Mä makasin sängylläni täysissä pukeissa, eikä mua nukuttanu pätkääkään. Kello tikitti vartin yli yhtä yöllä ajatusten juostessa ympyrää ku suuntavikanen sisilisko, ja mä tuijotin kohti kattoa näkemättä mitään.

”Vain sä tiedät, mitä sä haluat.”

Voi perkeleenhimohuulisutturasopuli. Ihan vitun reilusti sanottu, sori nyt vaan. Mulla ei nimittäin ollu pienintäkään aavistustakaan mitä mä halusin.

Lentokentän kolmen Oscarin arvoinen elokuvasuudelma oli loppunu mun järkyttyneeseen henkäykseen. Mä kavahdin kauemmas ja vaan tuijotin Saita osaamatta edelleenkään sanoa yhtään mitään. Se vain hymyili onnellisena ku naantalin aurinko ku kaikki olis ollu ihan hyvin ja täydellistä.
Mutta se ei ollu.
Mä olin Sasuken kans.
Ja Sai oli suudellu mua.
Tää ei voinu olla todellista.

”Miks sä noin teit?” mä sain viimein parkaistua. ”Saatana!”
Pari ohikulkevaa mummoa mulkaisi mua toruvasti. Sain huulten tuntu kuumotti edelleen kiusoittelevasti omillani kuin olisin juuri saanut pahimmanlaatuisesti turpaan.
”Etkö sinä sitten halunnut sitä?” Sai vastasi ja kallisti päätään kummastuneena. Sen huopahattu repsotti hullunkurisesti takaraivolla mun möyhennyksen jäljiltä kuin inhottavana todisteena tapahtuneesta.

”No en! No joo! Äh, ku mä en voi.. Hemmetti Sai.”
Mitä mun olis pitäny sanoa? Se ei arvannukkaan miten paljon mä olin halunnu sitä, haaveillu just tuommoisesta jälleennäkemisestä yöt pitkät pimeät. Mutta nyt.. Mä en saanu tehdä sitä. Se oli kiellettyä. Mä olin nyt Sasuken kanssa, eikä mun ollu sopivaa pussailla kenenkään muun kanssa sillä hetkellä.
Tuon viimeisen mä sanoin kans ääneen, mutta mun tyrmistykseksi Sai vain ratkesi nauramaan. Se nauro, ja sitten katsoi mua kulmiensa alta ilkikurisesti kuin haastaen äskeiset sanani. Mä nielaisin kuuluvasti, sillä se naula oli osunut.
Se tunsi mut edelleen liian hyvin. Aivan liian hyvin.

Tämän jälkeen se nosti laukkunsa maasta ja johdatti mut läheiseen kiinalaiseen syömään. Se kertoi mulle Amerikasta, opiskelusta ja maalaamisesta, uusista kämppiksistään ja jousiammunnasta, jota se oli menny kokeilemaan ja jääny koukkuun. Mä sain kuulla valtavista huoltoasemapihveistä, hampurilaisista ja kiitospäivän kalkkunasta, taiteilijakylistä, iltasillan luonnoksista ja kuinka se oli kaatanut maalitörpön kellarikerroksen ateljeessa pitkin lattioita. Se oli syöny hapanimeläkanaa oman annokseni jäähtyessä lautasellaan, mun nyökkäillessä hajamielisenä sen puheille.

Tunti meni ja toinenkin, eikä sanaakaan äskeisestä välikohtauksesta. Vasta sitten kun Sai oli syönyt osan minunkin annoksestani ja lähdön hetki koitti, se katsoi mua hetken sivusilmällä ja sanoi kuin ohimennen:
”Mä sain vanhan kämppäni täällä oloni ajaksi lainaan. Sä tiedät missä se on, etkö?”
”Joo kyllä mä muistan.” Miten olisin voinu unohtaa. ”Miks?”
”Mun pitää nyt mennä, mutta tule käymään jos haluat.”
Mun poskia kuumotti, ja jouduin laskemaan katseen polviini.
”Mitä varten?”

”Vain sä tiedät, mitä sä haluat.”

Niin se sanoi, pörrötti mun hiuksia ja lähti.
Mä tuijotin hetken sen perään hiljaisuuden vallitessa, kunnes mursin jälkiruuan kanssa tulleen onnenkeksin kahtia.
Kukka kestää kahden painon, kolmannen tullessa taipuu. Yhden on lähdettävä.

Hemmetti.

--

Mitä mä olin itse olettanut tapahtuvaksi, kun näin Sain? Eikö tämä ollut juuri sitä, mitä mä olin hurjimmissa haaveissani kuvitellut? Ja mä menin pilaamaan kaiken. Nyt kun mun yksipuolinen epätoivoinen rakkaus oli muuttunut kaksipuoliseksi, se olikin yhtäkkiä kolmipuolista. Mieli teki niin hirveästi mutta ei vain voinut, olo oli sama kuin huvipuistossa saatuasi kuulla olevasi liian lyhyt vuoristorataan. Itku pääsi.

Jokin sisäänrakennettu tiitiäinen käski mun mennä, juosta Sain kämpälle niin lujaa ku pääsisin ja hypätä sen päälle punkkaan. Koko yö olisi yhtä unelmien sielunmessua ja värisevien huokausten hallelujaa, eikä me aamulla tiedettäis enää ollaanko me kaks eri ihmistä vai yks ainoa kokonaisuus. Jo pelkkä sen ajatteleminenkin sai mahan kiertymään rusetille ja ihmeellisen kihelmöinnin leviämään sydämestä joka suuntaan ihan varpaisiin asti. Sitten.. he eläisivät elämänsä onnellisena loppuun asti?

Tämän vaihtoehdon kumoamiseen ei tarvittu kuin toinen samanlainen tiitiäinen, joka heilutti pahvista Sasukea kädessään ja kiroili ku puliukko pakkasessa. Kiitämätön. Petturiäpärä. Paskiainen. Säälittävä. Eikö sinulle riitä mikään, senkin saasta?!
Näiden kahden vuoropuhelu oli räjäyttää mun pään kokonaan palasiksi!

Nyt tai ei koskaan.
Sulla on maailman ihanin poikakaveri, joka on valmis antamaan vaikka oikean kätensä sun puolesta.
Sai oli ensin.
Sai lähtee kohta takaisin Amerikkaan. Sä jäisit taas yksin.
Sasuken ei tarvi tietää.
Sä et osaa valehdella Sasukelle.
Vaitiolo ei ole valehtelua.
Ilman Sasukea Sailla ei olis muuta ku hautakivi, minne viedä kukkia illalla.

Mä läiskäisin kädet kasvoilleni hiljentääkseni nuo äänet ja nousin istumaan. Tämän jahkailun oli loputtava. Nyt mä joko heittäisin farkut veks ja alkaisin nukkumaan tai sitten suuntaisin pyörävarastoon. Päätän, olenko reilu vai ryöväri. Pyhimys vai ilkimys. Ikuisesti sinun vai edes kerran hänen.

Varastonoven sulkeutumisesta kuuluva paukahdus kaikui kiviseinistä pyssynlaukauksen lailla mun polkiessa pimeyteen.

--

Ovisummeriin vastattiin vasta toisella kerralla, ja hissimatka kahdeksannen kerroksen yksiöön tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten viimein kun ovi avautui paljastaen takaansa Sain raukeasti hymyilevät kasvot, mä tunnuin vasta kunnolla tajuavan tilanteen. Mua hengästytti mielipuolisen polkemisen jäljiltä ja viileä yöilma oli päässyt kylmettämään sormet, mutta ei se haitannut.

”Sinä tulit”, Sai sanoi hiljaa sulkiessaan oven perässäni. Päällään sillä oli vain mustat löysät kollarit ja iso valkoinen t-paita. Mä tuijotin sitä kaipaavasti suoraan silmiin ja koitin löytää sanoja kuvaamaan kaikkea tunteiden määrää, joka velloi sisälläni. Sitä, tajusiko se kuinka paljon aioin heittää pois sen takia. Ja sitä, kuinka hemmetisti halusinkaan häntä sillä hetkellä. Kuinka ihanalta tuntui, kun ei enää tarvinnut teeskennellä, esittää kilttiä ja tukahduttaa tunteensa lukkojen taakse. Miks mä en ollu tehny tätä jo vuosia sitten?

”Mä olin just alkamassa katsomaan Kill Billiä, ostin popcorniakin..” Sai sanoi ja hymyili typerästi, mutta silminnähden säikähti ku mä huudahdin melkein turhankin äkäisesti:
”Paskat nyt mitään poppareita! Voi vitun tollo taas..”
Mä harppasin tarttumaan sitä paidanrinnuksista ja iskin päin läheistä seinää. Se katsoi mua silmät suurina, oliko se oikeasti odottanu että mä tulen tänne asti keskellä yötä kattomaan leffaa sen kans?! Mihin se päivällinen machomies jäi, se, jolle ei ole ongelma käskeä kaveria vastaan tietyllä kellonlyömällä ja yksinkertaisesti houkutella se pillipiiparin lailla pimeälle puolelle? Toisaalta mun ahmiessa Sain silmiä sillä hetkellä mä näin jotain paljon kotoisampaa, sen saman höntin, joka oli jättäny mut ulvomaan kuuta yli puoli vuotta sitten. Sen, jonka mä olin kuvitellu sinne joulukoristelaatikoiden sekaan.. Sen, jonka mä joskus kaappaisin ja veisin Kyprokselle.. Mun oman rakkaan Sain.

Mä hengitin tossuntuttua tuoksua hetken ja melkein näin pienet kipinät, jotka tanssivat meidän ympärillä odottaen sopivaa hetkeä räjähtää.
”Naruto”, tummatukka kuiskasi ja yritti turhaan peittää naamaltaan loistavaa riemua. Sen kädet kurkottivat varovasti tarttumaan mua kasvoista samalla kun mun sydän hakkasi itseään ulos rinnasta.
”Sä.. Oletko sä nyt ihan-”
”Shh!” mä keskeytin ja painoin sormeni sen suulle. ”Älä sano mitään.”
Varmaan siksi, että mä en olis osannu vastata sen kysymykseen. Mä en halunnu enää miettiä. Mä tahdoin upota Sain korpinmustiin silmiin ja lämpimään syliin, miks mä en muka sais tehdä niin?
Mä katsoin hengitystäni pidättäen, kuinka Sai hymähti, silitti peukalollaan mun poskea ja kumartui.

Se oli se hetki, kun kyyhkyset päästettiin ulos häkeistään ja kiiltävää paperisilppua alkoi satamaan taivaasta. Mä olisin voinu sulaa siihen paikkaan. Mä halusin elää sen hetken kuin unessa, unohtaa kaiken ja samalla tallentaa jokaisen hetken ikuisesti mieleeni.

Sai suuteli mua just niinku olin kuvitellu: hetken se vain näykki mua tunnustellen, mutta pian se sukelsi mun suuhun ja kietoi kätensä tiukasti mun ympärille. Se oli samalla kömpelö ja varovainen, mutta mä rakastin sitä ihan älyttömästi! Mä kiedoin käteni sen niskan ympäri ja upotin sormeni pikimustiin hiuksiin.

Ne tuntuivat karheammilta kuin ennen.

Yhtäkkiä Sai kiepautti mut syliinsä kantaen mut lähellä olevasta ovesta hämärään makuuhuoneeseen. Mä kellahdin vaaleille lakanoille typerästi virnistellen, tulinko mä just kannetuksi kynnyksen yli kuin morsian häävuoteeseen? Sai kiskoi paitansa pois ja kömpi mun päälle. Tummat hiukset kutitti mun poskia sen suukottaessa mun nenää, poskipäitä ja leukaa, pirulainen kiusasi tahallaan vaikka mä olin jo kuuma ku aurinkoon unohdettu ananas.
Höppänä..
Mä liu’utin sormiani sen paljaalla rintakehällä, pitkin jännittyneitä vatsalihaksia. Vaaleaa.. Ja yllättävän viileää. Alavatsan kosketus sai aikaan henkäisyn kaulalleni ja ilmeisesti kääntämään kärsimättömyysmittarit kaakkoon. Samalle tasolle kuin omani.

”Älä naura, siitä tulee vielä ihan vitun hieno!” mä sanoin ja teippasin pahvitolleroita yhteen sormet liimassa. Sai ei yrittänytkään peittää huvittunutta ilmettään, vaan kurkotti pöydän toiselta puolelta ottamaan puolivalmiin tekeleen käsiinsä.
”Niin mitä kuviksenope pistikään teidät tekemään?” se sanoi käännellessään pahveja.
”Kaukoputkea. Mutta rikkinäisiltä lintukiikareilta nämä taitaa enemmän näyttää..”
Mä laitoin putket malliksi silmilleni, mutta pian kaikki pimeni Sain kumartuessa katsomaan toisesta päästä sisään.
”Hyvinhän nuo toimii. Täältä ainakin näkee tähtiä.”
Kiba remahti nauramaan, mä taas punastuin korviani myöten.
Ei se tarkoittanu sitä silleen.

Kylmät väreet tanssivat ihollani Sain huulten vaeltaessa kaulallani. Vyönsolki avautui kilahtaen, ja karheiden farkkujen tuntu vaihtui pehmoisiin lakanoihin. Mä huokailin hetken kohti kattoa kuin olisin ollut hukkumaisillani himoon, kunnes tartuin Saita hartioista ja pyöräytin itseni päällimmäiseksi.

Lunta oli satanut niin paljon, että kaupungin laidalla sijaitseva mäki oli muuttunut yleiseksi pulkkailukeskukseksi. Oli jo pimeä, ja lumi satoi suurina hiutaleina vasten kasvoja mun kiitäessä ufoliukurilla muuten tyhjää mäkeä alas. Hyppyri oli kuitenkin odotettua hurjempi, ja mä lensin kaarella mukkelismakkelis toistakymmentä metriä alaspäin. Sai juoksi mun luo mun pidellessä rannettani, mä olin ilmeisesti ottanut sillä jossain vaiheessa vastaan.
”Ei se murtunu oo”, mä sanoin huultani purren, sillä tosiasiassa sattui ihan saatanasti. Sai otti tumpun kädestäni ja katsoi rannettani huolenryppy otsallaan, kunnes puhalsi pienen viileän ilmavirtauksen paljaalle iholleni. Väristykset eivät johtuneet enää ainoastaan vain niskaan pakkautuneesta lumesta.

Mä en saanut enää hillittyä äänekkäitä huokauksiani. Mun poskia kuumotti, koko keho vain vavahteli Sain kosketuksesta. Kyljillä.. Vatsalla.. Reisillä.. Me suudeltiin huulemme rohtuneiksi, kaulamme laikukkaiksi ja korvamme verille. Sai painoi mut takaisin alimmaiseksi, ja mä kiedoin jalkani sen ympärille.
”Naruto..” se yhtäkkiä sanoi ja katsoi mua sotkuisen otsatukkansa alta silmiin. Seurasi hetken pysähtynyt hiljaisuus, mä tuijotin sitä odottavasti hikipisara kaulalla kutittaen.
”No mitä?”
”I love you”, se sanoi ja suuteli mua sadannen kerran. Mä nauroin sen suuhun, se tuli niin amerikaksi.
”Je t’aime..” ranskaksi.
”S’agabo”, kreikaksi.
”Wo ai ni”, kiinaksi.

Silloin mä tajusin sen.
Mä en pystyny vastaamaan siihen.
Se saattoi sanoa sen vielä koreaksi, islanniksi tai vaikka hepreaksi ja kaikilla Afrikan alkuperäiskielillä, mä en pystyny vastaamaan sille yhdelläkään.

Klooriveden katku kutitteli nenässä, kun mä katsoin kulmieni alta ylöspäin. Yönmustat silmät tuijottivat takaisin, se katsoivat suoraan mun sisimpään ja ymmärsivät sen. Diskomusan jumputus kuului ylhäältä vaimeana, mutta se peittyi kahden kiihtyneen sydämen sykkeen alle leikiten.
”Nyt sä voit sanoa sen”, mä kuiskasin.
”Naruto..”
Ja kaikki hiljeni.

”Mä rakastan sua.”

Mä räväytin silmäni auki ja henkäisin ääneen kuin olisin herännyt unesta. Sai nosti päänsä ja katsoi mua hengästyneenä, sekin taisi vaistota jonkin muuttuneen.
”Lopeta!” mä kähähdin ja työnsin pojan päältäni noustessani istumaan. ”Tää ei ole oikein.”
Mä hapuilin hämärässä yölampun katkaisinta, ja pehmeän valon langettua me vain siristelimme hetken silmiämme sokaisevassa kirkkaudessa. Musta tuntui, ku joku olis just ottanu säkin mun päästä pois. Tai ampunu mua päähän. Kuin sisäinen ilmapallo olisi juuri puhkaistu, tuntui helpottuneelta, tyhjältä ja aavistuksen kipeältä samaan aikaan.

Miten mä olin pystynyt unohtamaan?

Nii se vaan oli. Mä en vaan halunnu mennä pitemmälle. Mä taisin.. ihan oikeasti rakastaa enemmän Sasukea. Niin paljon, että olin valmis luopumaan Saista sen takia. Päästä yli jostakin. Sitäkö se tarkoitti?
Mä hengitin edelleen raskaasti ja vilkaisin Sain sotkuisen mustan tukan kehystämiä kasvoja. Se katsoi mua hirveän hölmistyneen näköisenä, noinko varma se oli ollu että mä juoksisin sen syliin vaikka mikä olis? Noh, niinhän mä olin itsekin aluksi luullut. Ja uskotellut. Voi itku..
”Sori”, mä sanoin viimein ja todella tarkoitin sitä. ”Mut sä olet myöhässä.”
”Myöhässä?” Sai henkäisi kuin olisin juuri lyönyt sitä kuonoon. ”Älä viitti.”
”Sori! Mutta mä vasta nyt tajusin sen! Sä et saa suuttua, mä..”

Mä en kerennyt sanoa lausettani loppuun, ku Sai painoi mut väkivaltaisesti takaisin selälleen kiiveten takaisin mun päälle. Se vangitsi mun kädet omiensa alle ja hengitti raskaasti pää painuneena. Mä näin että se melkein tärisi, raivosta, pettymyksestä, surusta, mä en osannu sanoa.
”Sai..?” mä kysyin varovasti. Vaikka tiesin olevani kirjaimellisesti loukussa, enkä olisi päässyt pois vaikka olisin yrittänyt, mä en vaan osannut alkaa pelkäämään. Vai pitikö mun? Oliko tämä sama Sai, joka oli lähtenyt mun luota?
Poika nosti katseensa, ja katsoi mua otsatukkansa alta hetken pelottavan ilmeettömästi. Se oli sanomassa jotain, keikkui kahden vaiheilla ajatuksissaan, kunnes purikin taas huultaan ja tiukensi pahaenteisesti otettaan mun ranteista.
”Sä et vois..” mä kuiskasin pudistaen päätäni aavistuksen. Pieni tuulahdus tuntui kasvoillani joka kerta, kun se hengitti ulos, ja hetken päästä se kumartui painamaan huulensa mun huulille.

Se sulki silmänsä, mä en vaan voinut. Suudelma oli lämmin ja maistui hyvästeiltä.

Mä jäin suu raollaan katsomaan kuinka Sai huokaisi syvään, ja nousi takaisin istumaan.
”En tietenkään vois”, se sanoi hiljaa tuijottaen lähintä seinää. ”Miten muka? Sä olet mulle tärkeintä maailmassa.”
Mä nousin ylös, kiskaisin peittoa päälleni ja yritin tavoittaa Sain katseen. Mun teki mieli koskea sitä, laittaa käsi olkapäälle tai jotain, mutta mä en uskaltanu. Jossain syvällä sisimmässäni tuntui tosi pahalta nähdä Sai niin pettyneenä, mutta tämä ei ollut enää kiinni minusta. Miten mä tän selittäisin? Miten mä kertoisin, etten mä ikimaailmassa ollu halunnu loukata sitä.

”Kato”, mä sitten sanoin ja näytin Saille vasenta rannettani. Arvet näkyivät vaaleina viiruina ihollani, ja Sai rypisti otsaansa.
”Kuka nuo teki?” se kysyi, ja mun oli pakko hymyillä.
”Sinä”, vastasin. ”Sun menettäminen teki niin kipeää, että mä meinasin haihtua savuna ilmaan. Kadota kokonaan.. Mennä jo edeltä.”
Se katsoi mua järkyttyneenä tummilla silmillään, mutta mä jatkoin: ”Sitten tuli Sasuke. Se veti mut takaisin, puhalsi muhun eloa kuin sammuvaan nuotioon. Hitto vie, Sai..”

Mä siirsin sen otsahiuksia pois silmiltä ja hymyilin surumielisesti.
”Mä en tiedä tiesitkö sä sitä, mutta mä rakastin sua ihan kuollakseni silloin. Ja rakastan edelleen, mutta en enää samalla tavalla. Mä en tajua.. Mä luulin että sä et välittäny musta.. silleen.”
”En mä tiennyt omista tunteistani silloin itsekkään”, Sai sanoi olkiaan kohauttaen. ”Vasta sitten kun lähdin, tajusin kuinka paljon ikävöin sinua illasta toiseen. Taisin menettää tilaisuuteni.. Minä tiesin sen, tiesin alusta alkaen. Mutta jotenkin kuvittelin, ei, toivoin, että jos tulisin takaisin ja korjaisin asiat..”
Se katsahti arpia ranteissani ja huokaisi päätään pudistellen.
”Sekopää..”
”Niin olen kuullut”, mä naurahdin.
”Me taidetaan olla molemmat.”

Se oli kummallista. Me hymyiltiin toisillemme, kaikki jännitteet olivat rauenneet. Me annoimme toisillemme ja maailmalle anteeksi, hengitettiin pitkästä aikaa oikeasti puhdasta ilmaa ja heitettiin inhottavuudet tulen tuhottaviksi. Sanattoman sopimuksen myötä me tiedettiin ja hyväksyttiin ajan muuttuneen, kuin joku suurempi voima olisi juuri kääntänyt uuden sivun elämämme runokirjassa.
Asiat eivät olleet enää niin kuin ennen. Ne olivat paljon paremmin.

Mä nousin ylös peittoa viittana pitäen.
”Mihin sä nyt?” Sai kysyi.
”Vessaan. Kunhan mä nyt henkisen lisäksi pääsisin myös fyysisesti susta yli niin aletaan sitten katsomaan sitä Kill Billiä..”
Se naurahti ja mä sulkeuduin oven taakse. Nokkaan tuoksahti sitruunaraikastin kun mä käännyin, ja päästin peittoa putoamaan aavistuksen.
Peili näytti karun totuuden.

Miten mä ikinä pystyn selittämään kaulallani loistavat tummat läiskät Sasukelle?


----------------------



Jessöör! Ei kaikki mahtunukkaan nätisti yhteen osaan, joten vielä yhden pätkän tulette tätä sarjaa kärsimään. 8D SORI!
Mää just tajusin, että siitä on melkein puoli vuotta kun aloitin tän.. Huhhuh. ^^'
Mutta nii.. Tää osa oli kauheen vaikea kirjoittaa. ;____; En ollu tyytyväinen mihinkään ja sitte korjailin ja muuttelin tätä kuukauden päivät. Ja Sai jäi vähä pliisuksi, vähä OC:ksi, örrör.. Vai jäikö!? 8I
Anyways, risut ja ruusut on enemmän kuin tervetulleita, mä LUPAAN laittaa suuren loppuhuipennuksen öh.. kahden viikon sisällä. *merkkaa kalenteriin*
Thank juu~ <3