Ollessani jotain kolmentoista mä yhtenä päivänä ihastuin poikaan.

Se tapahtui liikuntatunnilla. Siihen aikaan mulla ei ollut vielä paljoakaan kavereita - vaan Sasuke ja Sakura oikeastaan. Mutta Sakura oli tyttöjen liikuntatunnilla, ja Sasuke lintsasi suurimman osan tunneistaan. Mä en tuntenut luokkalaisiani kovin hyvin, osaa jopa pelkäsin. Mä en ollut vielä päässyt kokemaan kasvupyrähdystä, joten näytin ihan itikalta niiden muiden joukossa.
Mä olin kaukana siitä, mitä olen nykyään. Mä olin pieni, heikko ja epävarma.

Meillä oli koripalloa, tietenkin. Laji, jota vihasin kaikkein eniten. Enhän mä yltänyt lähellekään koria vaikka pomppasin ylös kaikilla voimillani. Kun peli alkoi, mä väistelin ihan kaikkia: niin vastustajia, omia, kuin itse palloakin. Kun joku viskasi pallon mun suuntaan, hyppäsin mahdollisimman kauas siitä. Muut nauroi, mutta syöttäjä meinasi hakata mut, kun olin pilannut sen syötön.
Kesken pelin mä kaaduin. Nilkka vääntyi sisäänpäin, ja mä kaaduin jalkani päälle. Olisi tehnyt mieli huutaa, mutten uskaltanut. Kukaan ei tullut tietenkään auttamaan. Opettaja huusi käskyjä pelaajille, muut ei välittänyt.

Sitten jostain kuitenkin ojentui esiin käsi. Hetken epäröityäni mä tartuin siihen, ja säikähdin ihon kylmyyttä.
Poika oli kalpea, en ollut koskaan nähnyt niin vaaleaa ihoa. Sillä oli mustat, lyhyet hiukset ja pieni hymy huulillaan. Tummat silmät, hyvä ryhti. Se hymyili mulle hetken aikaa, ennen kuin palasi takaisin pelaamaan. Loppupelin ajan se syötti aina mulle, ja yhdessä me saatiin peliin uutta voimaa.

Se oli mun ponnistus myös muiden luokkalaisten suosioon.
Jonkin ajan kuluttua se poika muutti pois, mutta siitä jäi ikuinen jälki muhun. Sen ajatteleminen sai aina hymyn huulille, teki oudon haikeuden ja kaipuun mieleen. Sai sydämen väpättämään.
Mä en unohda sitä tunnetta koskaan. Se ei ollut samanlainen kuin Sakuran ja Sasuken seurassa, ei samanlainen kuin Jiraiyra-sedän juttuja kuunnellessa. Ei sellainen kun mietin kuolleita vanhempiani. Ei, se oli jotain ihan muuta, mutta siitä tunteesta mä muistan pitäneeni kaikkia muita enemmän.

Pian mä kuitenkin jo unohdin sen oudon ihastuksen. Ei mua pojat oikeastaan kiinnostaneet, se oli täysi poikkeus. Mä en häpeillyt tunteitani, ei sellainen ole mulle ominaista. Ihminen saa rakastua keneen tahansa, kunhan se tuntuu oikealta. En mä kuitenkaan kenellekään siitä kertonut, koska se olisi tietänyt siinä koulussa vaan ongelmia. Mä aloin seurustelemaan jo viikon päästä tytön kanssa, ja se poika jäi jonnekin menneisyyteen.
Mutta silti joskus mä muistelen sitä... Saita. Sehän sen nimi olikin. Joskus, harvoin nykyään.

Ja juuri tänä yönä näin kuitenkin Saista unta. Kuuden vuoden jälkeen.


5. luku - kuolleet kasvosi


Painajaisen loppu jysähti mun suljettujen silmäluomien taakse. Musta aukko joka söi puolet kylpyhuoneesta ja tuntui vetävän muakin pikkuhiljaa mukanaan. Lämmin veri mun iholla, kylmä käsi olkapäällä. Mutta tällä kertaa mä en huutanut. Uni ei sitä sallinut.
Verta valui vuolaasti mun kasvoilta alas keholle. Mä huomasin, että jossain mun keuhkojen kohdalla verta tuli eniten. Mä kokeilin rintaani ja tunsin siinä pienen reiän. Kuvotus iski vain mielessä, en mä unessa osannut oksentaa.

Mä käänsin katseeni kylmän käden omistajaan, ja jäin tuijottamaan näkyä lumoutuneena. Siinä Sai oli, kuuden vuoden jälkeen. Edelleen sama ilme kasvoilla, pieni hymynkare huulilla. Se katsoi mua tummilla silmillään niin rauhoittavasti, että unen ahdistava tunnelma katosi hetkessä. Mä hymyilin takaisin. Sain käsi oli yhtä kylmä kuin ennenkin. Mutta enää se ei ahdistanut mua, se vaan tuntui niin tutulta ja turvalliselta.

Se laski kätensä ja otti askeleen kohti mustaa aukkoa. Mä yritin huutaa varoitukseksi; en ollenkaan luottanut tuohon aukkoon joka tuntui nielevän kaiken ympäriltään. Mutta se vaan jatkoi matkaansa, kunnes seisoi aivan aukon edessä, selkä muhun päin. Pian se kääntyi taas mun puoleen, hymyili tuttua hymyään. Se ojensi mulle kätensä, enkä mä voinut olla tarttumatta siihen.

Uni pakotti mut äkkiä katsomaan taakseni. Vaaleahiuksinen nainen seisoi ovensuussa hymyillen lempeästi.

"Älä kompastu matkalla", se sanoi ja naurahti hiukan. Sitten se sulki oven, ja me jäätiin kaksin.

Seuraavaksi mä tajusin, että Sai oli vetänyt mut mustasta aukosta sisään.


Puhelimen soittoääni tuntui räjäyttävän unenomaisen maailman mun ympäriltä.

It doesn't matter what I say, don't matter what I do,
Every little thing reminds me of you.
It gets harder every day, I don't know what to do.
Every little thing reminds me of you.

Mä vetäisin peiton silmien suojaksi sälekaihtimien välistä tunkevalta auringonvalolta ja yritin kädellä haparoiden löytää äänen lähdettä.

Reminds me of you, reminds me of you, reminds me of you...

"Vitun romu oo hiljaa..."

Lopulta mun käsiin osui joku kännykältä tuntuva ja raotin peittoa mun ja maailman välillä. Viimeisetkin unenrippeet katosi mun sekavasta päästä, kun näin näytöllä vilkkuvan kuvan ja nimen. Kännykkä kertoi, että soittaja oli ruskeahiuksinen poika virnistys naamallaan. Kiba.
Mieluummin olisin heittänyt puhelimen seinään ja jatkanut unia, mutta tiesin että silloin Kiba olisi kuitenkin vaan raahautunut paikan päälle ja kuristanut mut... Tai mitä sillä nyt olikaan mielessään.

"Niin?" mun ääni oli karhea ja tuskin kuului edes omiin korviini.
"Jätkä heränny just?" Kiban kuullosti omituisen varovaiselta. Outoa, yleensä se pamautti asiansa heti kun sai puhelun yhdistettyä.
"...Joo?"
"Kello on yks päivällä."
"..."

Seurasi hetken hiljaisuus. Mä muistelin meidän viime näkemistä: Kiba oli tunnustanut käyttävänsä taas huumeita, sitten se riita, ja lopulta puhumattomuus. Meillä oli paljon selvitettävää. Jos Kiba siis halusi selvittää yhtään mitään - ehkä sen teki vaan mieli muistuttaa vielä kerran miten paska ihminen mä olin.

"Tota, pitäis puhuu. Voitteko tulla tänne?"

Monikkomuodon käyttäminen sai mun mieleen palautumaan Gaaran.

... Gaara...

Every little thing reminds me of you.

Puhelimen soittoääni pyöri päässä kuin muistuttaen asunnossa vallitsevasta tilanteesta.

Sen jälkeen mä olin vetänyt yliannostuksen unilääkkeitä ja vaan nukkunut. Aikaa ajatella asiaa ei ollut jäänyt. Mä tunsin taas kuumotuksen nousevan kasvoja pitkin, ja hengenahdistus palasi ahdistavana möykkynä rintaan.

"Mä-... En usko että voin..." mä kuiskasin niin heikolla äänellä, että se pelästytti mut itsenikin.
"... Miks?"
Ei vittu enää yhtään kysymystä pliis... Mun pää oli selkenemässä unesta, ja heti tuntui että se aikoisi ihan kohta räjähtää. Mä en ollut vielä ehtinyt käsitellä asioita ollenkaan, mun piti saada olla yksin ja miettiä rauhassa.

Linjan toisesta päästä kuului huokaus.

"Okei, me tullaan sinne."
"Hei, oota ny--"

tuut, tuut, tuut...

Puhelin meni mykäksi, ja mun kaipaama rauha laskeutui vihdoin huoneeseen.
Mutta nyt, kun mä jäin ensimmäistä kertaa näin yksin sen asian kanssa... Se vaan tuntui vielä ahdistavammalta. Ja käsittämättömältä.

Okei. Mun oli pakko ajatella. Mä en voinut piilottaa kaikkea itseltäni, jotain ovia pitäisi avata.

Mä olin tuntenut Gaaran jotain kuusi vuotta, mutta en mä ollut mitään outoa huomannut koskaan. Tai no, paha Gaarasta oli sanoa. Se piilotti kaiken kovan kuorensa alle, eikä päästänyt muakaan ajatustensa sisään kuin harvoin. Se tuntui myös loppujen lopuksi olevan vähän ujo ihminen - se ei tullut toimeen ihmisten kanssa lukuunottamatta mua. Mutta munkin seurassa se jännitti joskus, nykyään tosin harvemmin. Gaaralla olikin tapana nimittää itseään "sosiaalisesti vammaiseksi".

Mutta kun asiaa mietti tarkemmin...
Kun me muut kavereiden bileissä pyörittiin naisten ympärillä, Gaara pysyi nurkassa ja yritti vältellä turhan innokkaita tanssiinhakijoita. Kun ammattikoulussa sillä oli hetken aikaa säätöä jonkun tytön kanssa, viikon päästä se pisti suhteen poikki. Sanoi vain, että ei innostanut.
Mutta me oltiin ihan normaalisti ystäviä. Vietettiin aikaa yhdessä, tehtiin kaikkea mitä pojat yleensäkin keskenään tekee.

Mutta milloin Gaara sitten muuttui oudoksi? Milloin hävisi se lempeys, rauhallisuus, tasapainoisuus?
Ehkä vuosi sitten? En mä voinut olla varma. Mulla oli niin kiire bändin kanssa, etten vaan ehtinyt huomata mitään outoa. Ja kun Gaara oli aina väsynyt, mä laitoin sen heti bändikiireiden piikkiin.
Kun Gaara oli masentunut, se oli mun mielestä vaan pientä stressiä bändin menestyksestä.
Voi vittu mä olin tyhmä.

Ensimmäisen kerran Gaara katsoi mua suoraan silmiin. Nyt mä näin surua.

"Sattuu", oli ainoa sana, jonka se sai suustaan.

"On asioita, joista sinä et tiedä mitään, Naruto. Asioita, joista Gaara ei ole halunnut sinulle kertoa."

"Ja ihan syystä. Ei sen takia, ettei hän luottaisi sinuun tai mitään..."
... Vaan juuri siksi, kun hän välittää sinusta niin paljon."

Tässäkö se nyt oli? Vastaus kaikkeen, mikä oli tuntunut epäselvältä näiden kuukausien ajan. Gaaran masentuneisuus, asia josta mulle ei puhuttu?
Sekö oli vastaus, että Gaaralla oli... tunteita mua kohtaan?

Gaara oli rakastunut muhun. Parhaaseen ystäväänsä.

Ajatus ei inhottanut mua, se vaan hämmensi. Mä olin odottanut että asian myöntämisen myötä maailma mun ympärillä räjähtäisi - tai ainakin mun pää. Mä en jotenkin vaan sisäistänyt vielä asiaa, mä en käsittänyt. Kaikki oli tullut yhtäkkiä niin puun takaa, etten mä vielä osannut ymmärtää.
Miten mä nyt suhtautuisin Gaaraan?
No tuskin eri tavalla mutta...

... Mutta kun mä en voinut vastata Gaaran tunteisiin, tulisin satuttamaan sitä vaan entisestään.
Mä satutin Gaaraa joka hetki, enkä voinut sille mitään.

Ja se ahdisti ihan helvetin paljon. Mä olin se, joka Gaaran pelasti pimeydestä. Mä halusin auttaa sitä kaikessa missä vaan pystyin, halusin ettei sen hymy enää sammuisi. Gaara oli mulle tärkeä, mun paras ja rakkain ystävä. Sille pystyi kertomaan kaiken, sen seurassa ei tarvinnut esittää mitään. Se ymmärsi mua, osasi katsoa mun kiiltokuvahymyn alle ja nähdä mut oikeasti.

Mutta entä nyt? Oliko meidän ystävyys nyt ohi?
Sitä mä en halunnut. En ikinä.
Mutta sattuisiko se Gaaraan vähemmän?
Se unohtaisi mut, eläisi onnellisen elämän jonkun toisen kanssa. Saisi vapaasti rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Mutta mä en halunnut päästää sitä.

Mitä mun pitäisi tehdä? Miten pitäisi olla, mitä sanoa? Mä yritin lukita pään niiltä kaikilta sekavilta kysymyksiltä, jotka tuntui liian isoilta käsiteltäviksi. Silti ne tunki sisään jokaisesta ovesta, ne halusi tulla selvitetyiksi. Ja mä en kestänyt sitä, mä en jaksanut ajatella. Mä halusin unohtaa kaiken paskan ja karata jonnekin. Mutta tää oli asia, jota ei voinut paeta. Tässä samassa asunnossa asui se ihminen, jota mä halusin paeta, mutta en kuitenkaan halunnut jättää. Se oli paradoksi, siinä ei ollut mitään järkeä.

Ovikellon pirinä sai mut hätkähtämään. Mä odotin hetken, kuullostelin menisikö Gaara avaamaan. Kun kello soi kolmatta kertaa, eikä eteisestä kuulunut vieläkään mitään, mä vihdoin uskaltauduin astumaan ulos ovesta. Gaaran huoneen ovi oli kiinni. Mä yritin rauhoitella paikoiltaan ulos pyrkivää sydäntäni, ja kiiruhdin avaamaan ulko-ovea.

Kiba katsoi mua hetken, sen takana Shikamaru nyökkäsi pienesti. Ne ei sanoneet mitään, joten mä kävelin olohuoneeseen raivaamaan niille tilaa sohvalle. Juomatölkit kolisi lattialle ja ilmaan levisi pölypilvi, joka kimalteli hetken auringonvalossa, kunnes asettui taas paikoilleen sotkuiseen huoneeseen.

"Jätkä vois siivota täällä joskus", Kiba huomautti, ennen kuin istui sohvalle Shikamarun viereen. Mä en vaivautunut vastaamaan.

Hiljaisuus laskeutui meidän ylle kiusallisena ja painostavana. Kiba tuijotti sälekaihtimien läpi jonnekin kaukaisuuteen ja Shikamarun katse oli kiinnittynyt lattiaan. Se varmaan odotti, että Kiba puhuisi. Shikamarulle kun puhuminen oli jostain syystä aina niin rasittavaa.
Lopulta Kiba laski katseensa muhun. Mä olin etsinyt paikan lattialta ja kohottanut katseeni siihen.

"Ekaks mä haluun pyytää anteeks", se huokaisi.
Oho, varmaan eka anteeksipyyntö siltä koskaan.

"Eiks se mun kuuluis tehä?" mä mutisin muistellen Kiban syyttäviä sanoja. Se huokaisi taas, tällä kertaa turhautuneena.

"Mulla oli hermot niin tiukalla sillon, että se mun saarna meni vähän yli. Okei, on kyllä totta, että sä oot vienyt meitä eteenpäin vähän liian kovalla tahdilla, mutta eihän se sun vika yksin oo. Sitä paitsi sä ajattelet kuitenkin vaan meidän parasta."
Tuollaisten sanojen lausuminen ääneen tuotti selvästi Kiballe vaikeuksia, joten mä osasin arvostaa niitä entistä enemmän. Syyllisyyden tuoma painava möykky hellitti vähän, mä uskalsin vähän rentoutua. Siis sen verran, kun pystyin räjähdysherkän pääni kanssa.

"No se on hyvä kuitenki et sanoitte tästä. Mä osaan varoa... jatkossa..."

Tulisiko mitään jatkoa? Voitaisko me enää jatkaa Gaaran kanssa samassa bändissä? Jompi kumpi voisi tietysti jättäytyä pois, mutta ei se enää silloin olisi se meidän Daybreak. Sitä paitsi mä en voisi luopua bändistä, enkä halunnut Gaaraakaan potkia pihalle.

"Onko jotain sattunu?" Kiba kysyi yllättäen. Se tuntui huomanneen mun epäröinnin.

Mä kiedoin käteni polvieni ympärille ja käänsin katseeni muualle. Pysyin hiljaa. En mä vielä ollut todellakaan valmis puhumaan.
... Olisinko mä koskaan?

"Missä Gaara on?" kysymyksen esitti tällä kertaa Shikamaru.
Se aavisti jotain. Mä tiesin sen. Se oli niin saatanan tarkka huomaamaan tällaiset jutut.

Mä en saanut suustani muuta kuin pienen ynähdyksen. Mä katsoin lattialla lojuvaa lehteä kuin se olisi ollut maailman kiinnostavin asia. Sulkeuduin pienen suojamuurini sisälle enkä päästänyt Kibaa tai Shikamarua kurkkimaan sisään.

"Onko ollu riitaa?" Kiba kysyi. Vaistomaisena puolustusefektinä mä puristin kehoani tiukemmin, yritin muuttua niin pieneksi ettei kukaan huomaisi mua.
Tässäkö oli 19-vuotias mies, bändin johtohahmo? Voi vittu saatana mä olin surkee.

"Naruto... Tiedätkö sä mitä mä tarkotin sillon?"

Shikamarun kysymys oli hyvin arvailunvaraa jättävä, mutta mä ymmärsin täysin, mitä se tarkoitti. Ymmärsinkö mä sen illan puheet, ymmärsinkö mä että Gaara rakast... että Gaaran tunteet... Oli muuttuneet tässä lähiaikoina vähän hankalampaan suuntaan.
Joo, mä tiesin mitä se tarkoitti.

"...Joo."

Vaikka Kiban ei olisi pitänyt varmasti tietää asiasta mitään, se huokaisi ymmärtävään sävyyn. Se painautui eteenpäin sohvalla, polviinsa nojaten. Se katsoi mua, mä tiesin sen. Koitti etsiä pientä rakoa, josta päästä mun muurin sisäpuolelle. Mä en antanut siihen mahdollisuutta. Pysyin hiljaa, lukitsin kaiken pääni sisään.
Ihmisen puolustusmekanismi ongelmien suhteen on mielenkiintoinen.

"Sä tiedät?"

Taas epäselvä kysymys, mutta mä tiesin täysin, mitä se tarkoitti. En vastannut, annoin hiljaisuuden puhua puolestaan.

Kysymys, joka oli kummitellut mun päässä jo hyvän tovin, päätti nyt päästä suojamuurin läpi. Mä halusin piiloutua, mutten ollut vaan oikea ihminen sellaiseen. Mä tarvitsin toisia, en selvinnyt yksin. Mä olin sosiaalisesti vammainen vähän toisella tapaa. Koska yksin mä en ollut mitään.

"Mitä mä teen?"

Siinä se nyt oli. Ahdistus kiteytettynä kolmeksi sanaksi, tarjottimella niiden edessä. Mä en enää pääsisi piiloutumaan.

"Mitä itse ajattelet?" Shikamaru kysyi ärsyttävän rauhalliseen sävyyn.
Hei jätkä, otetaan esimerkki: Kiba on rakastunut suhun, mitäs siitä ajattelet?
Ei ne voi ymmärtää.

"En mä osaa ajatella yhtään mitään", mä mutisin suljettujen huulien välistä.

Ne oli kummatkin hetken hiljaa. Tummanharmaat verhot heilui hitaasti pienessä vedossa. Asunto pidätteli hengitystään, mutta kadulta ja muista asunnoista kuului epämääräisiä ääniä. Ne tuntui tulevan veden läpi, jostain toisesta maailmasta. Auton torvea hakattiin, jossain pauhasi radio. Kerrostalon yli lensi helikopteri täyttäen hetkeksi maailman säksättävällä äänellään. Kun se oli poissa, Kiba alkoi puhumaan.

"Gaara ei odota sulta yhtään mitään. Enintään sitä, ettet hylkää sitä. Tai ala vihaamaan."
"...En mä voi sitä vihata tai jättää. Mutta..." loput sanat hukkui jonnekin tavoittamattomiin.

Shikamaru ja Kiba antoi mulle taas hiljaisuuden.
Mutta mä en osannut vieläkään ajatella.

"Okei, tää teidän juttu tuli nyt aika pahaan aikaan, koska meillä ois vähän muutakin kerrottavaa", Kiba jatkoi hetken kuluttua.
Noniin, mitä vielä? Vielä lisää ongelmia? Liekki sytytyslankaan mun päässä?

"Iruka sai puhelun. Meillä on kuulemma mahdollisuus päästä pienimuotoiselle kiertueelle Japaniin. Mun mielestä meidän pitäisi pitää pitempi tauko koko bändin kanssa, mutta tässä jutussa on kuulemma kyseessä jo vähän isommat rahat."

"... Millon se olis? Ja miten paljon rahaa?" oikeastaan mua ei pahemmin kiinnostanut koko tarjous. Silti nyt ei kuitenkaan puhuttu musta ja Gaarasta, mikä vei sentään ajatukset vähän muualle. Sekin jo parempi.

"Kahen viikon kuluttua. En tiedä vielä rahasummaa, mutta Iruka sanoi, että se olis isompi raha ku mitä me tienataan vuoden keikoilla", se piti hetken tauon, ennen kuin jatkoi:
"Niin, eli mitä mieltä oot?"

Mitä mieltä oon mistä? En mä ollut enää mitään mieltä yhtään mistään...
"En mä tiedä... En mä tiedä pystynkö enää jatkamaan, kun tää..." mä mutisin hihaani.

"Vihaatko sä Gaaraa?" Shikamarun kysymys tuli niin puun takaa, etten mä osannut hetkeen vastata.
"E-en", mä mutisin hätäisesti. Miks se edes kysyi tollaista? Miten mä voisin... miten mä voisin ikinä vihata Gaaraa?

"Etkö sä sitten pysty olemaan enää sen kanssa?" tällä kertaa kysyi Kiba.
"... Pystyn..."
"Ja tässä on kaks viikkoa ennen kiertuetta. Saat aikaa selvittää asioita ja miettiä ihan rauhassa."

Sanat jäi leijumaan pölyiseen asuntoon. Pystyisinkö mä oikeasti? Olihan kaksi viikkoa pitkä aika, mutta ehkä mitään ei saataisi kuitenkaan selvitettyä. Ehkä tää sama jatkuisi vaan, en mä ainakaan osannut mitään selvittää. Mutta me oltiin jo nyt rahan tarpeessa, tällainenkin keikkatauko näkyi jo. Ei me eletty vaan kodissa homehtumalla, pitäisi tehdä jotain.

"No, mieti ihan rauhassa. Me mennään niin saat olla rauhassa", Kiba sanoi ja nousi sohvalta. Shikamaru seurasi esimerkkiä. Ne oli poissa yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.

Mä jäin taas yksin.
Tai siis Gaaran kanssa. Tietenkin.
Mä nousin vaivalloisesti ylös kylmältä lattialta ja hoipertelin keittiöön. Kaatunut viinapullo toi mieleen edellisen päivän. Mä muistin kysymyksen, johon en ollut saanut vastausta. Mitä Gaara todella sitten pelkäsi? Pelkäsikö se mua, jos se oli kuitenkin rakas... Jos se oli rakastunut muhun. Mun sydän tuntui jättävän lyönnin väliin, kun ajattelin asiaa taas niin avoimesti.

Mä pudistin päätäni karkottaakseni kaiken edes hetkeksi mielestäni. Pengoin kaappeja hyvän tovin, ennen kuin löysin sotkuisen laatikon pohjalta epämääräisen pillerin. Mä en ollut ihan varma, oliko se edes päänsärkyyn tarkoitettu, mutta en jaksanut välittää. Pääkipu pois tai pää sekaisin, mitä väliä?

Joo, tässä se taas nähtiin. Mun aikuinen tapa suhtautua ongelmiin. Antakaa mulle huolenaihe, niin mä juoksen karkuun. Jos kompastun, hakkaan päätä maahan että menettäisin tajuntani, jos ongelma saa kiinni, menetän yhtäkkiä kaikki aistini. Mä en kuule, en näe. Ongelmia ei tule vastaan mun maailmassa.
Ihan vitun hyvä tapa selviytyä elämästä.

Ja juuri sillä hetkellä ongelma astui ulos ovesta, eikä mulla ollut paikkaa minne paeta.

Gaara ei katsonut mua, en edes nähnyt sen kasvoja hiuksien takaa. Se oli ilmeisesti käynyt suihkussa mun nukkuessa; tulipunaiset hiukset oli kosteat ja sojotti vähän joka suuntaan. Sillä oli yllään puhtaat vaatteet; mustiin verhottu poika seisoi hiljaa mun edessä sanomatta sanaakaan. Mä en osannut enää liikkua, vesilasi tärisi huomaamattomasti kädessä ja kyky hengittää oli unohtunut.

Mä en tiennyt, miten mun olisi pitänyt olla. Ihan kuin mun edessä olisi seisonut joku ihan vieras, ei se sama Gaara jonka olin tuntenut reilut kuusi vuotta. Mä en tiennyt mitä tunsin; tunne oli niin sekava, etten tiennyt oliko se kielteinen, myönteinen vai jotain siltä väliltä. Ihminen ei voi käsittää, että avaruus on loputon, ja mä en voinut käsittää mun parasta ystävää.

Se kohotti katseensa muhun. Tuttu neutraali ilme kasvoilla, silmät mustalla maalattuna.

"Voin lähteä jos haluat", se sanoi hiljaa, mutta ääni kuullosti huudolta asunnon hiljaisuudessa.

Niin. Gaara voisi lähteä. Se voisi etsiä paremman elämän. Mä voisin unohtaa sen, mä voisin hankkia vakituisen tyttöystävän ja perustaa perheen. Mä voisin etsiä meille uuden basistin. Meidän bändi ja mun elämä voisi olla ilman Gaaraa. Mä voisin muistella sitä hyvänä ystävänä. Me voitaisiin nähdä joskus kadulla ja hymyillä toisillemme. Se voisi näyttää hyvää elämää elävältä. Sillä voisi olla joku vierellään.
Niin se voisi mennä.

Mutta se ei mennyt niin. Mitä mulla olisi ilman Gaaraa?
Mulla olisi paha olo kun ei olisi ketään, johon luottaa niin kuin Gaaraan. Ei ketään, jolle hymyillä sitä aidointa hymyä jonka osasin. Ei ketään ymmärtämässä, ei ketään tukemassa. Mulla olisi paska bändi joka ei toimisi kauaa.
Mulla olisi ikävä. Ihan hirveän kova ikävä joka hetki.

Mä otin yhden askeleen perään toisen. Puolessa välissä olohuonetta mun jalka kuitenkin lipsui sanomalehden päällä. Mä kaaduin polvilleni keskelle sotkuista huonetta, vähän matkan päähän Gaarasta. Sen oli ollut varmaan tarkoitus ottaa askel taaksepäin, mutta jalka oli jäänyt puolimatkaan. Mä tiesin, että se katsoi mua. Yritti saada selvää.
Mä en ollut koskaan ennen tuntenut itseäni näin kauhean heikoksi ja haavoittuvaksi.

"Älä mee pois."

Mun oli pakko saada purkaa se heikkous.

Se oli edelleen Gaara. Edelleen se, jonka mä olin kuusi vuotta tuntenut. Ja edelleen se, johon mä olin aina luottanut.
Ei se ollut muuttunut mihinkään.
Olinhan mä ennenkin näyttänyt sille mun huonotkin puolet, joita muilta piilottelin. Heikkouksien näyttäminen ei ollut tuottanut vaikeuksia, koska Gaara ymmärsi.
Miksi se nyt oli näin vaikeaa?

"Mä tarviin sua. Mä en... Mä en selviä... Ilman sua."

Mä näin, miten Gaaran käsi liikahti hieman.

"Mä en tiedä mitä ajatella..."

"Satutanko sua jos..."

Mä tasasin hengitystä ja koitin rauhoittua.

"Jos mä en pysty... En pysty..."

Enempää mä en saanut sanottua, mutta onneksi Gaara näytti ymmärtävän. Mä näin sen vaihtavan jalkansa painoa toiselle. Hiljaisuutta kesti hetken. Sitten se puhui.

"Ei minuun satu."

Jotain märkää tippui pölyiselle lattialle. Mä kohotin katseeni Gaaraan. Vaikka kyynel toisensa perään vierähti sen poskelta alas, kalpeat kasvot pysyi edelleen ilmeettöminä.