Tosi mahtavaa. Sade piiskaa ikkunaa niin lujaa ettei täällä kuule edes omia ajatuksiaan. Ja täällä minä vain istun, petaamattomalla sängylläni, yksin. Hiukset sekaisin, päällä liian iso ja raihnainen musta T-paita, sekä farkut, joissa on reikä vasemmassa polvessa. Tuijotan ulos ikkunasta. Miksi helvetissä minä en voinut jäädä eiliseen, päivään, jona minä vielä näin jotain valoa tämän tunnelin päässä? Toki minä ymmärrän, että minä en voi olla joka päivä onnellinen. Mutta miksi menetin juuri sinut!?

Omat repaleiset siivet eivät minua kantaneet, mutta sinä tulit, autoit minua lentämään. Opetit minua elämään. Minä olin niin onnellinen, onnellisempi kuin koskaan, sinun sylissäsi. Käsi kädessä sinun kanssasi. Ja sitten sinä päästit irti. Jätit minut risteykseen seisomaan. Valintoina menneisyys, josta et koskaan katoaisi, mutta josta silti puuttuisi jotain. Tai tulevaisuus, jossa kipu, itku ja yksinäisyys olisivat pitkään, elleivät aina, läsnä. Tahtoisin valita ensimmäisen. Mutta se puuttuva osa olisit sinä. Todellinen sinä. Ne kasvot, joiden hymy valaisi koko päivän. Ne suudelmat, jotka antoivat uskoa onnelliseen huomiseen. En minä voi pakottaa sinua jäämään luokseni. Sinä halusit minun valitsevan jälkimmäisen. Halusit minun jatkavan elämääni onnellisena. Oliko sinun silti pakko lähteä yhtäkkiä, jättäen jälkeesi vain sieluni sirpaleet? Pyysin sinua pitämään huolta sydämestäni. Sinä kannoit sitä ensin varoen, mutta sitten murskasit sen, omalla hienovaraisella tavallasi, mutta murskasit kuitenkin. Se sykkii vielä, mutta yhä sinulle. Ehkä sinut on tarkoitettu olemaan se onnellinen, ja minun on tarkoitus olla vain riippukivi matkalla, joka jossain vaiheessa putoaa tien varrelle, jää siihen, kuihtuu pois. Ehkä sinä olet aurinko, joka päättää olla loistamatta yhdelle pienelle kukalle, jota ei ole tarkoitettu kukoistamaan. Ehkä sinä olet parantava voima, joka päättää olla vaikuttamatta yhden rakkaudesta sairaan elämään. Olet se huominen, jota en enää koskaan tule saavuttamaan. Tulen jäämään tähän päivään. Päivään, joka on täynnä kipua.

Yritän keskittyä sateen katsomiseen, mutta yhä uudelleen eteeni ilmestyvät sinun kasvosi. Sinun tummat silmäsi, täynnä rakkautta. En voi katsoa niitä. Kyynel putoaa poskelleni, ja sen perään toinen. Lopulta kaikki patoutunut tuska valuu pitkin kasvojani ja putoaa lattialle. ’Itkeminen auttaa’, sanovat kaikki. Ja paskat. Se vain saa kaikki tunteet pintaan ja polttavan tuskan ottamaan vallan. Itku loppuu joskus, tuska jää. Siltä se todellakin tuntuu. Nousen hitaasti ylös ja, napaten mukaani kuvan sinusta, kävelen parvekkeen ovelle. Liu’utan sen hitaasti auki. Parvekkeen lattia tuntuu yhtä kylmältä kuin sinun lähtösi jättämä tunne. Kiipeän kaiteen toiselle puolelle. Puristan kuvaasi rintaani vasten. Tahdon kuolla kanssasi, vaikka joutuisinkin tekemään sen näin. Suljen silmäni ja hyppään. Viimeinen kyyneleeni vierähtää maahan. Anteeksi, Sasuke.