Ongelmanuori Gaara istuu sängyllään ja yrittää olla kuulematta huutoa olohuoneesta. Ongelmaisä on saanut ongelmaäidin kiinni pettämisestä, ja meneillään on pahemmanlaatuinen perheriita. Ongelmanuori Gaara itkee ja painaa pään käsiinsä. Miksi hän on näin heikko? Miksi on näin vaikeaa? Miksi en voisi olla kuin… Kuin… Naruto… Yhtäkkiä hän muistaa, millainen haluaisi olla: rohkea.

Gaara nousi ylös sängyltään ja pyyhkäisi kyyneleet hihaansa. Hän kiskaisi huoneensa oven auki ja ryntäsi olohuoneeseen.
”Isä, lopeta! Älä lyö äitiä!”

Gaaran isä, joka oli humalassa kuten aina, vilkaisi poikaansa.

”Älä sinä pentu puutu tähän!” hän huusi ja huitaisi Gaaraa kasvoihin. Gaara ei ollut varautunut siihen, ja hän kaatui lattialle. Pää kolahti pahasti sohvapöytään, ja tajunta sumeni hiljalleen.
Gaara heräsi lattialta jokin aika myöhemmin. Hän kosketti takaraivoaan, sieltä ei onneksi tullut verta. Olo oli kuin hän olisi jäänyt höyryjyrän alle: päätä särki, samoin kasvoja. Talo oli pelottavan hiljainen. Gaara nousi hitaasti ylös. Pieni huimaus iski heti perään. Kun poika pysyi kunnolla pystyssä, hän lähti varovasti kurkkimaan huoneesta toiseen. Äitiä tai isää ei näkynyt. Hän laahusti hitaasti keittiöön ja napsautti valot päälle. Punapää istui hiljaa tuoliin, ja pitkän aikaa hän vain tuijotti pöytää edessään.

Ongelmanuori Gaara katselee puisen pöydän uurteita. Hänen mieleensä palaavat onnellisemmat ajat lapsuudesta, kun sisko ja veli asuivat vielä kotona. Silloin perhe vietti usein iloisia hetkiä tämän pöydän ääressä. Gaara muistaa, kuinka hänen seitsemänvuotissyntymäpäivään vietettiin täällä. Oli ollut kakku ja kaikkea. Pöydän ääressä oli pelattu Monopolia lukemattomia kertoja. Ja ne monet iltaruoat, kun äiti oli tehnyt erikoisnuudeleitaan, kun isä oli palannut työmatkalta. Mutta pian isän ei ollutkaan tarvinnut palata töistä. Ja pian nuudelivuoan oli korvannut viinapullo. Ja sitten sisaruksetkin olivat muuttaneet pois. Elämästä tuli helvettiä.

Gaaran katse osui puoliksi tyhjään viinapulloon tiskipöydällä. Hän oli ollut kuivilla kohta jo kolme pitkää kuukautta. Ongelmanuorella oli moninaiset ongelmat, eivätkä päihteet olleet pienimpiä. Tuolin jalat raapivat lattiaa, kun poika nousi, käveli hitaasti tiskipöydälle ja otti pullon käteensä.

Sitten hän tyhjensi sen viemäriin.

Gaara oli kävelemässä huoneeseensa, kun katse osui eteisessä olevaan, säröillä olevaan peiliin. Poskessa oli näkyvä ruhje isän lyönnin jäljiltä. Peilistä tuijotti muutenkin kaikin puolin surkea poika: haaleat, punaiset hiukset silmillä, kajaali levinneenä. Turkoosit silmät olivat nähneet tuskaa ja menetystä, aivan liikaa yksinäisyyttä.
Sinä iltana Gaara kirjoitti jälleen blogipäivityksen. Se oli hyvin lyhyt.

Mä en jaksa enää.

Punainen veri pyörteili suihkun lattialla, sekoittuen kirkkaaseen veteen ja suolaisiin kyyneliin. Avonaiset haavat kaikkialla kehossa valuttivat elämännestettä ulos hauraasta kehosta. Niihin satava vesi kirveli, mutta fyysinen kipu ei koskaan voinut olla yhtä suurta kuin henkinen. Gaara pyyhkäisi seinältä pois veriroiskeita. Hän käänsi hanan hiljaa kiinni ja astui ulos suihkukopista. Alaston ruumis kietoutui pehmeään pyyhkeeseen, joka tahriutui välittömästi vereen. Poika puristi kätensä tiukasti itseään vasten pysyäkseen kasassa, jotta ei hajoaisi palasiksi kylpyhuoneen lattialle. Jokuhan saattaisi satuttaa itsensä sirpaleisiin.

Vaikeasta eilisestä huolimatta ongelmanuori Gaara raahautuu aamulla kouluun. Koska hän hiipii aina seinänvieriä pitkin ja varjoissa, kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota tavallistakin surkeampaan ilmeeseen ja ruhjeeseen kasvoissa. Ruokavälitunnilla ongelmanuori istuu koulun hiljaisimmalla ja syrjäisimmällä käytävällä itkemässä hiljaa. Silloin joku tulee hänen viereensä istumaan.

”Oletko sä kunnossa?”
Gaara kohotti katseensa säikähtäneenä. Häntä tuijotti huolestuneen näköinen sininen silmäpari. Naruto.
”J-joo, olen mä”, Gaara valehteli hiljaa ja painoi jälleen katseensa. Tukkoisessa mielessä raksutti vain yksi ajatus: Naruto istui hänen vieressään, Naruto puhui hänelle.
”No… Miksi sä sitten itket?”

Gaara katsoi uudelleen toista poikaa, tällä kertaa hämmentyneenä. Niin. Mitäpä tuohon olisi voinut vastata? Miksi hän itki, jos kaikki oli hyvin? Punapää huokasi.
”Oikeastaan mikään ei ole hyvin. Kaikki menee koko ajan päin vittua.”
Tunnustus oli aika karu, mutta se helpotti vähän. Myöntää jollekin, että asiat olivat pielessä. Naruto oli hiljaa, ja Gaara pelkäsi säikäyttäneensä pojan: tällainen ventovieras ihminen valitti ongelmiaan.
”Kuule, silloin kun mulla menee huonosti, mä yleensä mietin niitä ihmisiä, jotka on mulle tärkeitä ja jotka välittää musta. Jokaisella on maailmassa ainakin kolme ihmistä, jotka välittää,” Naruto aloitti, ehkä jopa hieman varovaisesti; hän ei oikein osannut neuvoa ihmisiä.

Gaara hymähti ilottomasti.
”No, ei mulla vaan ole.”
Naruto kiepahti yhtäkkiä lattialle istumaan toisen pojan eteen. Hän katseli tarkkaavaisesti turkooseja silmiä.
”Voitko sä muka rehellisesti väittää, ettei ole? Eikös se ole aika helppoa. Vanhemmat ja joku frendi.”

Gaara mietti hetken ja katsoi sitten Narutoa.
”Ei mun porukat välitä musta. Vaikeahan sitä on miettiä, jos omat vanhemmat rakastaa, mutta…”
”Mun vanhemmat on kuollut.”
Punapää hätkähti.
”A-anteeksi, en mä tiennyt että…”
Naruto heilautti kättään rennosti.
”Äh, ei se mitään. Ne kuoli aika kauan sitten, en mä muista niistä juuri mitään.”

Gaara katsoi poikaa hämmentyneenä. Miten Naruto pystyi olemaan noin iloinen ja positiivinen, vaikka hänen vanhempansa olivat kuolleet? Eikö sellaisesta jos mistä pitäisi olla masentunut ja traumatisoitunut? Koska punapää ei pystynyt käsittämään sitä, hänen oli kysyttävä.
”Sä- sä olet aika positiivinen, ottaen huomioon että sulla on rankka menneisyys, kai, tai siis…”

Naruto kallisti hieman päätään.
”Mun mielestä ei ole mitään syytä menettää elämänhaluaan yhden tapahtuman takia. Tai siis, onhan se tosi rankkaa ja silleen, mutta vanhempien kuuluukin kuolla ennen lapsiaan… Mä olen asunut aika monessa lastenkodissa ja näin, mutta mulla on ystäviä. Ei ole ollut aina, mutta nyt on, ja ne tukee mua. Kai sullakin on edes joku?”
”No… On mulla mun sisarukset, Kankuro ja Temari. Ne tosin ei asu enää kotona.”

Naruto hymyili leveästi.
”No niin! Kaksi ihmistä kolmesta! On kai sulla pakko olla joku frendi?”
Gaara mietti taas ankarasti. Hän ei oikeastaan edes tuntenut ketään sisarustensa lisäksi. Olihan hänellä joskus ollut koulussa ystäviä, ala-asteella, mutta ei enää. Eikä hän varmasti laskisi psykologia ystäväkseen. Lopulta poika pudisti päätään.
”Ei… Ei mulla ole.”

Naruto oli jälleen hiljaa, ja tutkaili toista poikaa katseellaan. Mitä piti tapahtua, että kenestäkään tuli näin sulkeutunut, yksinäinen ja silminnähden masentunut? Sitten hän hymyili.
”No, siinä tapauksessa mä ryhdyn sun ystäväksi!”
Punapää säpsähti yllättyneenä. Oliko hän kuullut oikein? Halusiko… Halusiko Naruto olla hänen ystävänsä, hänen, Gaaran? Todella? Gaara katsoi ihmeissään Narutoon, joka hymyili leveästi ja ojensi kätensä.

”Otetaan tää tutustuminen alusta. Moi! Mä olen Naruto, ja haluan olla sun ystävä. Kuka sä olet?”
Gaara ei hetkeen osannut kuin tuijottaa hämillään blondia, jonka hymy oli kaunein ikinä. Sitten hän tarttui hitaasti pojan lämpimään, ojennettuun käteen.
”Gaara. Ja… minäkin haluan olla ystäväsi.”

Ongelmanuori Gaara istuu jälleen psykologin vastaanotolla punaisessa nojatuolissa. Hän kertoo huonosta olostaan ja muusta ikävästä. Mutta istunnon lopussa hän alkaa hymyillä pienesti.

”Minulla on ystävä.”