Mä istuin pimeässä ja katselin raketteja, jotka räjähteli ulkona. En kyllä ymmärtänyt, miksi. Eikö mulla olisi ollut parempaa tekemistä? No, ihan näin faktana: ei. Mulla ei ollut mitään, ei vittu mitään muuta! Kaikki kaverit oli jossain bilettämässä ja ryyppäämässä ja mä kökötin yksin himassa, koska mua ei oltu kutsuttu mihinkään. Porukatkin oli jossain juhlimassa. Mitäs tää oli olevinaan, häh?

Mun kännykkä ilmoitti tekstarista. Mietin hetken, viitsinkö katsoa ollenkaan, joku Naruto kuitenkin vaan sössöttäis miten hauskaa on ja miten mä missaan vuoden parhaat bileet. Mä kuitenkin katsoin sen viestin, ja jännä humahdus kulki mun läpi, kun huomasin keneltä viesti oli.

”Kiba tuu pelastaan mut. Ino raahas mut mukaansa keskustaan, se on ihan saatanan rasittava ja mä kuolen kohta.”

Mä nauroin ekaks ihan sairaasti, pystyin kuvittelemaan Shikamarun kököttämässä jossain kadunkulmassa katsomassa miten Ino laattaa Sakuran kanssa kilpaa ja ihkuttaa Sasukea. Ja koska mulla ei tosiaan ollut muutakaan, mä naputtelin vastauksen.
”Okei, mistä tuun pelastamaan neidin?”
Vastausta venaillessa mä vedin kenkiä jalkaan ja takin päälle. Aika äkkiä puhelin piippasi, ja Shikamaru ilmoitti olevansa ”känniääliöiden” kanssa ostarin kulmalla. Virnistin, arvelin sen tarkoittavan juurikin Inoa ja Sakuraa. Painelin ovesta ulos kirpakkaan pakkaseen, lunta ei pahemmin ollut mutta tiet oli jäässä. Meinasin lentää pari kertaa perseelleni ennen kuin ehdin ostarille. Shikamaru nökötti talveksi tyhjennetyn suihkulähteen vieressä kädet talvitakin taskuissa. Se katseli selvästi ikävystyneenä yllättävän ison lössin riehumista. Mä bongasin ainakin Sakuran, Inon, Naruton ja Leen. Lee, jonka viinapää oli tunnetusti erittäin huono, näytti siltä että jätkä pitäisi viedä kohta vatsahuuhteluun. Sasuken puutteessa – se oli varmaan jossain supercooleissa bileissä – naisväki liehitteli Narutoa, joka otti tilanteesta ilon irti. Shikamaru oli näköjään porukan ainoa selvä.

”Terve, Shikamaru! Jätkä näyttää pystyyn jäätyneeltä pulkannarulta!” huikkasin hyväntuulisesti pienen matkan päästä. Pojan kasvoilla vilahti selvästi huojentunut ilme kun se näki mut, ja on myönnettävä, että mäkin olin ehkä luvattoman hyvällä tuulella yhden frendin näkemisestä.

”No, mihin mennään?”, Shikamaru kysyi multa. Mä katsoin sitä pöllämystyneenä, ja se nauroi mun ilmeelle.
”Mut ei kai me noita voida tänne jättää? Lee ainakin näyttää siltä et se sammuu ihan justiinsa”, mä sanoin ja kurtistin kulmiani. Kaveria ei jätetä, vaikka ne olis kuinka kännissä ja kuinka idiootteja tahansa. Shikarmaru huokasi.
”No joo, mut mua ei ihan oikeesti huvittais viettää kamalasti aikaa oksentelevien ja örveltävien tyyppien kanssa.”
Mä vilkaisin nelikkoa, ja kehittelin päässä suunnitelman.
”Tota, jos me vietäis Lee Gain luokse, sit siitä ei tartteis huolehtia. Ja Naruto ja muijat voidaan dumpata, öö…”
”Kuin ois vaikka Neji?” Shikamaru ehdotti. Mä nauroin.
”Jätkä ei voi olla tosissaan! Neji vetäis kamalat kilarit, jos se edes ois himassa!”
Nyt oli Shikamarun vuoro virnistellä.
”No just siks. Ja sitä paitsi, Hinata varmaan tykkäis jos sais Naruton sinne.”
Mä kohautin olkiani, samapa tuo sinänsä, kunhan saataisiin olla Shikamarun kanssa rauhassa… Hei, venaas, mitä mä just ajattelin?!

No, lopulta tilanne oli se, että sammumispisteessä ollut Lee kannettiin Gain ovelle (vuoronperäinen huuto ja ”voi-oletko-kunnossa”- huolehtimiset kuuluivat ulos asti). Seuraavaksi me tosissaan dumpattiin Naruto ja sen naisseura Hyuugojen talolle. Kun mä ja Shikamaru oltiin pötkitty turvallisen matkan päähän, me jäätiin katsomaan tilannetta. Hinata tuli avaamaan oven… Se katsoi hetken Narutoa ja siinä roikkuvia Sakuraa ja Inoa… Ja löi Narutoa poskelle. Ihan tosi, löi! No joo, ei kovin kovaa, mutta löi silti. Sitten sen faija tuli ovelle ja veti hirveät pultit. Ja soitti kytät. Siinä vaiheessa me lähdettiin litomaan.

Ja sitten me oltiinkin kahdestaan. Enkä mä rehellisesti sanottuna oikein tiennyt, miten päin olisin. Joo, mä olin kahdestaan mun frendin kanssa, ei mulla olis pitänyt mitään outoja viboja olla. Me käveltiin katuja pitkin hiljaa rakettien räjähdellessä ympärillä. Vilkaisin kelloa, puol kakstoista. Shikamaru kaivoi takkinsa taskusta röökit ja sytkärin. Ja vittu, se oli niin coolin näkönen kun se veteli siinä savuja. Mä puristelin käsiä nyrkkiin ja auki, kun en keksinyt niille parempaakaan tekemistä. Tai kyllähän mä keksin ja vaikka mitä, mutta…

Lopulta me päädyttiin yhden aika tyhjillään olevan puiston penkille istumaan. Mä yritin aloittaa keskustelua, mutta me molemmat oltiin aika vaikeina. Shikamaru poltti uuden röökin, ja mä vilkuilin sitä silmäkulmasta. Miks helvetissä mä en saanut silmiäni irti siitä? Okei, ei sinänsä tarvinnut miettiä. Mä vaan en halunnut myöntää sitä itselleni.

Puistoon alkoi tulla porukkaa keskiyön lähestyessä, ja pari tyttöä tuli meidän penkille istumaan. Toinen laski kätensä mun reidelle, ja mä yritin töniä sitä muijaa pois siitä. Mä vilkaisin avuttomana Shikamarua. Se katsoi mua lähentelevää tyttöä – kuvittelinko mä vaan, vai oliko sen ilmeessä ehkä ripaus mustasukkaisuutta? Joka tapauksessa se näytti siltä, et se olis voinut kuristaa sen muijan. Toinen tyttö kiersi sen luokse, mutta jätkä läppäs pokkana sen käden pois ja kiskas mua hihasta.
”Tuu.”

Mä nousin siitä penkiltä ja annoin Shikamarun kiskoa itseni pois syöjättärien luota. Ne jäi huutelemaan meidän perään kirosanoja ja homoa.
Rakettien paukkeen kiihtymisestä mä päättelin, että keskiyö alkoi lähestyä. Shikamaru ilmeisesti mietti samaa, sillä se nosti kätensä ravistaakseen hihaa alemmas ja katsoi kelloa. Se oli varmaan ainoita mun tietämiä ihmisiä, jotka vielä käytti rannekelloa. Samassa mä tajusin, että Shikamaru piti edelleen toisella kädellä mun hihasta kiinni.

”Paljon kello?” mä kysäisin muka muina miehinä, kunhan piti saada jotain sanottua.
”Kaks ja puolsataa rannekkeen kanssa”, Shikamaru vastasi samalla äänellä.
”Mee roskiin. Paljon oikeesti?”
”Satasen, kvartsikoneisto. Haluutko ostaa?”
Mä katsoin sen mustiin silmiin ja yritin näyttää murhaavalta. En mä oikein onnistunut.
”Viis vaille kakstoista”, se kuitenkin lopulta kertoi.

Me haahuiltiin pitkin katuja vielä ihan vähän aikaa. Sitten Shikamaru kiskaisi mut äkkiä pimeään porttikäytävään. Mä yllätyin täysin, mitä helvettiä se meinasi?! Shikamaru painoi mut seinää vasten niin, että mä tunsin sen lämpimän, tupakalta haisevan hengityksen kasvoillani. Mä en uskaltanut liikahtaakaan, mun sydän hakkasi miljoonaa rinnassa. Shikamaru katsoi vielä kerran kelloa, ja painoi sitten huulensa mun huulia vasten.

Kun se hetken kuluttua irtautui musta, mä en pystynyt edes hengittämään. Mä olin just saanut ensisuudelmani, tosi idyllisesti vuoden vaihtuessa ja rakettien paukkuessa. Shikamaru katsoi selvästi vaivautuneena muualle. Mä vein käden sen poskelle ja käänsin sen kasvot mua kohti. Jätkä puraisi huultaan, ja se sai mut suunnilleen sekaisin. Mä halusin saada selville, oliko Shikamaru tosissaan ja niin edelleen, mutta se ei ollut tärkeysjärjestyksessä ekana. Mä halusin uuden suudelman, ja äkkiä sittenkin. Eikä Shikamarulla ollut mitään sitä vastaan.

Mä olin ihan helvetin iloinen siitä, että olin katsonut illalla sen tekstarin.