Luku 4 - Kaatuvat seinät


Asunto oli hiljainen, ihan niin kuin edelliselläkin kerralla.

Liian hiljainen. Äänettömyys oli luonnotonta, ahdistavaa.

Mä otin askeleen. Sametilla päällystetty matto oli kuin usvaa mun jalkojen alla: ei yhtään mitään. Mutta sen sijaan mä tunsin jotain märkää valuvan pitkin käsiä ja jalkoja. Kasvoilta niskaan, solisluita myötäillen rintakehälle ja vatsalle. Se olisi voinut olla vettä, mutta tuntui liian lämpimältä.


Mä olin ollut täällä ennenkin.
Mä olin nähnyt tuon naisen, mä olin nähnyt jo tän unen.

Nainen, jolla oli vaalea polkkatukka ja tyttömäiset kasvot. Mekko päällä, paino hiukan päkijöiden varassa. Hymy tekemässä pienet kuopat vaaleille kasvoille. Sen silmissä oli jotain pelottavan tuttua. Pieni pilke silmäkulmassa. Mä olin nähnyt sellaisen jossain.

Jostain kuului kolahdus, mutta mä en säikähtänyt. Mä tiesin että kolahdus tulisi jossain vaiheessa.
Mutta mitä sitten tapahtuisi - sitä mä en muistanut. Tai tiennyt.

Yhtäkkiä mua pelotti. Tietämättömyys, paikan hiljaisuus ja naisen levollinen olemus. Se vaan seisoi siinä, ei sanonut mitään. Näytti, ettei se olisi edes hengittänyt. Oli miten nätti tahansa, se jotenkin pelotti mua. Ja tää koko paikka. Liian luonnotonta ja elotonta.

Mä kirosin hiljaa mielessäni, kun mun paljaat jalat lähti kulkemaan kohti kylpyhuonetta. Ovi oli hiukan raollaan, mutta valoa ei näkynyt.
Jossain vaiheessa mä huomasin oudon paineen rinnassa. Se oli tunne, johon oli sekoittunut paitsi pelkoa ja epävarmuutta, myös tietynlaista odotusta. Jännitystä. Tunne lähti mahasta ja levisi rintaan ja keuhkoihin, kunnes salpasi mun hengityksen.

Mä avasin kylpyhuoneen oven.

Ei ollut suihkukoppia, ei pesukonetta tai lavuaaria. Vain iso musta aukko.
Samalla hetkellä mä tajusin, että ihoani pitkin valuva aine oli verta.
Mä tunsin kylmän käden hartiallani, ja aloin huutaa.


Sydän jätti lyönnin väliin, kun mä hätkähdin hereille. Suunnilleen kahden sekunnin kuluttua mun uniset aivot ehti käsittää että olin todella herännyt. Mä tunsin hikipisaroiden valuvan pitkin kehoa. Ne toi mieleen äsken nähdyn unen, ja paha olo iski kylminä väreinä.

"Mä jo luulin että olit saamassa jonkun kohtauksen", sanoi kylmä ääni jostain kaukaa, mun näkökentän ulottumattomista. Mä räpyttelin silmiäni sälekaihtimien siivittämässä valossa ja käänsin katseeni puhujaan.

Pikku hiljaa mä aloin tiedostaa aikaa ja paikkaa. Makasin nahkaisella sohvalla tummansävyisessä huoneessa, Sasuke istui nojatuolilla vähän matkan päässä musta ja sen kämppäkaveri Suigetsu söi keittiössä pöydän ääressä. Asunto kylpi hämärässä valossa ja auringonsäteet loi joka paikkaan epämääräisiä valoläikkiä. Ilmassa saattoi haistaa vasta poltetun tupakan ja tuoreen kahvin.

Mä nousin istumaan vielä unesta sekavana ja vilkaisin itseäni olohuoneen seinälle ripustetusta peilistä. Musta takki roikkui vain puolittain yllä, kengät oli yhä jalassa ja hiukset sojotti joka ilmansuuntaan. Silmänalusia koristi tummat varjot ja kasvot oli unen turvottamat. Vaikka päänsärky ei ulospäin näkynytkään, musta tuntui kuin koko mun peilikuva olisi jyskyttänyt pään tahtiin.

"Jätkällä ollu varmaan hienot unet. Huusit ja pyörit ku joku vitun raivotautinen", Sasuke tokaisi, mutta mä en vieläkään osannut vastata sille. Pieni paha olo oli vaihtunut kuvotukseen ja pyörremyrskyyn vatsassa. Unenrippeet oli kaikonneet, mutta nyt olo oli entistä pahempi.

"Miks mä täällä oon?" sain sanat vaivoin ulos kuivilta huulilta.
"Me tuotiin kun olit sammunu."
"... Kiitti. Kai."
"Tää oli kolmas kerta tällä viikolla", Sasuke sanoi katsoen mua pistävästi.
"...Niin?"
"Ja kahesti on Sakura saanut kantaa sut kotiinsa."
"...Niin?"

Sen pää nytkähti hassusti sivulle päin. Liian myöhään mä tajusin, että se oli merkki. Sasukella naksahtaisi päässä ja se tappaisi mut. Joo, ihan rauhassa. Elämän pahimmat ansakuopat koettua sitä alkoi ymmärtämään, että helvetti voisi sittenkin olla ihan kiva paikka.

"Voi vittu Naruto! Sä et voi enää jatkaa tätä!" se huusi ja paiskasi kahvikuppinsa sohvapöydälle. Suigetsu käänsi sivua lehdestään ja huokaisi hiljaa. Mä katsoin maahan valuvaa kahvia koittaessani ymmärtää Sasuken sanoja.
"...Miten niin en?"
Okei, huono valinta. Nyt se oikeasti kuristaisi multa ilmat pellolle.

Sen sijaan se sulki silmänsä, ja musta tuntui että se ehkä laski kymmeneen. Yritti hillitä itseään. Mikä ongelma silläkin oli huutaa? Mä kännäsin jos halusin, ei mun elämä sille kuulunut. Tai no joo, olihan se mun kaveri, mut ei se ollut ennenkään mun elämään puuttunut. Sillä oli sen vitun hieno elämä eikä sen tarvinnut koskaan huolehtia mistään.

"Okei. Sä oot yrittänyt pakoilla totuutta kohta viikon. Ja mä oon antanu olla. Me ollaan kaikki annettu olla. Mut nyt tää saa oikeesti riittää." mun yllätykseksi sen äänessä ei ollutkaan vihaa. Pettymystä, kyllästystä, ehkä turhautumista? Mä en saanut selvää. En mä kyllä saanut selvää edes sen kasvoista, saati sitten sanoista jotka kuullosti joltain hindumunkkiarabilta mun jyskyttävässä päässä.

"Sä et oo hoitanu bändis asioita. Et oo menny viikkoon kotiin. Kukaan ei vastaa soittoihin. Ei Gaara, ei Kiba tai Shikamaru. Mitä helvettiä on muka tapahtunu?"

Mutta ne sanat tuli kyllä harvinaisen selkokielellä.
... Joo, kyllä mä tiesin mitä se tarkoitti.
Ei olisi tarvinnut muistuttaa.
Ja se toi sen, mitä mä olin juuri pelännyt. Syvän lamaannuksen, väsymyksen ja uupumuksen.


Pikakelauksena edelliset kuusi päivää siitä lähtien, kun meille sattui pienimuotoinen konflikti keikkabussissa:
Lähdin kotoa.
Sitten pätkäisee muisti, mutta ilmeisesti olin käynyt muutaman kerran alkoholimyrkytyksen partaalla, saanut aika monesti turpiini ja itkenyt itseni päivisin uneen.
Ja stop siihen.
Tässä ollaan.
Mä en halunnut katsoa puhelinta. Varmaan satamiljoona soittoa Irukalta plus vihaiset tekstiviestit.
Mutta ei siinä mitään. Kaikkein eniten mä pelkäsin, että Gaara ei ollut soittanut. Tai muut. Mä pelkäsin, että ne oli unohtanut.
Mutta hei, nyt ne oli saanut sentään taukoa. Mä en ollut kuvioissa. Ehkä ne oli pyörittänyt bändiä ihan omin päin ja Iruka oli tyytyväinen. Ehkä Gaara oli saanut viimeisen kappaleen valmiiksi ja levy olisi pian julkaisukunnossa.
Ja sitä mä juuri pelkäsin.

Että mua ei tarvittaisi. Mihinkään.

"Sun pitää mennä kotiin."

Mä en ollut varma, oliko ääni Sasuken vai jonkun haamun mun pään sisällä. Aivan sama, pääasia että mä tiesin sanojen olevan oikeassa.
Mä en voinut jatkaa tätä enää, ei tää näin toiminut. Mun pitäisi selvittää asiat. Niinhän mä aina tein.
Koska mä olin se saatanan Naruto Uzumaki, joka ei luovuttanut koskaan. Jolla oli unelma, jolla oli hyvin ansaittu elämä. Kavereita, luottamusta ja rakkautta. Se Naruto, joka oli tottunut selviämään, joka oli tottunut olemaan rohkea, se sankari. Se, jolle kaikki hymyili ja joka vastasi hymyihin. Se tyhmä, se teini, mutta kuitenkin pidetty.
Se oli maailman tuntema Naruto Uzumaki.

Sitten se ihminen oli näköjään kuollut.
Mä olin vaan raato haudassa.

--

Kerrostalon kattotuuletus puhalsi mun niskaan viileää ilmaa, kun pidin kättäni ovenkahvalla. Avain oli työnnetty jo lukkoon, mutta mä en saanut tarpeeksi voimia oven avaamiseen. Sasuke oli jättänyt mut pihalle, olin ekaa kertaa yksin.

Aamuisesta olotilasta huolimatta nyt pää oli kummallisen selkeä. Huono olo oli edelleen ja päätä särki, mutta mä olin saanut sentään ajatuksiani vähän kasaan.

Mä olin tulossa ekaa kertaa kotiin. Mitä oven takana odottaisi? Ehkä Gaara oli mennyt Kankuroun ja Temarin luokse? Sitä mä kaikkein eniten toivoin. Kunhan ei ollut jäänyt yksin. Mä tiesin, ettei se tehnyt sille hyvää. Koska silloin se jäi yksin ajatustensa kanssa. Ja aina ne ei olleet niin iloisia.

Lukko naksahti auki, ja mä astuin sisään.

Asunnossa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Tummanharmaat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen estämään syyspäivän valoa pääsemästä sisään. Katonrajassa leijui savuvana, mikä ei ollut mulle uusi näky. Asunnossa oli poltettu paljon tupakkaa lyhyellä aikavälillä.
Lattia oli entistä sotkuisempi, lisää vaatteita ja juomatölkkejä oli valloittanut tilaa sohvalla ja lattialla. Asunnon ilma oli tunkkaista, parvekkeen kautta ei oltu varmasti tuuletettu päiväkausiin.

Hiljaisuus tuntui ahdistavalta, arveluttavalta. Mä kävelin varovaisin askelin peremmälle ja suljin oven perässäni. Lukon naksahdus sattui korviin hiljaisuuden keskellä. Ensimmäiseksi mä kävelin Gaaran huoneen ovelle, vaikken uskonut sen siellä olevan. Ovi oli auki, ja mä olin nähnyt eteisestä jo melkein koko huoneen. Varmuuden vuoksi kurkistin kuitenkin sisään. Ei mitään. Sängyssä oli kyllä nukuttu, mutta sen käyttäjästä ei näkynyt jälkeäkään.

Jostain syystä mä en pystynyt huutamaan, en kutsumaan sen nimeä. Hiljaisuus tuntui painavan keuhkot kasaan ja kurkun puristuksiin; ääntä ei lähtenyt.
Mä kurkistin omaan huoneeseeni, sitten kylpyhuoneeseen. Ensimmäistä kertaa elämässäni normaalin, sotkuisen vessan ja likapyykin näkeminen oli huojentavaa. Painajainen kolkutteli yhä ahdistavana varjona mielen perukoilla.

Jäljellä oli enää yksi huone. Joko se oli keittiössä, tai sitten se ei ollut koko asunnossa. Jos ei, missä sitten? Mä todella toivoin, että sitten sen sisarusten luona. Jos taas ei...
Mä nielaisin kuuluvasti ja kävelin lattialla lojuvaa rojua väistellen keittiöön.

Ensin iski huojennus.
Sitten tuntui polvet pettävän.

Gaara puoliksi istui, puoliksi makasi vasten keittiön alakaappien ovia. Kädet roikkui hyödyttöminä maassa, tupakka paloi oikeassa kädessä hitaasti savuten. Sen hiukset peitti osittain silmiä, joissa katse oli sumea ja poissaoleva. Se ei näyttänyt huomanneen mun tuloa. Lattialla lojui muutama viinapullo, yksi oli kaatunut ja sisältö kuivunut jo hyvän aikaa sitten kiinni lattiaan.

Mä katsoin sitä pystymättä tekemään yhtään mitään. Gaara ei ollut koskaan näyttänyt noin... Kuolleelta. Noin täydellisen kuihtuneelta, jonnekin alas pimeyteen vajonneelta. Mä tuollaisena olin varmasti monille tuttu näky, mutta ei, ei Gaara. Vaikka se silloin tällöin otti enemmänkin, se pysyi pystyssä. Tai jos se oli masentunut, piti se kuitenkin kiinni vahvasta olemuksestaan.

Nyt näytti siltä, kuin teatterin siloposkiselta nukelta olisi katkaistu langat, joilla sitä ohjattiin. Nyt se lojui turhana, liikkumattomana näyttämön lavasteiden takana.
Mä otin yhden horjuvan askeleen, sen perään toisen. Pakotin itseni laskeutumaan alas lattialle sen eteen. Mä huomasin, että sillä oli kengät jalassa... ja täsmälleen samat vaatteet, mitä se oli sinä iltana käyttänyt.

Eikö Gaara ollut lähtenyt täältä mihinkään viikkoon?

Mä kohotin tärisevän käteni ja kosketin varovasti sen olkapäätä.
Ei mitään.
Mä ravistin.
Ei mitään.
Kovempaa.
Ei vieläkään yhtään mitään.

Mä käänsin varovasti sen päätä, jotta se olisi katsonut mua. Sen kasvot oli kylmät kuin kuolleella, hiukset roikkui likaisina poskia kehystäen.

"Gaara..."

Nyt se räpäytti silmiään. Hitaasti etäinen katse kohdistui aluksi alas, sitten mun kasvoihin.
Gaaran meikit oli valuneet silmien alle, mikä sai sen näyttämään vielä kauheammalta. Mä värähdin yhtäkkisestä kylmästä asunnon tunkkaisesta kuumuudesta huolimatta.

Ei, ei. Ei tällaista. Ei Gaaralle. Se oli saanut kokea tarpeeksi jo ennenkin, ei enää.

Mä tunsin taas palan nousevan kurkkuun, mutta mä en antanut sen nousta pintaan. Mä en halunnut, että Gaara näkisi mut sellaisena, millaisena olin tähän päivään herännyt. Mä halusin olla edelleen se pelastaja, joka mä olin joskus ollut.


"Sä vittu saat Gaaran tuohon kuntoon!"


... Mä en halunnut olla se, joka Gaaran upotti pinnan alle.

Se katsoi mua kasvot ilmeettöminä, mitään sanomatta. Silmiin alkoi taas palautua kaukainen katse, ja mä hätäännyin. Tartuin sen jääkylmään käteen.
Se hätkähti rajusti, pupillit laajeni hiukan. Mä helpotuin äkkinäisestä reaktiosta, mutta säpsähdin, kun Gaara läppäisi mun käden rajusti pois. Nyt se tuntui heräävän unenomaisesta tilastaan; se perääntyi vasten kaapinovea ja katsoi mua säikähtäneenä. Sen raskas hengitys rikkoi hiljaisuutta epätasaisin välein.

"Älä..." se kuiskasi katsoen mua kuin villieläin metsästäjää.

Nyt mussa leimahti esiin uusi tunne. Aluksi luulin sen olevan suuttumusta, mutta halu suojella Gaaraa syttyi esiin niin rajuna, että se tuntui melkein samalta kuin raivo. Mä en halunnut että se näytti tuollaiselta, että se kavahti mun kosketusta, että se...

... että se pelkäsi mua.

"Mitä sä oot tehny itelles..." mä kuiskasin ääni säröillen.
Vasta nyt mä tajusin sen kehossa tapahtuneen muutokseen; jo ennestään hoikka vartalo oli muuttunut nyt jo pelottavan laihaksi. Sen tavallisesti pehmeä iho näytti kylmältä ja elottomalta, luut näkyi useasta kohtaa luonnottoman selvästi.
Oliko se edes syönyt mitään?

"Gaara..." mä tunsin murtuvani millä hetkellä hyvänsä.

Mä en kestänyt enää. En enää yhtään enempää.

Mun lähestyessä Gaara perääntyi kauemmas. Kun mä lopulta olin aikeissa taas koskettaa sitä, se hyppäsikin yhtäkkiä pystyyn. Liike oli yllättävän nopea sen olemuksesta huolimatta, mutta Gaara ei ollut näköjään tajunnut huonoa kuntoaan ja horjahti vasten tiskipöytää. Mä nousin seisomaan välittämättä ohimoiden välissä jomottavasta kivusta.

Pystyikö ihminen menemään tuollaiseen kuntoon vaan sen takia, mitä mä olin Kiban sanojen mukaan sille tehnyt?
Ei, mä en uskonut. Tässä oli jotain muutakin. Shikamarun sanat leijui mun mieleen painostavana muistutuksena...

"On asioita, joista sinä et tiedä mitään, Naruto. Asioita, joista Gaara ei ole halunnut sinulle kertoa."

Miksi mä en tiennyt? Mikä oli sellaista, josta Gaara ei voinut mulle kertoa?

"Mitä sä pelkäät?"

Se vaan karkasi huulilta. Tarkoitus oli kai ollut kysyä, mitä se ei voinut mulle kertoa, mutta alitajunnassa kummitellut kysymys oli yhtäkkiä noussut pintaan.
Gaara oli aina ollut rauhallinen luonne; yläkoulussa hiljainen mutta ystävällinen korkean tason oppilas, ammattikoulussa auttavainen ja vakaa, aikuinen. Mä muistin kysyneeni siltä joskus, oliko mitään mitä sellainen ihminen pelkäsi. Gaara oli hymyillyt ja sanonut, ettei osannut pelätä mitään niin pitkään kun tiesi, ettei ollut yksin.
Joskus Gaara oli tunnustanut, että olisi taas yksin ilman mua.
Eli ilman mua se voisi alkaa pelkäämään.

Mutta nyt se pelkäsi mua.

Se ei vastannut, enkä mä kyllä ihmetellytkään. Pystyisikö se sanomaan kasvotusten sellaista? Tuskin.
Sen sijaan se horjahti ja valui taas lattialle kuin puhkikulutettu nukke.

Mä tiesin, etten voinut tehdä muuta. En vaan voisi kääntää selkääni, jättää rauhaan.
Koska mä tiesin, että rauhaa ei Gaara sillä tavoin saisi.

Joten mä nostin sen varovasti pystyyn. Se säpsähti, muttei vastustellut. Ehkei vaan jaksanut enää. Äskeiset äkkinäiset liikkeet oli varmaan vieneet siitä viimeisimmätkin voimat.
Hitaasti, Gaaran hentoa kehoa tukien mä lähdin kulkemaan kohti sen huoneen avonaista ovea.
Tumma lakana kahisi Gaaran alla, kun mä laskin sen sängylleen. Vedin peiton päälle, koitin varoa koskemasta turhaan. Mutta väsymys oli jo ottanut siitä vallan, se ei reagoinut enää mihinkään. Tupakka oli polttanut sen sormet palovammoille, mutta edes niiden koskettaminen ei aiheuttanut reaktiota.

Lopulta sen tummat, meikin sotkemat luomet sulkeutui, ja mä peräännyin istumaan tuolille.


Mä tiesin sen olevan väärin. Ei niin saanut tehdä, ei tietenkään.
Mutta mun oli pakko saada tietää. Ei tässä ollut mitään järkeä, ei mitään saataisi selvitettyä jos mä en tietäisi mitään.

Joten mä suljin mieleni omatunnon kolkutukselta, kun avasin tietokoneen.



Blogi löytyi helposti, se näkyi heti kirjanmerkeissä ensimmäisenä. Klikkasin auki ensimmäisen kirjoituksen, joka vain silmiin sattui. Kone latasi sivua muutaman sekunnin, ennen kuin avasi koko näytön pituisen kirjoituksen. Mä vilkaisin Gaaraa vielä kerran ja ryhdyin lukemaan. Mun sydän tuntui tykyttävän kurkussa asti.
Mä en ollut koskaan päässyt sisälle tuon punatukkaisen pojan ajatuksiin.
Nyt ne oli tässä, mun silmien edessä.


23.08.2011

Kirjoittamiseen jää jatkuvasti vain vähemmän aikaa. Mutta nyt on pakko saada purkaa tämä johonkin.
Tämä painajainen oli nimittäin uusi.


Istun pimeällä käytävällä. Seinillä roikkuvat kehystetyt valokuvat näyttävät tutuilta. Vaaleahiuksinen nainen polttamassa lehtikasaa syksyisissä maisemissa. Tyttö ja poika rukoilemassa pienen patsaan edessä.
Ja sitten punahiuksinen poika, jonka kasvoja ei näy ollenkaan. Tiedän, ettei se ole sattumaa. Ei ole sattumaa, että juuri minun kasvoni on poltettu näkymättömiin.
Sylissä nuhjuinen pehmolelu, vaatteet likaiset. Paljaat nilkat mustelmilla.
Yksin. Hämärässä.
Se on ainoa valokuva minusta.

Tähän asti uni on tuttu. Seuravaaksi odotan, että yksi käytävän ovista avautuu, ja sieltä astuu sisään isäni ja äitini. Kummatkin hienoissa vaatteissa, äidillä valkoinen häämekko ja isällä musta takki kravaatteineen. Mutta äidiltä puuttuu pää. Ja hänen sormensa puristavat isän kättä niin lujaa, että kynnet painautuvat ihoon ja verta vuotaa jatkuvasti enemmän. Tämä on tuttua, en osaa enää pelätä.

Mutta kun ovesta astuukin ulos jotain täysin muuta, hengitykseni salpautuu. Tajuan unen läpi halun herätä painajaisesta, mutten saa aukaistua silmiäni.
Sisälle käytävään astuu yhdeksäntoista vuotta vanha blondi.
Naruton kasvot ovat riutuneet ja väsyneet. Tavallisesti auringon ruskettama iho on harmaa ja kalpea. Päällään hänellä on täysin samanlainen musta takki kuin isällä.
Ja hänen vierellään kulkee valkoiseen mekkoon puettu nainen. Pitkät kynnet uppoutuvat blondin ihoon, mutta tämän ilme ei muutu.
Uneni ei johdata minua katsomaan ylös naisen kasvoihin. Tiedän jo valmiiksi, ettei kasvoissa ole mitään nähtävää.
Niitä ei ole ollenkaan.

Askeleet lähestyvät minua painavina, kumisevina. Ne täyttävät pääni, seinät ympärilleni, koko sekavan maailmani. Seinät tuntuvat ahtaammilta ympärilläni, ne kaatuvat hiljaa päälleni. Haluan juosta pois, mutta uneni ei anna siihen lupaa. En edes tunne raajojani. Näen vain paljaat, kalpeat jalkani.
Naruto astuu eteeni kylmä ilme kasvoillaan. Hänen tavallisesti niin pehmeät silmänsä ovat nyt täynnä vihaa ja väsymystä. Pettymystä, epäuskoa, ylpeyttä, masennusta. Kaikkea, mitä olen tottunut näkemään tavallisesti isäni kasvoilla.

"Katso nyt, mitä minusta on tullut."

Niskaani pitkin kulkee väristys. Vaikka ääni onkin Naruton, voin hyvin kuvitella sanat erään toisen suuhun. Suuhun, jolta sanat olen unissani kuullut kerta toisensa jälkeen. Ne ovat sattuneet, tietenkin. Mutta tämä tuntuu kaikkein pahimmalta.
Tiedän, mitä Naruto sanoo seuraavaksi. "Sinulla ei ole oikeutta rakastaa ketään." Niin isä sanoisi. Koska minä "tapoin" äidin syntymällä tähän maailmaan, koska minä olen tällainen. Koska minusta ei ole koskaan ollut mihinkään, eikä minun kuuluisi olla olemassa.

Mutta uneni ei päästä minua helpolla. Se tietää heikkouteni, ja iskee niihin kuin saalistaan jahtaava käärme. Se ei aio säästää minua.
Naruto katsoo vieressään seisovaa naista ja kääntää sitten katseensa taas minuun. Suu avautuu hiljaisiin sanoihin:

"Sinulla ei ole oikeutta rakastaa minua."


Vain typerä uni, ei sellaisia pitäisi kuunnella. Mutta kun näen tässäkin niin selvänä totuuden, etten vain voi unohtaa sitä.
Naruto on minun ystäväni. Hän luottaa minuun.
Minulla ei ole oikeutta rakastaa häntä sillä tavalla, väärällä tavalla.

Miksi en voi olla normaali missään asiassa? Jos tässä maailmassa todella on jonkinlainen jumala, miksi hän jättää rauhaan terroristit, murhaajat, ja sadistit, mutta kiduttaa sitten yksilöitä?
Miksi kaikki osuu aina minulle?
En minä tee mitään pahaa tahallani.

Minä vain rakastan häntä.


Mä tuijotin näyttöä pystymättä irrottamaan katsettani. Mä olin kyllä lukenut joka sanan huolellisesti, mutten silti käsittänyt mitään lukemastani.

Minä vain rakastan häntä.

Lause ei jättänyt arvailun varaan.

Mä tunsin käteni tärisevän vasten näppäimiä.
Nyt mä olin päässyt vihdoinkin sisälle Gaaran ajatuksiin, sen maailmaan.
Mutta olisinko mä sittenkään halunnut päästä?

...Voi vittu saatana...

Samalla hetkellä mä tajusin, että joku katsoi mua. Hiljaa, paikallaan. Mä en uskaltanut kääntää katsettani. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kasvoja kuumotti ja henkeä ahdisti. Mä en enää muistanut, miten liikuttaa raajoja.
Musta tuntui, että mun kyky ajatella oli mennyt siinä samalla.

Ei. Ei Gaara voinut...
Ei vaan voinut. Ei siinä ollut mitään järkeä.

Gaaran ääni ei ollut säikähtänyt, ei siitä häpeääkään havainnut. Vaikka kirjoituksen perusteella olisi voinut uskoa, että tämä olisi ollut sille maailmanloppu.
Sen sijaan se oli pitkästä aikaa rauhallinen. Tai en mä tiennyt. Mä en saanut mistään selvää. Hädin tuskin sen puheesta.

"Anteeksi", oli ainoa sana, jonka se päästi huuliltaan.

Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo ties miten kauan, mä vihdoin pakotin itseni liikkumaan.
Mä pakenin huoneesta, ja joka askeleella seinät tuntui painautuvan tiukemmin kiinni muhun, ahdistavan musta ilmat pihalle.

Kun huoneen ovi sulkeutui, mä romahdin