Tämä on viimeinen osa, kiitän kaikkia jotka ovat jaksaneet seurata sarjaa, ja pahoittelen että sen valmistuminen kesti näin pitkään. Kirjoitan vielä epilogin mutta varsinainen tarina on nyt kerrottu ja toivoisin että ne jotka ovat sitä lukeneet kommentoisivat mitä mieltä ovat. Punaiselle sävelelle voisi tulla jatkoa, mutta sitä varten tarvitsen kommenttejanne. Mikä oli hyvää ja huonoa, mitä toivoisitte lisää, mitä  vähemmän? C'mon, jos minä pystyn kirjoittamaan loppuosan yhdeltä istumalta, te pystytte kirjoittamaan muutaman rivin kritiikkiä!



19. Punainen sävel



”Nagato, luulen että on tullut aika”, Konan totesi hahmolle joka seisoi parvekkeella lempeässä sateessa. Mies tuijotti Sadekylän sokkeloisia rakennuksia, jota hento lamppujen kajo valaisi. Akatsukin johtaja kääntyi naiseen päin kuulessaan harvoin käytetyn tosinimensä. Konan hymyili miehelle surumielisesti. Violettien silmien katse pysähtyi naisen omiin ja hetken nuo kaksi eivät näyttäneet vähääkään maailman vaarallisimman järjestön johtajilta, vaan kahdelta kuolevaiselta, joilla oli liian raskas taakka kannettavanaan. Sitten molempien kasvot kovettuivat kylmäksi naamioksi, ja he kävelivät ulos kammiosta, valmistautumaan jälleen uuteen taisteluun.
 
 
Sade hellitti viimein otteensa kun sarastukseen oli enää muutama tunti. Äänikylän joukot seisoivat kivisessä ja epätasaisessa maastossa katsellen Sadekylän tornien silhuetteja, jotka piirtyivät esiin sumusta. He olivat jo näköetäisyydellä. Hetken päästä kaikkien silmät kääntyivät kuitenkin Kabutoon, joka asteli ulos teltastaan. Mies ei näyttänyt välittävän tippaakaan väijytyksestä tai minkäänlaisesta strategiasta. Päinvastoin, hänen liikkeensä Akatsukia vastaan olivat olleet rajuja, ne suorastaan kerjäsivät vastaiskua. Jotkut miehistä olivat epäilleet lääkintäninjan mielenterveyttä. Marsittaa nyt koko Äänikylä suoraan Sadekylän porteille päätä pahkaa? Mitä mies oikein ajatteli? Kabuto käveli joukkojen edelle pidellen edessään miestä, joka oli pukeutunut siniseen yukataan.

”Äänininjat. Tänään me valloitamme Sadekylän ja saamme Akatsukin puolellemme. Eikä teidän tarvitse vuodattaa tippaakaan verta sen vuoksi,” lääkintäninja puhui kuuluvalla äänellä. Shinobit kuuntelivat eivätkä antaneet yllätyksen näkyä liian selvästi kasvoiltaan. Orochimaru oli kouluttanut joukkonsa hyvin, eikä tunteiden näyttöä luettu Äänikylässä hyveiden joukkoon.
“Suunnitelmaamme on turha salata enää. Tämä mies tässä kantaa sisällään kuusihäntäistä bijuupetoa. Hän on Jinchuuriki”, Kabuto tönäisi kovakouraisesti edessään seisovaa miestä, joka putosi heikosti polvilleen.

”Akatsuki on kerännyt vuosia eläviä Jinchuurikeja itselleen. Järjestön tärkein ja ainut tehtävä on ollut kerätä kaikki bijuu pedot itselleen. He ovat uhranneet kaikkensa tämän yhden ainoan tavoitteen eteen,” Kabuto puhui ovelalla pisteliäällä äänellä, ja kiersi hitaasti Utakatan eteen kohottaen kätensä. ”Kuvitelkaa, mitä tapahtuisi jos yhdelle heistä sattuisikin pikku onnettomuus. Mitä jos yksi, ” Kabuto iski kätensä salaman nopeasti edessään olevan Jinchuurikin olkapäästä lävitse, ”sattuisi kuolemaan ennen aikojaan.”
Utakata huudahti vaimeasti kun chakran hohtoinen käsi kohosi, nostaen miehen tuskallisen hitaasti ylös maasta. Kabuto väläytti mielipuolisen hymyn joukoilleen.

”Uskon että ymmärrätte mitä tarkoitan?”

Äänininjat eivät peitelleet enää synkkää hymyään. Voi kyllä, he ymmärsivät. Orochimaru ei ollut valinnut tätä miestä oikeaksi kädekseen syyttä. Kabuto oli pirullisen ovela.
 
Rei veti terävästi ilmaa hampaidensa välistä ja yritti turhaan hillitä itsensä. Jinin kasvot olivat elottomat kuin kuolleella, kun hän katseli Utakatan veren lentävän kiviseen maahan. Jinchuuriki vaikutti jo valmiiksi heikolta ja mustelmista päätellen häntä oli hakattu yön lävitse. Kabuto oli valinnut asemapaikakseen loivan rinteen, lähellä Sadekylää. Heidän onnekseen maaperä oli epätasaista ja siellä täällä oli kivimuodostelmia joiden taakse oli helppo piiloutua. Taivas oli yhä lohduttoman harmaa, eikä aurinko ollut vielä noussut. Oli oudon hiljaista ja itse ilma tuntui kihelmöivän jännityksestä. Mitä uhkarohkeimmat suunnitelmat vilisivät Rein päässä, mutta jokainen niistä johtaisi varmaan kuolemaan. He eivät yksinkertaisesti voineet syöksyä Kabuton kimppuun. Rei vilkaisi miestä vierellään huolestuneena. Jinin kasvolihakset nykivät ja kädet olivat puristuneet nyrkkiin.

”Odota. Akatsuki ilmestyy varmasti. Silloin on ainut mahdollisuutemme”, Rei kuiskasi ja kuuli jopa itse miten toivottomalta hänen oma äänensä kuulosti. Kumpa kaikki ei loppusi tähän. Mutta Jinin silmät paloivat tulta, ja hän tiesi ettei mies perääntyisi kuoleman edessä. Rein käänsi katseensa takaisin julmaan näytökseen.
 
Kabuto heilutteli hetken aikaa Utakataa ilmassa, kuin voiton merkkiä. Sitten hän paiskasi miehen maahan. Jinchuuriki haukkoi henkeään yskien verta maahan, ja jäi makaamaan liikkumatta pidellen kylkeään. Varoittamatta kahdeksan hahmoa ilmestyi kukkulan laelle. Tummat kaapuiset hahmot eivät yllättäneet Kabutoa, vaan hän hymyili rauhallisesti kääntyen kohtaamaan Akatsukit. Äänininjat vetivät aseensa esiin, mutta pysyivät liikkumatta.

”Suvaitsit viimein saapua, Pein. Oletko huolissasi säällittävän Jinchuurikisi johdosta?” Kabuto potkaisi muutaman kerran halveksivasti Utakataa, joka parahti tuskaisesti. ”Hän on yhä elossa, kuten huomaat. Mutta kauan, riippuu teistä”, Kabuto hymyili pilkallisesti. ”Nyt kun asiat ovat selvillä, mitä jos hieman juttelisimme?”

Akatsukin jäsenet eivät puhuneet mitään, jopa Hidan oli hiljaa. He seisoivat ja katsoivat miestä alapuolellaan, mutta jopa Rei erotti inhon joka oli piirtyneenä jokaisen kasvoille. Pein astui eteenpäin.

”Ei tule olemaan mitään keskustelua. Sinä annat Jinchuurikin meille, ja me annamme sinun ja joukkojesi elää”, mies sanoi rauhallisesti kantavalla äänellään. Rei tunsi sydämensä alkavan takoa nopeammin.

Kabuto tyytyi hetken ajan vain tuijottamaan miestä tyrmistyneenä. Sitten hän purskahti nauruun. ”Luulin että olisit hieman viisaampi. Annan kun selität niin että ymmärrät. Mikäli Sadekylä ei antaudu täysin, minä tapan”, Kabuto tarttui Utakataa kurkusta ja vetäisi hänet ylös kovakouraisesti eteensä, ”teidän kallisarvoisen Jichuurikinne tässä ja nyt.” Utakata kakoi verta suustaan säällittävästi. Miehen keho kamppaili refleksin omaisesti Kabuton rautaista kuristusotetta vastaan, mutta turhaan. Rei huomasi oman kehonsa tärisevän. Hänen tahtonsa ei riittänyt kohtaamaan Jinin katsetta. Hänen veljensä teki kuolemaa, eikä mies voinut tehdä mitään estääkseen tapahtumia. Tilanteen julmuus ja kaaottisuus oli liikaa yhden ihmismielen kestettäväksi.
 
Hetken ajan Pein vain tuijotti lääkintäninjaa. Miehet silmät olivat tyynet kuin vesi, eivätkä kasvot kertoneet yhdestäkään tunteesta. Viimein hän puhui syvällä ja tasaisella äänellään:
”Me emme tee sopimuksia käärmeiden kanssa.”

Kabuto ei epäröinyt hetkeäkään. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt liikahtaakkaan, oli jo liian myöhäistä. Kasvot väänristyneinä raivoon, lääkintäninjan vapaa oikea käsi teki nopean liikkeen lävistäen Utakatan ruumiin. Käsi leikkasi tiensä suoraan ulos rintalastasta palaen sinistä valoa. Suoraan sydämen lävitse, Rei ajatteli turtana. Hän oli tietämättään noussut seisomaan. Hän juoksi. Utakata nytkähti kerran. Meripihkan väriset silmät laajenivat, kuin yllättyneinä ja täyttyivät vedellä. Sitten katse lasittui, kaiken valon ja tietoisuuden kadotessa.

”Jos ette liity meihin, me tuhoamme teidät”,
Kabuto heitti Utakatan ruumiin pois kuin roskan. Äänikylän joukot hyökkäsivät kohti Akatsukia. Sadekylän joukot hyökkäsivät piiloistaan joukkojen selustaan. Rei ei tiennyt mitään tästä.
Hän ei nähnyt enää silmissään mitään muuta, kuin valon katoavan keltaisista silmistä. Maistaen polttavat suolaiset kyyneleet huulillaan, hän juoksi kohti Kabutoa.
 
Miehet kasvot hymyilivät hänelle, kutsuivat hänen vihansa tervetulleeksi. Jostain huilu ilmestyi naisen käteen, kuin sillä olisi ollut oma tahto. Kirottu sinetti oli aktivoitunut viimeiseen vaiheeseensa, ja sen voima tuntui kasvaneen epäinhimillisiin mittoihin. Paholaisen huilu kohosi kunoichin huulille. Rein sormet lensivät huilun yllä, aloittaen kuolettavan tanssinsa. Illuusio rakentui nopeasti ja keräten voimaansa kuin mahtava myrsky. Jossain alitajunnassan nainen ymmärsi että tästä tulisi mahtavin äänihyökkäys mihin hän koskaan kykenisi.  Aluksi ääniaallot olivat hiuksenhienoja säikeitä, ohuita ja kimeitä, niin korkeita ettei yksikään ihmiskorva kyennyt niitä kuulemaan. Sitten tulivat matalat soinnut. Maan ja ilman chakra elementit punoutuivat yhdeksi kuteeksi, joka sitoi äänet yhteen. Kunoichi antoi jutsun viedä itsensä mukanaan. Tuntui kuin itse huilu olisi varastanut hänen chakraansa ja elinvoimaansa tähän yhteen kuolettavaan säveleen.

Murskatut haaveet. Häpeä. Itseinho. Epätoivo. Syyllisyys. Menetyksen tuska. Petos. Hän antaisi Kabuton kokea kaiken. Tämä oli sävelmä, jota ei ollut tarkoitettu yhdenkään muun elävän korville.

Hän ei enää tunnistanut mikä osa jutsusta oli illuusiota ja mikä ei. Ainut mitä Rei tiesi oli se, että hän vuodatti kaiken vihansa ja tahtonsa tähän yhteen hyökkäykseen, tähän yhteen hirvittävään sävelmään.

Viimein nainen puhalsi viimeisen soinnun, ja lähettäen kuoleman matkaan.
Huilun ääni saavutti Kabuton. Sävel kietoutui ninjan ympärille lempeästi kuin rakastajan syleily. Mies näytti yllättyneeltä. Lääkintäninja kohotti kätensä ja teki useita merkkejä torjuakseen genjutsun. Hän olisi yhtä hyvin voinut heilutella kärpäslätkää päänsä yllä. Silloin Rei tajusi jotain todella erikoista.
Hän ei kuullut yhtäkään ääntä ympärillään. Oli kuin kaikki äänet maailmasta olisivat kaikonneet häneltä sillä hetkellä. Ei ollut kuin täydellinen hiljaisuus. Kabuto aukoi suutaan, ja Rei kykeni lukemaan miehen huulilta osan sanoista.

"Mitä? Ei genjutsua?" mies näytti kysyvän, epävarma ilme kalvenneilla kasvoillaan. Silloin kammottava äänien vyöry saartoi miehen keskelleen. Rei suojasi kasvonsa äkilliseltä tuulelta, joka ympäröi Kabutoa. Paineaalto täristi maata kun sadat sävelet piirittivät miehen, tuoden mukanaan tuskaa ja murhetta. Äänet eivät sisältäneet enää pelkkiä huilun säveliä. Rei oli erottavinaan myrskyn seassa hyytäviä huutoja ja ihmisten puhetta. Kuin chakra ja sävelet olivat muodostaneet yhdessä jotain uutta ja tappavaa. Jutsu oli yhdistelmä genjutsua ja todellisuutta, jonka rajoja edes hän ei osannut erottaa. Jollain käsittämättömällä tavalla, hän oli saanut aikaan äänien myrskyn. Jokainen yksittäinen sävel oli kyllästetty chakralla joka aiheutti fyysistä vahinkoa, sisältäen myös oman illuusionsa. Kunoichi ei voinut kuvitellakkaan, mitä Kabutolle mahtoi tapahtua sillä hetkellä. Sekoittuivatko illuusiot keskenään, vai kärsikö hän mielessään jokaisen sävelen tuoman tuskan? Oliko tämä paholaisen huilun todellinen mahti, vai puhtaasti hänen oman itsensä tuotos?


Kabuton silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan. Hänen suunsa oli vääntynyt äänettömään huutoon. Rei kykeni näkemään punaisen käärmen kielen miehen suussa, se sätki kuin kuoleva mato. Sävelet repivät riekaleiksi niin miehen ruumista kuin mieltäkin. Keskellä myrskyä Kabuto kohotti kätensä. Rei siristi silmiään nähdäkseen paremmin piiskaavalta tuulelta. Käteen oli puristunut kunai. Jotenkin tuo sairas mies onnistui yhä hymyilemään. Sitten terä leikkasi. Yksi haparoiva viilto kohti kaulaa.

Kabuto oli lopettanut itsensä.

Myrky tiivistyi miehen kuolevan ruumiin ympärille kammottavalla tavalla, kuin varmistaen tuhon täydellisyyden. Sitten se katosi ilmaan, jättäen jälkeensä silpoontuneen ruumiin. Se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, kuin unen jälkeinen painajainen.

Rei pudotti huilunsa hervottomiksi käyneistä käsistään. Hänen chakransa oli lopussa. Nainen käveli huojuen kohti Kabuton jäännöksiä vetäen kunainsa esiin. Hän ei nähnyt taistelua ympärillään eikä Äänininjojen kauhistuneita katseita. Kunoichi polvistui veriseen maahan ja alkoi lyödä Kabuton ruumista asellaan, ainoana ajatuksenaan tuhota Orochimaru lopullisesti. Viha paloi hänen sisällään ja jokaisella iskulla Rei kuvitteli voivansa tappaa miehen uudestaan ja uudestaan. Käsi kohosi ja laski. Uudestaan ja uudestaan, kunnes kunoichin iho oli muuttunut yhtä punaiseksi kuin tämän hiukset.
 
”Rei”, matala ääni sanoi.

Kakuzu seisoi muutaman metrin päässä kunoichista. Taistelu oli lakannut. Molempien puolien shinobeja makasi kuolleina ympäri taistelukenttää. Sadekylä oli voittanut, ja haavoittuneita kannettiin pois.  Rei huomasi olevansa polvillaan maassa. Kaikki voima oli paennut hänen ruumiistaan. Hän antoi katseensa vaeltaa taistelukentän lävitse, muttei nähnyt Jiniä kuolleiden joukossa. Myös Utakatan ruumis oli kadonnut. Hän kuuli askeleita takanaan.

”Mikä se oli?” Deidaran ääni kysyi ääni täynnä rehellistä epäuskoa. Kakuzu tuijotti naista, joka oli yltäpäältä veressä. Kukaan ei osannut vastata. Kukaan ei tiennyt. Aamu auringon ensi säteet paljastivat karun totuuden ruumiiden määrästä, satoja shinobeja makasi kuolleena maassa. Korpit olivat alkaneet jo kerääntyä raatojen ylle. Niiden mustat silmät kiiluivat kuoleman nälästä. Kunoichista tuntui kuin ne olisivat tulleet hakemaan hänet pois.

Rei kohotti katseensa taivaalle.

”Punainen sävel”, hän sanoi ja alkoi nauraa.

Kakuzu ja Deidara vilkaisivat toisiaan ja odottivat. Mutta nauru ei lakannut, päinvastoin. Se jatkui ja jatkui mielipuolisena ja kovana. He molemmat tunnistivat sävelen. Se oli sellaisen ihmisen naurua, joka oli menettänyt kaiken.


Pilvet kerääntyivät taivaalle. Ne toisivat pian mukanaan uuden sateen.