. Hän nimittäin näki enkeleitä. Joskus hän puhui heidän kanssaan. He jakoivat tytön surun ja huolet, he kuuntelivat häntä ja neuvoivat häntä.

Tyttö käänsi päätään toiseen suuntaan, ja näki tummahiuksisen tytön, joka oli pukeutunut valkoisen kaapuun, kävelevän häntä kohti hymyillen. Tummatukan kullertavat siivet olivat supussa hänen selässään. Tyttö hymyili, kun toinen käveli hänen luokseen ja istui hänen viereensä penkille.
”Hei, Dana”, tyttö hymyili.
”Hinata”, tummatukka, Dana, vastasi hänkin hymyillen. Aina kun Hinata katsoi Danan tai muiden enkelten kaapua, kangas näytti elävän, sykkivän. Se jaksoi joka kerta yllättää.

Hinata siirsi kättään kohti Danan hiuksia.
”Saisinko minä letittää hiuksesi? Ne ovat niin kauniit... En ole vielä koskenut niihin”, Hinata pyysi.
”Kiitos. Tottakai saat”, Dana vastasi ja käänsi selkänsä Hinataa kohti. Tyttö ojensi käsiään kohti Danan hiuksia, mutta veti ne takaisin.
”Entä siipesi? Ei kai haittaa... jos kosken niihin?” Hinata kysyi. Dana pudisti päätään.
”Ei se haittaa. Mutta jos sinusta on parempi, niin voin ottaa ne siksi aikaa pois kun letität.” Sitten Danan siivet alkoivat hämärtyä, sulautua ympäristöön kunnes ne katosivat näkyvistä.

Kun Hinata oli saanut Danan hiukset letitettyä, enkeli kääntyi takaisin Hinataa kohti. Samalla siivet ilmestyivät takaisin.
”Hiuksesi ovat ihanat. Ne ovat niin pehmeät ja paksut...” Hinata sanoi unelmoiden. ”Olen aina halunnut sellaiset hiukset.” Dana vain hymyili tytölle salaperäistä hymyään. Aivan kuin hän tietäisi jotakin mitä tyttö ei – niin kuin varmasti tiesikin.
Hinata ja Dana juttelivat pitkälle yöhön, kunnes tyttö alkoi haukotella.
”Sinun olisi jo aika mennä nukkumaan. Muuten et jaksa tehdä kunnolla päivällä mitään”, Dana sanoi huolehtivasti.
”Tulethan taas saattamaan?” Hinata pyysi haukotellen. Dana nyökkäsi.

Kaksikko nousi penkiltä. Dana otti Hinataa kädestä ja lähti taluttamaan tyttöä kohti tämän kotia. Hinatan kodin ovella Dana ikään kuin kietoi Hinatan kaapuunsa, ja kaikki tytön päästämät äänet vaimenivat melkein olemattomiksi. Näin tyttö pääsi hiljaa huoneeseensa, eikä kukaan herännyt.

Dana laski puoliunisen Hinatan sängylle makaamaan.
”Tulethan seuraavanakin yönä...?” Hinata pyysi hiljaa.
”Totta kai tulen”, Dana lupasi. ”Ja muista, olen vierelläsi aina, joka hetkin, vaikka näynkin sinulle vain pimeän tultua.” Hinata hymyili ja sulki silmänsä.
Dana kumartui ja suuteli hellästi Hinataa. Tyttö kietoi kätensä enkelin kaulaan.
”Pyydän... Jää täksi yöksi vierelleni... Haluan tuntea sinut lähelläni”, tyttö melkein rukoili.
”Ei tänä yönä, myöhemmin”, Dana kuiskasi. ”Nyt sinun on aika nukkua, Hinata-pieni...”

Dana painoi Hinatan silmäluomet kiinni, ja tyttö nukahti melkein heti sen jälkeen. Enkeli käveli hitaasti kohti ikkunaa, avasi sen ja jäi hetkeksi katsomaan tyttöä, joka nukkui rauhallisesti. Sitten enkeli kääntyi kohti avointa ikkunaa, levitti kullertavat siipensä ja lähti lentoon.
Enkeli katseli tytön taloa korkealta ilmasta. Dana hymyili, ja kääntyi katsomaan kohti itää. Pian aurinko nousisi, ja hänen ja hänen ystäviensä olisi kadottava näkyvistä. Vain yöllä heidät saattoi nähdä.

”Pian, Hinata, pian... Kun kuolet, ehkä sinäkin voit liittyä meihin enkeleihin ja suojella ihmisiä, suojella rakkaitasi. Jos sielusi todella on syvimmiltään puhdas kuin enkeli, ja jos se on todella täynnä rakkautta... Silloin me voimme molemmat olla osa maailmankaikkeuden ydintä.”

Aurinko nousi, ja kuu painui mailleen vilkuttaen unisesti virkeälle auringolle. Enkelit kerääntyivät yhteen, ja haihtuivat ilmaan. Mutta he jäivät maan pinnalle, kuten joka päivä, ja jäivät suojelemaan ihmisiä jotka tarvitsivat heitä. Dana liisi Hinatan sängyn viereen, ja seuraisi tyttöä taas koko päivän kaikkialle ja suojelisi tätä parhaansa mukaan.