Niin pysyvät nämä kolme ongelmaa: päihteet, masennus, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Ongelmanuori Gaara on menossa tapaamaan psykologia. Kuten kunnon ongelmanuoren kuuluukin, hän on jo myöhässä. Gaara kuuntelee ongelmanuorten synkkäsävyistä musiikkia saapuessaan lopulta viisitoista minuuttia myöhässä Nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Sisällä hän valehtelee taas asioistaan, uskottelee että elämä menee paremmin, ja käynnin loppupuolella purskahtaa lopulta itkuun. ”Kun kaikki on vaan niin vitun perseestä.” Psykologi katselee huolestuneena romahtanutta ongelmanuorta ja sopii ajan hoitokokoukseen, jotta voidaan puhua lääkityksen nostamisesta. ”Olisi sitten kiva, jos vanhemmatkin tulisivat.” Ongelmanuoren mielestä ”olisi kiva”, jos vanhemmat olisivat edes kiinnostuneita hänen asioistaan.

Gaara käveli hitaasti kaupungin keskustan läpi kohti lukiota. Psykologi oli lopettanut istunnon taas niin aikaisin, että hän varmasti ehtisi kouluun. Kapeilta huulilta karkasi huokaus. Vaikka tässä laahustaisi kuinka hitaasti, hän ehtisi kouluun ajoissa. Silloin kukaan ei huomaisi häntä, kaikki kävelisivät ohi ja unohtaisivat, että nurkassa istui punahiuksinen poika. Mutta jos hän tulisi myöhässä, tunti keskeytyisi, ja kaikkien huomio kiinnittyisi taas ”siihen outoon kajaalisilmäiseen poikaan”. Yleensä Gaara vältti turhaa huomiota, mutta tänään hän olisi samalla tunnilla Erään Henkilön kanssa. Ja tämä Eräs Henkilö saisi huomioida punapäätä juuri niin paljon kuin ikinä halusi.

”Ja sitten mä sanoin: ’Se olen mä, Naruto!’”

Heti koulun ovista sisään astuttuaan Gaara kuuli huutoa ja mekastusta. Kovimpana kaikkien yli kuului juuri Naruton ääni. Gaaran sydän sykähti, ja rinnassa tuntui miellyttävää kipua. Naruto. Blondi huitoi käsillään ja huusi jotain aivan käsittämätöntä, Kiban nauraessa vieressä. Shikamaru katseli ympärilleen tylsistyneen oloisena. Gaara tuhahti hiljaa, miten kukaan pystyi näyttämään noin kyllästyneeltä Naruton lähellä? Poikahan oli itse täydellisyys.

Gaara luovi tietään ihmismassa läpi kohti naulakoita. Reitti vei väkisinkin Naruton ja hänen jenginsä ohi. Pojan kädet viuhtoivat edelleen hänen selittäessään ilmeisesti jotain kännijuttua. Vasemmalta puolelta tunkeva ihmisjoukko pakotti punapään lähemmäs Narutoa, ja blondi huitaisi Gaaraa päähän. Kiba yltyi nauramaan yhä enemmän.

”Oho, sori!” Naruto huusi ja jatkoi kohta juttunsa selittämistä.
”E-eipä mitään”, Gaara mutisi hiljaa.
 
Koulupäivä oli yhtä tuskaa. Aamupäivän humautusta lukuun ottamatta Naruto ei ollut kiinnittänyt Gaaraan mitään huomiota. Koulu meni punapään osalta muutenkin luvattoman huonosti: arvosanat olivat mitä olivat, eikä lukio jaksanut pahemmin kiinnostaa. Lopulta piina päättyi sen päivän osalta. Gaara vaelsi hitaasti kotiin poltellen tupakkaa. Lumihiutaleet leijailivat suurina ja raskaina alaspäin, vasten kohti taivasta kohoavaa savua ja huuruavaa hengitystä. Haaleat silmät katsoivat kohti pilvistä taivasta. Gaara piti lumisateesta; oli kuin pilvenpalasia olisi satanut alas, ja taivas laskeutunut hetkeksi, aivan pieneksi hetkeksi maan päälle. Poika pysähtyi hetkeksi keskelle katua ja taivutti päätään taaksepäin, niin että suuret hiutaleet putoilivat kalpeille kasvoille. Hetken tuntui hyvältä ja kevyeltä.

Ongelmanuori Gaara laahustaa lopulta kotiinsa, pieneen vuokrakerrostaloon halvalla asuinalueella. Rappukäytävässä haisee ummehtuneelta, kun hän kiipeää portaita kolmanteen kerrokseen. Hän työntää avaimen lukkoon ja avaa oven mahdollisimman hiljaa. Gaara kurkistaa sisään ja huomaa, ettei kotona ole taaskaan ketään. Se on hyvä juttu, sillä ongelmanuorella on ongelmavanhemmat, joilla on ongelmaystäviä. Gaara kävelee kengät jalassa huoneeseensa – kengät jalassa siksi, että sukat tarttuisivat kiinni lattiaan. Kukaan ei siivoa. Omassa huoneessaan hän potkaisee kengät jalasta ja luovii vaate- ja kirjakasojen välistä hätäisesti pedatulle sängylleen. Hän heittäytyy makaamaan ja hautaa kasvonsa tyynyihin. Vittu, kun pitääkin olla ongelmanuori.
 
Lumisade oli lakannut jossain vaiheessa. Ilta hämärtyi, ja katulamput syttyivät. Yksi loi kalvakkaa valoaan harvojen sälekaihtimien läpi suoraan huoneeseen, jossa hauras poika makasi sängyllä, kyyneleet poskillaan. Lopulta hän kohottautui sängyltään ja käveli sotkuisen työpöytänsä luokse. Pöytälaatikosta hän kaivoi keittiöveitsen. Veitsi aseteltiin kalpealle kaulalle huolellisesti. Yksi viilto, ja kaikki olisi siinä. Nopeasti vain, ja sitten se olisi ohi. Huomaisiko kukaan? Muistaisiko äiti tulla etsimään, kun häntä ei näkyisi? Ei varmaankaan. Psykologi ehkä huolestuisi. Soittaisi ja soittaisi, kun poika ei ilmestyisi vastaanotolle. Soittaisi vanhemmille, jotka ehkä vastaisivat, tai sitten eivät. Lopulta kukaan ei jaksaisi yrittää, ja hän haihtuisi olemattomiin, vain koska kukaan ei muistaisi ovea talon perällä, käydä katsomassa mitä kuuluisi punapäiselle pojalle.

Huomaisiko Naruto?

Huomaisiko Naruto, että kukaan ei enää hiipinyt varjoissa hänen lähellään? Muistaisiko hän sitä kalpeaa, kajaalisilmäistä poikaa, joka yli muutamalla samalla tunnilla?


Huomaisiko kukaan?


Kyyneleet alkoivat virrata uudelleen, levittäen lisää mustaa väriä pitkiksi viiruiksi poskille. Veistä pitelevä käsi valahti alas, ja Gaara lyyhistyi lattialle, mustien vaatteiden päälle. Nyyhkäykset kaikuivat hiljaisessa talossa. Kohta poika kohottautui istumaan, veitsi edelleen kädessä. Hän veti punaisen hupparin ja mustan paidan hihat ylös vasemmasta kädestä. ja laski kylmän terän ranteelle. Kyyneleet tipahtelivat lattialle ja vaatteille, veripisaroiden seuraksi. Käsivarteen tuli uusia haavoja vanhojen viereen ja päälle.

Ongelmanuori Gaara herää epämääräiseen rominaan. Päällimmäisenä mielessä on pettymys: hän ei kuollut taaskaan yöllä. Seuraavaksi hän havahtuu jälleen meteliin. Hän nousee ylös ja kiskoo yöpaidan hihaa paremmin sidotun kätensä päälle. Varovasti poika hiipii huoneensa ovelle ja kurkistaa ulos. Joku vieras mies koluaa eteisessä, kiskoen kenkiä hätäisesti jalkaansa. Gaara katsoo miestä ja sitten vanhempiensa makuuhuoneen ovea. Mies huomaa ongelmanuoren ja katsoo häneen säikähtäneenä, anteeksipyytävästi ja hieman säälien. Ongelmanuori huokaa, perääntyy huoneeseensa ja sulkee oven.

Gaara istui sängylleen ja hautasi kasvot käsiinsä. Isä oli ilmeisesti jossain ryyppäämässä, äiti oli tuonut vieraan miehen kotiin kostean baari-illan päätteeksi ja pettänyt isää. Kuinka upea perheriita tästä tulisikaan. Isä ja äiti huutaisivat toisilleen, paiskoisivat tavaroita, kiroilisivat ja löisivät toisiaan. Ja hän istuisi huoneessaan yksin, ja pelkäisi. Pelkäisi että vanhemmat satuttavat toisiaan, että he tekisivät jotain peruuttamatonta. Ja kun riita olisi ohi ja isä lähtenyt taas ovet paukkuen, Gaara tulisi ulos huoneestaan katsomaan, oliko äiti kunnossa. Ja äiti istuisi keittiön pöydän ääressä, itkisi viinapullon kanssa. Gaara seisoisi ovella ja katsoisi kaunista äitiään. Äiti kohottaisi katseensa ja huomaisi hänet, pyytäisi poikaansa tulemaan luokseen ja lohduttamaan. Ja taas Gaara olisi perheen aikuinen, hän silittäisi äitinsä hiuksia ja sanoisi, ettei ollut mitään hätää, ettei isä enää löisi. Äiti lupaisi, että he muuttaisivat pois isän luota heti, kun äiti saisi töitä ja rahaa. Gaara nyökyttelisi ja halaisi äitiä, saattaisi äidin makuuhuoneeseen ja peittelisi. Yöllä hän heräisi kolinaan, kun äiti lähtisi taas johonkin. Ja hän tietäisi, ettei mikään muuttuisi.
Turkoosit silmät kääntyivät kohti haljennutta kellotaulua. Ulkona oli edelleen pimeää, auki jääneiden sälekaihtimien välistä loistaa edelleen katulampun kelmeä valo. Kello oli puoli viisi. Enää olisi turha yrittää nukkua, tällaisen heräämisen jälkeen. Gaara huokasi uudelleen ja nousi raskaasti seisomaan. Hän käveli pöydälleen hakemaan kannettavansa. Kone oli kovin hidas eikä mitenkään uusi, mutta tärkeä henkireikä, anonyymi yhteys ulkomaailmaan. Poika naputteli sormiaan vasten näppäimistöä odotellessaan bloginsa avautumista. Blogi oli ainoa kanava, jonne hän todella avautui, edes psykologi ei kuullut niin paljoa asioita. Edelliseen kirjoitukseen oli tullut neljä kommenttia. Yksi oli taas sitä samaa paskanjauhantaa ”ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy”. Toinen oli ”yhyy, mä tiedän miltä susta tuntuu” – linjaa ja kolmas ”pitäiskö sun hakea apua” – kommentti. Gaara tuhahti. Kuinka typerää. Ensimmäinen kommentoija ei todennäköisesti tiennyt mitään oikeasta elämästä. Toinen kommentti edusti myös typeryyden ääripäätä: ei kukaan voinut tietää, miltä toisesta tuntui. Ja kolmas ei selvästikään ollut lukenut aiempia kirjoituksia, joissa Gaara oli kertonut mielialalääkityksestä, psykologikäynneistä ja muusta. Mutta viimeinen kommentti, se sai pojan pitkästä aikaa hymyilemään.

nevergiveup-boy kirjoitti:
                             ”Älä vaan luovuta kesken! Maailmassa on varmasti ainakin kolme ihmistä, jota välittää susta tosissaan, eikä ne halua, että sä jätät leikin kesken. Kun maailma kääntää selkänsä sulle, potkaise sitä perseelle! Kyllä sä pärjäät, mä tiedän sen. Tsemppiä!”

Hentoinen hymy karehti kapeilla huulilla, kun Gaara luki kommentin yhä uudelleen ja uudelleen. Jotenkin se muistutti häntä Naruton idioottimaisesta itsevarmuudesta. Kunpa hänkin voisi olla niin rohkea, että pystyisi potkaisemaan maailmaa oikein kunnolla. Kuten Naruto.