Valikko
Kategoriat
Impro
    -Impro 1
    -Impro 2
Crossover
    -Crossover
Paritus (S-K13)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Paritus (K13-K15)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Muu
    -Kilpailu
    -S-K13
    -K13-K15
    -muu
Daybreak, osa 3 - horaaneko
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K3- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 4376 sanaa, 28414 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2011-11-06 23:26:09 - Sarja kesken
Kansio: Paritus (K13-K15) - poikarakkaus

Horaaneko's oh-so-dramatic comeback...!!

Characters: Naruto&Gaara , Kiba, Shikamaru
Genre: romance&drama
Rating: K15 (ks. warnings)
Pairings: Naruto/Gaara
Warnings:
- kiroilua
- päihteiden käyttöä
- angstangst
Songs:
Mulla menee hyvin (c) Happoradio
Daybreak (c) An Cafe
Disclaimer:
Kappaleet kuuluvat esittäjilleen
Daybreakin suomennos ei ole omaa käsialaa
Naruto (c) Kishimoto

Summary:
Minä en päästä enää ilmoille laulua rakkaudesta.
Minä en jaksa enää.
Minä en ole mitään.
En yhtään mitään.

Tarinan osat

Arvostelu
17
Katsottu 1464 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
A/N:
Nonnih, täällä se nyt ois. :D Tosiaan, tän hetkisen elämäntilanteeni takia osien lisääminen tulee olee tosi epävarmaa ja epäsäännöllistä. Tiistaina miulla on vielä leikkaus, enkä tiiä voinko vielä ens viikonloppuna leikkauskivuilta kirjottaa. :P
Joo, suomennosta tohon Daybreakiin on siistitty vähän suomalaisystävällisempään muotoon jostain kohtaa. Silti kuullostaa jotenkin oudolta mut ei voi mitään. :'D
Tää osa on kyllä aika erilainen. Tunnelmassa ei oo sitä keveyttä mitä miun ficeissä tuntuu yleensä olevan, mikä toisaalta harmittaa vähän, mutta toisaalta tietty sopii tähän ihan hyvin. Ehkä oon vaan muuttunut liikaa tässä kuukauden aikana. :D Ajatusmaailma muuttuu, ja niin kirjoitustyylikin sitten kai. Miusta tuntuu että oon vihdoinkin kasvanu aikuiseks.. Hienoa, eikö?
No joo, ehkä en oo sit kuitenkaan muuttunu yhtään ja kuvittelen vaan. :---D
Mut joo, kommenttia ja kritiikkiä kiitos, pikku muumipalleroiset~! Love all your comments<3


7.9.11 klo 15:28

"Maanantain tunnelmia"

Viikot ovat menneet nopeasti. Kesä on jäänyt kauas taakse ja syysmyrskyt saapuneet. Aurinko ei ole paistanut päiviin, ilmassa on painostavaa synkkyyttä.
Vai onko se vain minun päässäni?

Yksinkertaisesti: meillä ei mene hyvin.
Tai menee siltä osin, että uusi levy edistyy. Kiba hankki meille muutama viikko sitten hyvän pianistin. Outo tyyppi, mutta osaa soittaa yllättävän hyvin. Nimi on Neji, sukunimeä en muista vaikka olen kai kuullut. Sellainen mustahiuksinen hujoppi, kaksi vuotta minua vanhempi. Hänen ansiostaan olemme saaneet muutamaan kappaleeseen todella hyvän ja erikoisen tunnelman. Myös tähän uusimpaan, jonka lyriikat minulla on vieläkin kesken. En vain saa niihin oikeaa tunnelmaa. Kappaleen kertomus on aivan liian iloinen ja toiveikas tähän aikaan ja ulkona pauhaavaan myrskyyn.

Aivan sama mikä vuodenaika. Minussa on aina talvi.

En vain jaksa enää, voimat ovat yksinkertaisesti nollassa.
Naruto paahtaa tietenkin täysillä; varaa keikkaa kysymättä ensin meidän muiden mielipidettä, painostaa minua muka huomaamatta uusien kappaleiden kanssa, ryyppää melkein joka ilta että jaksaisi samaa rataa. Kyllähän minä tiedän miksi: tämä on hänen unelmansa, hän tekee kaikkensa sen eteen.
Mutta Naruto on liian kunnianhimoinen. Hän haluaa koko ajan ylemmäs, koko ajan enemmän. Hän ei ymmärrä, että me emme pysy perässä. Shikamaru ehdotti viikko sitten, että pitäisimme pienimuotoisen keikkatauon, mistä Naruto nosti aivan älyttömän metakan. Emmehän me voi lomailla, nyt pitää nousta suosioon ja saada ihan helvetisti mainetta ja rahaa. En ole nähnyt Temaria ja Kankurouta kahteen kuukauteen, mutten uskalla mennä tapaamaan heitä, kun siinä menisi kallista aikaa jonka voisi käyttää myös bändin hyväksi.

Ja kaiken kiireen keskellä kamppailen näiden helvetin tunteiden kanssa. Miksi minä en voi olla kuten kaikki muutkin? Tätä minulta on kysytty lapsesta saakka, ja tätä olen kysynyt itseltäni joka helvetin päivä.
Voisin hankkia sievän tyttöystävän, voisin muuttaa tämän kanssa yhteen ja mennä kihloihin. Voisin perustaa perheen ja elää normaalin elämän.
Mutta kun en pysty siihen. En voi itselleni mitään.
Ja kuitenkin tiedän, etten voi koskaan saada Narutolta sitä rakkautta, mitä todellisuudessa haluan. Tämä tilanne ei tule koskaan muuttumaan.

Olen palanut raunio, irvikuva ihmisestä. Rikkoutunut muotokuva, kasa tuhkaa jota tuuli levittelee mereen.

Minä en ole mitään.
En yhtään mitään.


Klik.

(blogipäivitys tallennettu)


3. luku - Romahdus


Mulla menee hyvin,
hyvin päin vittua.
Mulla menee lujaa,
lujaa päin vittua.


Radio pauhasi viileään autoon valtavirtarockia, kun mä kaarsin liikenneympyrästä pienemmälle tielle. Taivas itki likaista vettä tuulilasille, mutta mä en jaksanut napsauttaa tuulilasinpyyhkijää päälle.
Väsymys painoi uhkaavasti päälle mun jatkaessa tasaista tietä eteenpäin. Mä en ollut varma, tuliko särinä mun pään sisältä vai radiosta. Mä vaihdoin taajuutta, mutta särinä ei lakannut.
Joo, se oli mun pää.

Neuvottelut levy-yhtiön kanssa ei ei menneet hyvin - tietenkään. Ne saatanan kusipäähyypät sanoi, että meidän kappaleet hukkui liikaa massaan. Me tarvittiin niiden sanojen mukaan "kappaleisiin joku joukosta erottuva liekki".
Mikä vitun liekki? Me soitettiin hyvin, eikö se riittänyt? Meillä riitti kuulijoita ja saatiin vähän radiosoittoakin, eikö se riittänyt? Ne helvetin paskanjauhajat halusivat aina parempaa, mikään ei riittänyt.
Ja tämä tarkoitti tietenkin sitä, että levy myöhästyisi entisestään. Se olisi pitänyt saada kauppoihin jo lokakuuhun mennessä, mutta nyt näytti pahalta. Kotiin ei ollut tulossa hyviä uutisia tälläkään kertaa. Gaara oli näyttänyt lähiaikoina niin hirveän väsyneeltä, että olisi ollut kiva piristää sitä jotenkin. Aina kun mä tulin, oli vaan jotain valitettavaa, jotain uutta paskaa elämään.

Me soitamme hyvin,
hyvin päin vittua.
Me soitamme lujaa,
lujaa päin vittua...


Mä napsautin radion ärtyneenä kiinni, kun kappaleen sanat alkoi pännimään liikaa.
Kun ne tuntui juuri nyt osuvan niin helvetin hyvin oikeaan.


Mä parkkeerasin auton ja jäin hetkeksi ulos seisomaan. Syksy oli tullut kaupunkiin, se näkyi ihan kaikkialla. Mä muistelin haikein mielin viikkojen takaista retkeä niemelle ja vanhalle majakalle. Mä tajusin, ettei me oltu pidetty kertaakaan vapaata sen reissun jälkeen. Mä otin jokaisen keikan vastaan joka meille vaan tarjottiin, ja kun jäi toimettomia päiviä, me treenattiin uusia kappaleita. Jos ei jaksettu tulla studiolle, tehtiin töitä kotona.
Vapaa-aikaa ei vaan yksinkertaisesti jäänyt.

Se näkyi hyvin myös sisällä asunnossa; sekasorto siellä oli mennyt jo ihan naurettavaksi. Sohvaa ei nähnyt papereilta ja lehdiltä, lattialla lojui tyhjiä tölkkejä, vaatteita, pikaruokaroskaa ja ties mitä muuta mistä en halunnut ottaa selvää. Vessan ovi ei mennyt enää kiinni pyykkivuoren työntyessä uhkaavasti olohuonetta kohti. Tiskiallas näytti siltä, että siellä olisi voinut alkaa kehittymään uutta elämää ihan pian. Jääkaappi kumisi tyhjyyttään, ihan niin kuin mun kipeä vatsakin. Mutta keikalle pitäisi lähteä alle tunnin kuluttua, joten kauppareissu saisi taas siirtyä jonnekin kauas tulevaisuuteen.

Mä koputin raskaalla nyrkillä Gaaran oveen ja jäin odottamaan. Kun huoneesta ei kuulunut mitään, mä raotin ovea varovasti. Gaara ei tykännyt että sen huoneeseen tultiin ilmoittamatta, joten mä olin oppinut varomaan.
Ei ihme, ettei se ollut kuullut mun tuloa. Punatukka istui koneensa ääressä korvalappustereot päässä ja kuunteli musiikkia niin kovalla volyymilla, että kappaleen sanat kuului aina ovensuuhun asti. Mä hiivin sen selän taakse ja olin valmiina koputtamaan sitä olkapäähän, kun mun silmät eksyi koneen näytölle.
... Kirjoittiko Gaara blogia? Mä olin aina luullut, ettei se muuta tehnyt koneella kuin kirjoitti kappaleiden sanoja. Ei se ollut ikinä kertonut kirjoittavansa blogia, mikä oli musta vähän outoa, koska yleensä sellaisesta ilmoitettiin kaverille että tämä voisi sitten seurata toisen mielen- ja elämäntilaa. No joo, me kyllä asuttiin saman katon alla, että enköhän mä tiennyt missä mentiin.

Minä en ole mitään.
En yhtään mitään.


Viimeiset sanat ilmeisesti uusimmasta päivityksestä pomppasi mun silmiin kuin ne olisi kirjoitettu eri fontilla tai kirkkaan punaisella muun tekstin joukkoon. Sydän jätti lyönnin väliin sanojen pureutuessa kunnolla mun mieleen.
Oliko tämä tosiaan Gaara kirjoittamaa tekstiä? Miksi se oli tällaista kirjoittanut?

Enempää mä en ehtinyt lukea, kun tajusin musiikin vaimenneen ja Gaaran tuijottavan mua nyt suoraan silmiin. Näytöllä näkynyt tummansävyinen sivu oli hetkessä klikattu näkymättömiin, mutta nyt mä näin jotain paljon tummempaa sävyä Gaaran vihaisissa silmissä.

"So-sori, en mä lukenut mitään", mä sopersin häkeltyneenä sen pistävästä katseesta.
"Et siis nähnyt mitään?" se varmisti kylmällä äänellä. Mä ravistin päätäni edelleen säikähtäneenä. Gaara huokaisi hiljaa ja laski katseensa mun jalkoihin.
"Mitä asiaa?" se jatkoi hetken kuluttua.
Muistettuani taas mitä mä olin tullut Gaaralle kertomaan, istuuduin vaitonaisena sängylle karhean päiväpeitteen päälle. Gaara kääntyi katsomaan mua odottava ilme kalpeilla kasvoillaan.

"Ne ei ollu tyytyväisiä näihin uusiin kappaleisiin. Ne sano, että näihin tarviis jotain uutta ja erilaista", mä selitin, ja sanojen myötä aikaisempi ärtymys nousi taas pintaan.

"Sanoiko ne mitä kappaleista sitten puuttuu?" Gaara kysyi ilme värähtämättä. Se ei näyttänyt lainkaan pettyneeltä, mikä hämmensi mua hiukan. Kai se nyt olisi senkin mielestä aika perseestä, jos me ei saataisi levyä hyvissä ajoin pihalle?

"No ei, sanoivat vaan että keksikää jotain erilaista. On ne kai lyriikoihin ihan tyytyväisiä", mä lisäsin loppuun. Gaara oli kaikkien kappaleiden sanojen takana, joten mä päätin varmistaa, ettei se ottaisi stressiä asiasta ja luulisi levy-yhtiön paskapäiden sanojen olleen sen syytä. Sitä paitsi ei tässä tosiaankaan ollut kyse lyriikoista, niitähän ne kehui vähän väliä.

"Soitetaan niille kappaleita, joissa Neji on mukana. Niissä on kai jotain erilaista", Gaara ehdotti edelleenkin äänessään sävyä, joka kieli puhtaasta välinpitämättömyydestä. Se alkoi jo hermostuttamaan mua.

"Eikö sua oikeesti kiinnosta yhtään se, että meidän levy ehkä myöhästyy?" mä lipsautin ärtymyksen kasvaessa.
"Mitä väliä sillä on?" Gaara kysyi monotonisella äänellä.
"No onhan sillä! Mitä pikemmin me saadaan levy hyllylle, sitä nopeammin saadaan tuloja ja voidaan--"
"Ensi kuussa tai ensi vuonna, mitä helvetin väliä?" Gaara mutisi katse käsissään. Mä jäin tuijottamaan sitä suu auki.
"Eikö sulle oo sillä mitään merkitystä, miten hyvin meillä menee jatkossa?" mä kysyin epäuskoisena. Se oli helvetti meidän bändin jäsen! Miten se pystyi olemaan noin välinpitämätön?

"Se on kuule aika pieni ongelma juuri nyt, Naruto", Gaara sanoi, nousi ylös ja marssi ulos huoneesta.

Mä jäin tuijottamaan auennutta ovea tajuamatta mistään mitään.

Minä en ole mitään.
En yhtään mitään.


Sanat soi päässä vieläkin.

--

Keikalla oli huomattavasti vähemmän porukkaa kuin yleensä. Mikä lie oli syynä, mutta mä veikkasin huonoa mainontaa, paskaa säätä ja ulkoilmakeikkaa.
Takahuoneeseen kantautui satunnaista huutelua yleisön joukosta, kun Iruka katsoi meitä tuima ilme kasvoillaan.

"Nyt ei sitten tämän jälkeen mitään sekoilua, onko selvä? Huomenna pitää olla aikaisin studiolla."

Mä en vastannut mitään. Tavallista pienempi yleisö latisti lavalle menon tunnelmaa eikä mua oikeastaan muutenkaan huvittanut juuri nyt mennä sinne ollenkaan. Gaaran kanssa käydyn keskustelun jälkeen me ei oltu vaihdettu sanaakaan. Se ei näyttänyt mitenkään erityisen vihaiselta, vaan jotenkin kauhean uupuneelta ja voimattomalta. Katse maahan luotuna se istui mua vastapäätä huojuen aavistuksen verran. Kiba kirjoittu bändin nimeä vaitonaisena tuhrittuun seinään ja Shikamaru päästi lopuillaan olevan tupakkansa savut tunkkaiseen huoneeseen. Ilmassa saattoi haistaa väljähtäneen oluen ja uusien sähkölaitteiden pistävän hajun.

Lava oli aika pieni ja sotkuinen. Mä meinasin heti ensimmäiseksi kompastua nippuun sähköjohtoja. Mä kirosin hiljaa, ennen kuin kohtasin yleisön suosionosoitukset. Väänsin kasvoille vinon hymyn ja hörppäsin pullosta ällöttävän imelää siideriä ennen kuin kävelin mikrofonin eteen.


Olen väsynyt aamuihin, joista hiljaa aika jättää,
väsynyt juoksemaan vailla tarpeeksi unta.
Lopulta aamunkoitto saapuu, tähdet kaikkoavat,
jättäen minut silti ahdistuneeksi.


Viimeistä kappaletta laulaessani mä huomasin jotain puuttuvan. Kertosäkeen ajan asiaa mietittyäni mä tajusin, että se oli Gaaran laulu tukemassa mua. Mä vilkaisin punatukan suuntaan huomatakseni sen soittavan bassoa katse maassa. Sen silmiä oli mahdotonta tavoittaa. Onneksi Gaaralla ei tässä kappaleessa ollut osuutta, jossa sen olisi tarvinnut laulaa ilman mun tukea. Siispä mä tyydyin laulamaan yksin, ja kävelin takaisin keskelle lavaa.

Vilkaisin ylös taivaalle, mutta se oli erilainen kuin se,
jota katselin sinun kanssasi.
Näkymä ei ole muuttunut lainkaan.


Vaikka yleisöä oli vähemmän, oli ainakin etummaiset rivit hyvässä vireessä ja mukana kappaleissa, toisin sanoen ne oli selvästi niitä kallisarvoisia faneja. Mä sain lisää puhtia laulamiseen ja otin kaiken mahdollisen irti väsyneestä kehostani. Ihan sama vaikka päivä olikin ollut totaallisen paska, en mä silti voinut luovuttaa. Piti jatkaa, aina piti jaksaa jatkaa eteenpäin. Me soitettiin hyvää musiikkia jossa oli sanomaa, meillä oli paikka tässä maailmassa. Meillä oli tehtävä ja tarkoitus.

Minä en ole mitään,
en yhtään mitään.


Mä tiesin rohkaisevani itseäni vaan siksi, että Gaaran sanat leijui pahaenteisenä varjona mun mielessä.
Gaara, sä olet jotain. Olet mun paras ystävä, olet ihminen josta monet pitää, joka ansaitsee hymyjä ja rakkautta. Älä masennu, älä enää. Meillähän menee ihan hyvin, etkö sä näe sitä?

Miksi mä en osannut sanoa mitään ääneen?
Sen sijaan mä kohotin katseeni yleisöön ja jatkoin koittaen estää ääntäni värisemästä.

Tunteeni sinua kohtaan,
saivat minut vuodattamaan lukemattomia kyyneleitä,
mutta sinä et palaisi.
Se, mitä todella tahdon, ei ole muistoja.

Tahdon vain sinut lähelleni.


Saatuani säkeistön loppuun mä huomasin taas jotain olevan vialla. Kappale kulki eteenpäin liian hitaasti, tasapainottomasti. Haikea, mutta rytmikäs kappale muuttui jotenkin epäselväksi. Kiban komppi pysyi kasassa normaaliin tapaansa ja Shikamaru soitti moitteettomasti. Mä arvasin katsomattakin, missä oli vika.
Punatukan katse oli edelleen maassa, eikä päälle päin näkynyt mitään erikoista. Mutta sen sormet näppäili basson neljää kieltä liian hitaasti ja kankeasti.

Emme tule koskaan takaisin tuohon aikaan,
tuohon paikkaan.
Toivon, etten olisi koskaan tavannutkaan sinua,
jos olisin tiennyt sen tulevan,
sattumaan näin pahasti.


Mä huomasin jotain märkää tippuvan Gaaran jalkoihin pieninä pisaroina. Sitten se horjahti, ja ote bassosta lipesi. Kappaleen sanat katkesivat, kun mä irrotin otteeni mikrofonista. Sen lentäessä kaaressa lavan reunaan, mä olin jo ottanut kaatuvan punatukan vastaan. Melu yleisön joukossa hiljeni, kunnes vaihtui epämääräisiksi huudoiksi ja puheensorinaksi.

Turvamies juoksi meidän luo lavan reunaan huolestunut ilme kasvoillaan samalla kun tämän työtoverit rauhoittelivat yleisöä. Sivusilmällä mä näin Kiban ja Shikamarun juoksevan meidän luo. Melu muuttui epämääräiseksi suhinaksi mun korvissa, kun kannatelin tärisevää kehoa painollani. Gaaran kiihtynyt, katkonainen hengitys vasten mun selkää tuntui kylmältä.

Takaovi paukahti auki ja Iruka juoksi lavalle kauhistunut ilme kasvoilta paistaen. Yleisön tuijotus alkoi ahdistamaan mua hetki hetkeltä enemmän, kunnes mä en enää kestänyt sitä, ja nostin Gaaran varovaisesti syliini. Mä poistuin lavalta niin nopeasti kuin kykenin, Kiba ja Shikamaru perässäni.

Takaoven kolahdettua kiinni mä laskin Gaaran sohvalle ja otin sen kasvot varovasti käsiini. Kiba ja Shikamaru seisoi mun takana luoden Gaaran ylle tumman varjon.
Mä huomasin järkytyksekseni, että kalpeilla kasvoilla kimaltelivat meikin mustaamat kyyneleet. Gaaran silmät oli puristuneet tiukasti kiinni, ihan kuin se olisi kärsinyt hirveistä kivuista.

"Gaara hei, mikä on?" mä kysyin hiljaa. Ääni oli käheä laulamisen jäljiltä.
Terävän henkäisyn myötä hiljaisuuteen karkasi muutama tuskainen sana:

"Minä en jaksa enää."

Se veti meidät kaikki hijaisiksi. Mä pidin kalpeita kasvoja edelleen käsissäni, mä en muistanut enää miten liikuttaa raajojani. Yhtäkkinen väsymys painoi hartiat kasaan ja luomet tuntui raskaammilta kuin koskaan. Gaaran sanat oli kuin avain siihen tilaan, jota mä olin pitkään koittanut piilotella.

Siihen, että kaiken ponnistelun keskellä mä olin ihan helvetin väsynyt.

--

Shikamaru hyppäsi keikka-auton ohjaamoon, muttei tällä kertaa laittanut musiikkia soimaan. Mä tuin Gaaran kulkua ja laskin sen aikakauslehtien peittämälle sängylle. Mä sammutin kattolampun, mutta jätin seiniin upotetut pienet valot rikkomaan auton hämäryyttä pehmeällä valollaan.
Kiba lysähti sängylleen, painoi kädet kasvoihinsa ja huokaisi syvään. Mä jäin istumaan pehmeälle patjalle Gaaran viereen. Se makasi kyljellään, selkä muhun päin. Ei sanonut mitään, makasi kuin kuollut.

Bussi hurahti käyntiin, kaarsi pois hiekkaiselta parkkipaikalta ja lähti kiitämään kohti moottoritietä. Syysillan viima tunki sisään raollaan olevasta ikkunasta.
Kiba avasi television, mutta sääti volyymin minimiin. Äänettömät kuvat värittivät hämärää hiljaisuutta kirkkaina välähdyksinä, ja mun päänsärky paheni entisestään. Sitten Kiba kaivoi takkinsa taskusta pienen pussin, ja kääri itselleen tupakan.

Imelä haju täytti tilan, ja mä arvasin heti, ettei Kiban tupakka ollut tavallista laatua. Haju toi mieleen edellisen talven, kun Kiba oli kamppaillut huumeongelmansa kanssa. Se oli aikaa, jota mulla ei todellakaan ollut ikävä. Sen jälkeen Kiba ei ollut koskenut mihinkään alkoholia ja tupakkaa vahvempaan, ja me oltiin tultu siihen tulokseen, että ongelma oli jo onnellisesti historiaa.

"Kiba... Et kai sä oo taas alottanu?" mä huokaisin masentuneena. Ei pliis, ei lisää ongelmia enää tälle illalle...
"Mitä se sulle kuuluu, mitä mä itelleni teen?" Kiba heitti takaisin ja päästi savut suustaan.
"Mutta--"
Mä kuulin Shikamarun huokaisevan syvään ratin takana.
"Naruto, älä nyt jaksa", se sanoi hiljaa. Jokin tuntui naksahtavan mun päässä sen sanojen myötä.
"No voi vittu saatana! Kyllä mä jaksan, kun on kyse Kiban terveydestä ja meidän bändistä! Jos Kiba nyt taas alottaa ton saman kierteen, meillä alkaa mennä taas kaikki päin persettä--"
"Eikö meillä muka jo mene?" Kiba mutisi.

Mä tuijotin sitä epäuskoisena. Mikä helvetti kaikkia oikein vaivasi?

"Etkö sä näe tätä tilannetta itse yhtään?" Kiba jatkoi kovemmalla äänellä. "Sä sovit meille koko ajan lisää kiireitä, sä painostat meitä tekemään koko ajan enemmän, koko ajan paremmin. Sä vittu sait Gaaran tuohon kuntoon!" se huusi ja osoitti punatukkaa.

Jokainen sana iski kovemmin, jonnekin tosi syvälle. Mä aukaisin suuni, mutta sanoja ei tullut. Miten niin mä? Mähän vaan... Mähän vaan ajattelin meidän unelmaa.

"E-enhän mä Gaaralle... Enhän mä oo sille mitään tehnyt.." mä kuiskasin epäuskoisena. Kiba tuhahti kovaan ääneen.

"Oot sä sokee vai mitä? Et sä nää miten sun käytös ahdistaa sitä? Ei se oo samanlainen kuin sä, ei se tykkää siitä että riehutaan joka keikan jälkeen ja paahdetaan täysillä menemään! Ei se tykkää siitä että sä ootat siltä aina täydellistä työtä, ei se tykkää siitä ettet osaa pysyä ikinä paikoillasi. Ja silti se tekee aina kaiken niinkuin sä haluut! Koska se välittää susta, ja..." Kiba veti henkeä, ja jatkoi hiljempaa: "Ja välitetään mekin. Mutta sä et vaan nyt tajuu yhtään mitään, kun näät kaiken miten sä itse haluut."

Tuntui, että polvet pettäisi millä hetkellä vaan. Mun katse harhaili Kiban kovista silmistä taustapeiliin. Shikamaru katsoi mua, muttei vihaisena niin kuin Kiba. Sen katseessa oli pettymystä ja surua, mikä sattui vielä enemmän.
Mä käänsin täristen katseeni Gaaraan.
Enhän mä ollut saattanut sitä tuohon tilaan? Enhän se mä ollut?
Sanokaa joku, ettei tää oo mun vika!

"En mä... En mä tarkottanu..." enempää mä en saanut ulos suustani. Mä olisin halunnut kadota olemattomiin, piiloutua jonnekin pimeään. Sillä hetkellä mä tunsin itseni niin uskomattoman paskaksi ihmiseksi, etten uskaltaut edes ajatella asiaa selkeästi; että mä olisin syy, miksi Gaarasta oli tullut tuollainen. Että mä olisin syy, miksi kaikki oli niin päin persettä. Mähän pelastin Gaaran! Mä olen aina ajatellut sen parasta... Ja meidän bändiä. Tehnyt kaikkeni sen eteen...!
Teinkö mä sittenkin liikaa?

Vihdoin Kiba käänsi katseensa pois. Mä istuuduin hiljaa sängylleni. En uskaltanut liikkua, halusin leikkiä etten ollut olemassa, etten ollut tässä tilanteessa. Mä painoin kasvot käsiini ja hengitin raskain, piinallisin vedoin. Mä en uskaltanut katsoa Gaaraa, vaikka mieli tekikin. Mä halusin pyytää anteeks, halusin hyvittää tekoni jotenkin.
Mutta mä pysyin raukkana kusipäänä ja olin hiljaa.


Loput matkasta meni painostavassa hiljaisuudessa. Kun me vihdoin saavuttiin meidän kerrostalon eteen, mä en uskaltanut liikahtaakaan. Mieleen tuli yläasteen aikainen selvittely poliisin kanssa; opettajat ja poliisit oli katsoneet mua kuin jotain haisevaa rotanraatoa, kun olin jäänyt kiinni oppilaan hakkaamisesta ja seinien sotkemisesta graffiteilla.

"Naruto, me ollaan perillä. Autatko sinä Gaaraa vai tulenko minä?" Shikamaru kysyi ratin takaa. Sen sanat ei olleet vieläkään vihaisia, mutta niissä oli outoa etäisyyttä. Mä en uskaltanut edes kohottaa katsettani. Koskaan näiden tuttujen ihmisten seura ei ollut tuntunut näin ahdistavalta.

Lopulta Shikamaru nousi ylös penkiltä ja paiskasi ohjaamon oven kiinni. Se tuli meidän luo savuiseen tilaan ja ravisti Gaaraa varovasti. Mä vilkaisin sivusilmällä, miten se sai Gaaran istumaan ja nousemaan ylös. Mä katsoin miten hellin ottein Shikamaru auttoi Gaaran ulos bussista, ja kipu puristi taas rintaa. Mä olisin voinut tehdä noin, mä olisin voinut yrittää helpottaa sen oloa ja auttaa sitä itse.
Mutta mä en vaan pystynyt.

Kun Kiban tuijotus alkoi ahdistaa liikaa, mä nousin ylös ja laahustin ulos tunkkaisesta autosta. Syksyinen viima iski suoraan kasvoille ja mä painoin pään kumaraan. Shikamaru piti mulle ovea auki, mutta pysyi hiljaa. Niiden jatkaessa vihdoin korjattuun hissiin mä lähdin kipuamaan portaita ylös. Ajatus hiljaisesta hissistä Shikamarun ja Gaaran kanssa tuntui ylitsepääsemättömän ahdistavalta tilanteelta, ja musta tuntui että tarvitsin hetken omaa aikaa.

Heti kun hissin ovet sulkeutui, mä pysähdyin ja lysähdin kylmälle portaalle.

"Koska se välittää susta... Ja välitetään mekin. Mutta sä et nyt vaan tajuu yhtään mitään, kun näät kaiken miten sä itse haluut."

Menikö se oikeasti niin? Eikö ne halunneetkaan samaa kuin mä? Tää bändi tuntui mun elämäntehtävältä, asialta joka mun kuului saattaa kunnialla ylöspäin aina kauas tulevaisuuteen saakka. Katsoinko mä liian kauas? Kuuluiko mun sittenkin vaan seurata päivä kerrallaan meidän etenemistä? Mikä oli mun tehtävä, mikä mun paikka?
Mä en enää tiennyt. Kaikki oli liian sekavaa, meni mun silmien ohi liian nopeasti.

Lopulta mä sain raahattua itseni ylös. Ovi oli jätetty raolleen, ja sisältä kajasti pehmeää valoa. Shikamaru oli vienyt Gaaran tämän omaan huoneeseen, ja palasi nyt sieltä hiljaisena, kasvot vakavina. Se kulki mun ohi, mutta pysähtyi ovensuuhun. Mä en uskaltanut kääntyä sen puoleen, vaan jäin seisomaan keskelle olohuonetta, selkä siihen päin ja katse seinällä roikkuvassa peilissä. Peilissä, josta mua tuijotti väsyneet, vieraat kasvot.

"On asioita, joista sinä et tiedä mitään, Naruto. Asioita, joista Gaara ei ole halunnut sinulle kertoa", Shikamaru aloitti hiljaa. Niin hiljaa, että mä vaan juuri ja juuri kuulin. Niin, ettei toisessa huoneessa oleva Gaara voinut mitenkään kuulla.

"Ja ihan syystä. Ei sen takia, ettei hän luottaisi sinuun tai mitään..."

"... Vaan juuri siksi, kun hän välittää sinusta niin paljon."

Sitten ovi kolahti kiinni, ja Shikamaru oli poissa.
Sanat jäi leijumaan hiljaisuuteen.

Mitä ne oli tarkoittaneet?


Lopulta mä kävelin kankein askelin Gaaran huoneen avonaiselle ovelle. Se makasi edelleen hiljaa sängyllä, selkä muhun päin. Pistävä tunne palasi rintaan, hengittäminen kävi vaikeammaksi. Mua pelotti. Pelotti, että jos tekisin mitä vaan, Gaara katoaisi pois mun elämästä. Ehkä sen viimeaikainen kylmyys oli johtunut vihasta mua kohtaan. Se vihasi mua, koska olin painostanut sitä liikaa. Tai ehkä tässä oli jotain muutakin. Kun mä en ilmeisesti tiennyt edes kaikkea.
Miksi? Enkö mä ollutkaan Gaaran paras ystävä? Olihan se mulle ennen kaiken kertonut.
Vai oliko?

Mä otin muutaman varovaisen askeleen, kunnes istuin kylmälle lattialle ja kohotin katseeni sängylle. Hiljaisuus peitti huoneen raskaan peittonsa alle. Mä en vaan saanut sanaakaan suustani. En mä edes tiennyt, mitä olisin voinut sanoa.

"Voitko mennä pois?" Gaara kuiskasi väsyneellä äänellä.

Vasta niiden sanojen myötä mä huomasin kurkkuuni nousseen palan. Pelon ja itseinhon tilalle oli tullut nyt vaan musertava suru. Mä en halunnut olla surullinen, mä en halunnut että Gaara oli surullinen. Mä en halunnut Kiban aloittavan taas huumeiden käyttöä, en halunnut nähdä Shikamarun silmissä sitä tummaa synkkyyttä.
Enkä mä todellakaan osannut mennä pois. Pelotti liikaa, että se olisi ollut se viimeinen pisara, viimeinen pisara maljaan niin, että se läikkyisi yli. Että mä lopultakin hajoaisin illan mittaan kertyneiden tunteiden painosta.

Silloin Gaara nousi istumaan sängyllään. Se laski jalkansa maahan, valmiina nousemaan ylös.
Valmiina nousemaan ylös ja katoamaan.
Ei, ei. Se ei saanut mennä pois. Mä jäisin yksin, ihan lopullisesti. Kuitenkin se katoaisi eikä tulisi enää koskaan takaisin.
Ei, ei ikinä.

Ennen kuin se ehti tehdä enää mitään mä olin jo noussut polvieni varaan ja kietonut käteni sen ympärille. Koko sen keho jähmettyi, ihan kuin olisi muuttunut jääksi. Mä puristin sen selkää lujemmin ja suljin silmäni. Mä en päästäisi sitä pois. Mä pyytäisin anteeksi, tekisin ihan mitä vaan ettei se lähtisi pois.
Koska mä tajusin, että jos Gaara lähtisi, mä jäisin ihan oikeasti yksin. Olihan mulla ystäviä vaikka muille jakaa, mutta Gaara oli ainoa, joka ymmärsi mua täysin, jolle mä pystyin näyttämään todelliset kasvoni ilman valheita ja mielistelyä. Se oli aina ollut mulle kuin itsestäänselvyys; se, joka ei koskaan lähtisi pois.
Nyt kun mä tajusin, että niin voisi käydä...

... Se tunne oli niin kivulias, ettei sitä voinut edes käsittää.

"Anteeks."
Kuiskaus karkasi pimeään iltaan. Gaaran karhea takki vasten mun kasvoja tuntui lämpimältä, turvalliselta. Mutta edelleen sen olemuksesta puuttui pehmeys, se oli paikallaan kuin kuoleman kangistamana. Mä tunsin palan kurkussa kasvavan.

"Anteeks. Anteeks. Ihan kaikesta."

Lopulta jää kuitenkin suli. Gaara kiersi tärisevät kätensä mun ympärille.
Aikaisemmin päivällä kuullut sanat täytti taas huoneen. Jälleen ne murskasi mun maailman täysin.

"Minä en jaksa enää."

Kurkkuun noussut pala purkautui ulos kuumina kyynelinä.



A/N:
Ei ne pojat yleensä toisiaan halaile, mutta Naruto nyt vaan on tommonen söpö. :D
Omg, huomaan samaistuvani jo vähän liikaa tähän luomaani Narutoon. Ihan alkoi lopussa itkettämään, kun muistin sen tunteen, kun menetin ystäväni johon olin luottanut täysin viimeiset viis vuotta. Että tätä on kirjotettu sitte ihan sydänverellä ja kyynelillä. :DD
Alko masentaa tän myötä. x'D Pelastakaa miut ja sanokaa jotain piristävää. xP
Joo. Virheitä voipi olla, kun väsyneenä kirjoitettu tänne. Tosi väsyneenä. Kiva, aamulla kuudelta herätys, pitäis varmaan mennä unten maille.. :DD (ja nähdä kivoja unia kivoista Naruton ja Gaaran haleista~)
Ps: Tuo Happiksen Mulla menee hyvin -kappale on ihana. Kannattaa kuunnella. :> Mustaa huumoria parhaimmillaan!

Kommentit (Lataa vanhempia)
horaaneko - 2011-11-07 00:24:01
Ainiin, piti vielä syvästi pyytää anteeks niiltä jotka toivo ihkuu poikabändisöpöilyä omg-true-love- tyyliin. I'm Horaa and so freakin ernu, that I just can't do it. >:D
Nii ja sori ku pitkä, yritän lyhentää jos ette jaksa (D''':) lukee.

Violetu - 2011-11-07 01:02:40
Äääääääää ;_;
Et tiedäkään, miten tätä on odotettu.
Tuo loppu pisti melkeen itkettämään ja tämän myötä sitä alkoi taas oikeasti arvostaa sitä, miten tällä hetkellä menee omassa elämässä lähestulkoon kaikilla osa-alueilla niin hyvin.
Eikä missään nimessä ollut huono asia, että tämä osa oli niin "masentava", omituista se olisi ollut, jos tuolla kaiken synkkyyden joukossa olisi ollut kirkkaita kohtia.
Tykkäsin kovasti tuosta Gaaran blogimerkinnästä alussa, jokin angsti-Gaarassa vaan vetoaa, iskee ja syvälle^^

Hihii, Happoradio<3 Nykyään tuntuu, että käytän jatkuvasti kyseisen bändin kappaleita kirjoittamisen taustamusiikkina.

Lainaus: Äänettömät kuvat värittivät hämärää hiljaisuutta kirkkaina välähdyksinä--
Jotenkin tykästyin hirmuisesti tuohon bussikohdan kuvailuun ja koko tilanne oli muutenkin kauhean realistinen.

Jatko pistää kovasti miettimään, Naruton on pakko joko joustaa ja päästää bändi tauolle, tässä mitataan nyt kumpi on sille tärkeämpää, Gaara vai musiikinteko... hui. Homma voi lähteä moneen suuntaan ja se tekee kaiken muun kanssa tästä erittäin mielenkiintoista.

~Violetu (joka on onnellinen löydettyään jotain kivaa lukemista täältä pitkästä aikaa).

Scrimshaw - 2011-11-07 16:06:41
Se tosiaan on täällä <3
Purrrrraan täällä tyytyväisyyttäni. En tosin tyytyväisyydessäni keksi mitään hienoa sanottavaa... Möhheli. Muttasiis niinkuin Violetukin mainitsi, tää oli hyvin realistinen (which is a good thing). Ehkä siksi, että osaat löytää sen kultaisen keskitien eli et kiirehdi tai mässäile, muttet toisaalta tylsistytä lukijaa.

Viitonen, tiätenkin ^^

ahmatassu - 2011-11-07 17:58:22
Ei hemmetti tää oli hyvä osa! <3 Tää oli jotenkin ihanan moniulotteisesti angst ja niinku jo sanottiinki nii realistinen. :D ...aika karua oikeestaan. xD Mut tykkään kovasti! ja pituus on just hyvä~ ^^

Yhden pikkusen huolimattomuuden huomasin: "Neuvottelut levy-yhtiön kanssa _ei_ ei menneet hyvin..." Nii yks "ei" liikaa. Ja saattas sopia "eivät" paremmin, mutta eipäs haitannu silmäänpistoa enempää~

Mutta ei saakeli kun oli inspaavaa tekstiä! °3° Tuli sellanen olo että "_pakko_piirtää_nyt_heti_!" mutta se ei oikein nyt onnistu, kun on nii paljon muutakin tekemistä. :( ...pitää opetella piirtään nopeemmi. :I

ahmatassu - 2011-11-07 17:59:18
AIVAN! nii joo unohtu mutta täydethän tästä tietenkin tulee ja suklaalevy kaveriks~ ^^

Momelus - 2011-11-07 20:16:34
Iiih, tätä on odotettu! ^^

Taas aivan upeeta tekstiä! Todella realistista ja koskettavaa ja kaikkea, mä pystyin taas niin näkemään kaiken sieluni silmin. (Yritän kovasti keksiä kerrankin jotain kritiikkiä kun kaikki mun kommentit menee aina hirveeks suitsuttamiseks, mutta EI PYSTY kun ei ole kritisoitavaa.)

Mä odotan suurella hartaudella seuraavaa osaa, mutta parantele ittes ensin kunnolla, joohan? : )

Viisi(toista) pojoa ja hallelujaat päälle.

Knox - 2011-11-07 23:05:06
Lukiessani tätä kuuntelin Kim Lönnholmin minä olen muistanut ja no se yhdistelmä on tehokas.
Miten hyvin oletkaan vanginnut loppuunpalamisen tunnelmat. Sen kun on polttanut kynttiläänsä molemmista päistä ja aivan liian kauan. Tiedän sen omakohtaisesta kokemuksesta.  
Tämän tarinan takia kuitenkin kannatti nousta ylös tänään. Kiitos sinulle siitä.
5 pistettä

Hakaneula - 2011-11-08 01:14:12
Se tuli kuin tulikin <3<3
Ah, vihroinkin :3
Mä olin ihan fiiliksissä kun aloin, mutta sitten mä luin tän pitkän ihanan angstin, ja mun innostus katosi ja tilalle jäi vaan semmonen outo mutta kuitenkin ihan kiva fiilari x3
"Joo, se oli mun pää."<-- AAAH, RAKASTUIN! <3
Kirjoitusvirheen kaltainenkin löytyi --> "Neuvottelut levy-yhtiön kanssa ei ei menneet hyvin." Oliko sanaa "ei" vähän liikaa? :3
Voi perhana kuin oli söpö luku <3
"Joo, se oli mun pää.""Joo, se oli mun pää.""Joo, se oli mun pää." Voi ei, mä rakastuin tohon liikaa XDD
Mutta en jaksa tarinoida enempiä, vitonen tulloo ~<3

Hakaneula - 2011-11-08 01:15:42
Ai niin, ja siitä piti huomauttaa, että eikös Nejin hiukset ole oikeastaan tosi tummanruskeat eikä mustat? Joo, kukas siitäkin välittää, huomautin vain XD

Caltrop - 2011-11-08 16:49:59
OwO Ihana luku! Jotenkin angstinen xD
Mutta sulla on kyllä niin ärsyttävän hyvä kirjotustyyli! Tykkään tosi paljon! OuO
Alkoi ihan itkettää lopussa D:

Viis pojoa annan, kun näin hyvin olit _taas_ kirjottanut~ :3

Gasoline - 2011-11-08 21:02:34
Luin kaikki kolme putkeen. Aivan ihania~~ Rakastuin, osaat kirjoittaa niin hyvin<3 :c Odotan innolla seuraavaa osaa (toivottavasti et odottanut kovin järkveää kommenttia ^^)

Haruna - 2011-11-09 20:50:00
Ihana luku <3 olen niin rakastunut tähän ficciin <3 tämä on niin koskettavaa ja mieleenpainuvaa ja inspiroivaa ja mahtavaa, että ihan tippa tulee linssiin. Aivan mahtavaa <3

5pistettä ja suklaata päälle <3<3<3

Hidefini - 2011-11-11 17:18:59
Juttelin kaverille (tyyliin sanottiin hei ja mesevälitys halit ja sydämet ja se meni pitämään hauskaa kännisen tyttöystävänsä kanssa) ja sitten avasin tän ja olin iha valmis et suljen koko koneen ja avaan ite jotain juotavaa, kun tullaa hakemaa kohta ajaa piuhaa. Mutta ei. Sä nyt onnistuit periaatteessa pilaamaan koko mun hienon suunnitelman. Mutta mitäs pienistä. Mä vaan helvetti rakastuin kun näin kuinka pitkä tää on. aaaah. Kaverit saa ottaa mua, jos mä vaan saan lukee tän. Ha. Mutta itse ficistä kuitenkin.

Ja ou leikkaus. Toivotan parasta ja että paranet mahdollisemman pian ja muutenkin kaikkea hyvää 8)

Ja fuck mä itken. Tää osa oli ihana ja todellakin odottamisen arvonen, eikä riviäkään liian pitkä. Tää oli just sopiva, tietty pidempiäkin saat kirjottaa mun puolesta, jos tahdot, vink vink. Ja se Gaara. Viimein se sit murtu. En mä nyt oikein tiedä mitä ajatella. Toisaalta nyt mä jään oottamaan, et se ja Narska alkaa viettää kaksinkeskist aikaa ja sitte niitte suhde menee seuraavalle tasolle, toisaalta mä taas toivon, että... En mä oikeestaa tiiä mitä. Jotain kuitenkin. Ehkä jotain pientä tai jotain suurta tai jotain siltä väliltä.

Ja Naruto. Tykkään tässä, miten Naruto oikeesti sopii tähän rooliinsa tässä, miten se istuu siihen kuinka se yrittää viedä kaikkea vaan eteenpäin energiallaan ja innollaan ja samaan aikaan se ei vaan nää kaikkea ennen kuin liian myöhään. Tykkään, ehdottomasti tykkään. Todella, todella.
JA miten sä kirjotit tän. Nyt täällä on niitä hienoja, pieniä yksityiskohtia, jotka on persoonallisia ja kruunaa tätä ja niin edelleen. Just niitä juttuja, joita sinne Crashiin aina kehotin sua laittamaan. Okei. En oo vieläkää saanu sitä loppuun luettua, mutta sitä odotellessa. Saa kyllä oottaa kauan.

Shikamarun sanat tuolla keskellä. Vihdoin jostain tulee esille sen nerous. Chool. Tykkäsin ehdottomasti. Okei. Ne oli hieman piiloviestintää, mutta mä toivon, että tulkitsen sen oikein. Ha. Toivotaa. Ja tykkään. Sitte toisaalta tykkäsin Kibastakin, kuinka siinäkin alkaa näkyä kaikki se paine ja väsymys ja kuinka se retkahti ja ää.
JA sitte tietysti rakastuin tohon blogimerkintään. Mikä idea! Oikeesti. Mahtavaa miten saat tähän tota Gaaraa mukaan, vaikka et siitä nyt varsinaisesti kirjottakaan niin että se olis kertojana, mutta toi kertoo niiiin hyvin ja äää. Rakastuin. Oikeesti.

Ja yhen virheen mä pongasin (en kyl ees ettiny niit, et sen puolee):
Neuvottelut levy-yhtiön kanssa ei ei menneet hyvin - tietenkään. [ei on kaks kertaa tossa]

Ah. Tietysti jään nyt jännittyneenä oottamaan sitä jatkoa. Mutta älä vieläkään pidä kiirettä vaan kirjota siitä yhtä hyvä ku tää oli, ei, kirjota parempi ku tää oli, mut älä tietenkää ota tästä paineita tai mitää : DDD Joo. Ja kiitos. Rakastuin tähä. < 3

Yumisha - 2011-11-12 18:48:06
Ja kuka arvas bändin uuden jäsenen \o/

Pääsin nyt vasta lukemaan tän ku on ollu kiireitä yliopiston kanssa... maikat ei tunnu tajuavan et me ollaan vaa ihmisiä. ;_;

Osa oli taasen ihana <3 ihanan angst ja silti täynnä tunteita, gaara on luv (mut ihan periaatteestani se ei shikkeä voita <33 >:D ) tottahan se on että ei sitä koko ajan jaksa painaa eteenpäin :< taukoja tarttee ettei pää sano poks miten täs nyt alkaa käydä. Go Narska Go, tee nyt se mikä on oikein o/

Yhden kirjoitusvirhoisen löysin:
Kiba kirjoittu bändin nimeä vaitonaisena tuhrittuun seinään ->  kirjoittu = kirjoitti

mutta nakkaan sua vitosella ja jään odottelemaan seuraavia osia :3 <3

ShiroiTae - 2011-12-06 19:02:02
Siis en vaan tajuu kuinka sä teet tän... koukuttava, täynnä tunnelmaa, jne...
Toi Gaaran blogi tos alussa oli loistava idea.
5 pojoo ja papukaijamerkki Owo

Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste