Mä istuin juhlasalin eturivin laitimmaisella penkillä ja imeskelin jo kauan sitten tyhjäksikulunutta tikkarintikkua kädet syvällä hupparintaskussa. Lukukauden päätös teki tuloaan, ja muutama päivä sitten Kiba oli ilahduttanut ihmisiä ilmoittamalla järkänneensä meidän luokan mukaan kevätjuhlan musikaaliin. Shikamaru oli saman tien ilmoittanut olevansa migreenissä kyseisenä päivänä, mutta ihme kyllä suurin osa luokasta oli ollut asiasta enemmän kuin innoissaan. Luokan tytöt eivät jättäneet Sasukelle vaihtoehtoja halusiko tämä osallistua vai ei, mutta hän vannotti sievästi sanottuna painokkaasti, ettei aikoisi laulaa yhtä ainoaa nuottia koko esityksen aikana.

Jos mun tilanteeni olisi ollut hiemankin erilainen, mä olisin voinut myös olla osa sitä porukkaa joka tälläkin hetkellä hyppi ja ilveili lavasteiden seassa typerä brittimusikaalihymy korvissa, mutta niin ei vaan ollu. Pari päivää mä olin jo piileskelly ählämihuivin suojissa ja kiittäny luojaa että kerrankin muoti suosi mun suunnitelmia, mutta kohta mun pitäis avata suuni tai mun pää räjähtäis. Mä en ollu ikinä tuntenu oloani nii vaivaantuneeksi Sasuken seurassa ku nyt. Mun synkkä salaisuus vainos mua ku kyy kanervikossa, valmiina hyökkäämään esiin samalla ku toivot että se vaan pysyis siellä hiljaa.

Hemmetin hemmetti.. Oliko mun pakko edes kertoa? Jos mä vaan odottaisin että jäljet häviää ja jatkaisin ihan pokkana niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Kun periaatteessa mitään ei itse asiassa tapahtunut.. Tietyssä mielessä.. Mutta mitä se kaikki muu sitten oli..
Mä huokaisin syvään ja tuijotin tennarinkärkiäni kuin vastaus voisi olla vahingossa kirjoitettu niihin. Mä en ikimaailmassa ollu halunnu satuttaa Sasukea, mutta jotenki musta tuntu että se ansaitsi kuulla totuuden. Jos mä muotoilisin asian oikein se saattais kuulostaa jopa ihan siedettävältä, olinhan mä sentään tajunnu että mä oikeesti rakastan enemmän sitä kuin Saita, mutta miks helvetissä mua ei oo siunattu kunnollisilla puhumisen lahjoilla?! Katotaan vaan nii se kattoo mua ku suolistettua sisiliskoa ja kääntyy kannoillaan sanoen ettei enää koskaan halua nähdä mua silmissään.

Oma vika, pikku sika, niin kuin Kakashi tapasi sanoa jakaessaan nelosilla varustettuja koepapereita takaisin.

Salin kaiuttimet täräyttivät ilmoille eeppiset loppusoinnut ja mä nostin katseeni parahiksi näkemään koko lavallisen ihmisiä jäätyneenä loppuasentoihinsa.
”Joo, kyllä se toimii paremmin näin”, kuittasi meitä vuotta vanhempi draamakurssiprinssi, joka oli ottanut ohjaamisen vastuulleen. ”Lopetetaan tältä päivältä! Huomenna neljältä jatketaan.”
Mä piilotin tikkarintikun taskuuni ja nousin ylös huomatessani Sasuken ja Kiban kävelevän mua kohti. Kiban itsetyytyväinen aurinkoisuus tuntui säteilevän pojasta joka suuntaan peittäen vaivoin alleen vieressään kävelevän ihmisenmuotoisen myrskynsilmän.

”Nnnälkä!” pörröpää naukaisi ja hieroi mahaansa. ”Miten olis yhteinen lounas?”
”Kello viideltä päivällä ei enää syödä lounasta”, Sasuke tokaisi väsyneenä kerätessään tavaroitaan. ”Mutta joo, mennään syömään.”
Se vilkaisi mua kysyvästi, jolloin mä viimein heräsin horroksestani.
”Joo, okei! Mennään vaan!”
”Vakkari?”
”Heseen siis.”

---

Liikenteen melu kuulosti sinä päivänä tuhat kertaa äänekkäämmältä kuin ennen, ja mä päätin että heti kun ikä antaa periksi, mä muutan niin pieneen jumalan seläntakaiseen kaupunkiin ettei siellä oo ees asfaltoituja teitä. Me seisottiin liikennevaloissa viidenkymmenen muun ihmisen joukossa, enkä mä saanu kunnolla selvää mitä Kiba mulle selitti, luultavasti jotain joko jalkapallosta tai siitä hemmetin musikaalista. Sasuke katseli silmät auringonpaisteessa sirrillään eteensä, ja sen olemuksesta pystyi päättelemään sen olevan vielä vähän pahalla tuulella. Okei, ehkä mun ei kannata ottaa asiaa puheeksi vielä tänään...

Mä satuin seuraamaan Sasuken katsetta autotien toiselle puolelle, mutta silloin mä notkahdin sisäisesti ku joku olis just lyöny mua baarijakkaralla päähän.
Tien toisella puolella väkijoukossa oli Sai.
Sama saakelin huopahattu päässä! Ja hymystä päätellen se oli huomannu meidät.
Mä olisin vaan halunnu juosta kiljuen karkuun, mutta valo vaihtui vihreäksi ja meidän oli pakko liikkua. Pliis pliis pliis, älä vain sano mitään, ole niin kiltti! Mä tiedän että sä tykkäät pudotella työksesi nyrkinkokoisia sammakoita suustas, mutta tällä kertaa mä en hirveesti arvostais sitä.

”Moi!” se tervehti meidän sattuessa kohdakkain. ”Pitkästä aikaa!”
”Kato Sai!” Kiba riemastui ja paiskasi kättä. ”Miten sä tälle puolelle Atlanttia olet eksynyt? Eikä Narutokaan ole puhunut mitään.”
”Ei vai?” Sai sanoi kummissaan, ja mä naurahdin hermostuneena.
”No ethän sä ole ollutkaan kuin muutaman päivän vasta..”
”Hei, me ollaan menossa syömään, haluatko tulla mukaan? Saisit kertoa vähän miten sulla nykyään menee”, Kiba keksi, ja mä tunsin kuinka mun naamasta valahti viimeisetkin värinrippeet.
”Olisi mahtavaa, mutta mä lupasin auttaa mun enoa tänään muuttamaan sen kamoja. Se on tuossa ihan postitoimiston takana, mä vaikka soitan jos satun pääsemään aikanaan”, mustatukka sanoi anteeksipyytävästi. ”Joku toinen kerta sitten.”
”Pitäiskö meidän kenties liikkua?” Sasuke sanoi hiljaa, jolloin kaikki käänsi katseensa siihen. Hetken ajan, joka tuntui musta kuitenkin kestävän pienen ikuisuuden, se ja Sai tuijotti toisiaan niin kylmästi että se olis saanu pakkasukonki palelemaan. Mä en tiedä enkä halua arvata miks ne niin teki, mutta pian Sain toinen suupieli nousi ovelaan virnistykseen, ja mun hälytyskellot alko kilkattamaan.
”Joo, totta! Mennään että keretään”, mä kähähdin ja tartuin Sasukea käsikynkästä. ”Törmäillään!”
Ja ennen kuin kukaan ehti sanoa enempää, mä talutin seurueeni tien toiselle puolelle juuri ennen valon vaihtumista takaisin punaiseksi.

Sasuke riuhtaisi itsensä irti otteestani ja tuijotti mua jotenkin niin syyttävästi, että mun oli pakko kääntää katseeni muualle. Musta alko pikkuhiljaa tuntumaan, että vaikka mä anelisin polvillani sen jaloissa ja rukoilisin anteeksiantoa, onnellinen loppu tälle puskafarssille näytti aika epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Mä en tienny mitä sanoa, en tiedä olettiko se edes että mä sanoisin. Se, että mä olin unohtanu kertoa Sain olevan kaupungissa suorastaan huusi, että mulla olis enemmänkin selitettävää.

Onneksi Kiba oli paikalla. Koko loppumatkan Hesburgeriin se innostui puhua pulputtamaan tulevan kesän turnauksista ja futisleireistä, ja mä pystyin olemaan epätavallisen kiinnostunut jokaisesta pienestäkin yksityiskohdasta mitä se sanoi. Me tunkeuduttiin melko täyteen ravintolaan ja hermoja raastavan jonotuksen jälkeen päästiin vihdoin istumaan tarjottimiemme kanssa perimmäiseen nurkkapöytään.

”Kuuma kai täällä on!” Kiba huokaisi riisuessaan takkiaan. ”Mä käyn hakemassa ketsuppia, tuonko teillekkin?”
”Kiitti”, mä sanoin, ja Sasukekin nyökkäsi.
Koirapojan kadottua väkijoukkoon seurasi hetken jännittynyt hiljaisuus, jonka rikkoi vain käärepapereiden rapina. Mä huomasin hikoilevani ja seurasin Kiban esimerkkiä heittämällä takkia ja huivia hieman vähemmäksi. Miks hemmetissä mä edes toppauduin vielä nahkatakkiin, kun mittari oli muutenkin näyttänyt kesälukemia jo kohta kuukauden ajan?
”Norppa”, Sasuke huokaisi ja mä vilkaisin sitä otsatukkani alta varovasti. ”Sori kauheesti. Mä oon vähä väsyny kaikesta tuosta musikaalitouhotuksesta ja tenteistä, eikä mulla ole oikeutta purkaa sitä suhun tai Kibaan.. Vaikka Kiban voisin kyllä muiluttaa siitä ilosta että meni hommaamaan meidät siihen riemuun osalliseksi.”

Mä hymähdin ja nakkasin ranskalaisen suuhuni.
”Ei se mitään. Sori munki puolesta ku en kertonu että Sai oli tullu takaisin. Mä olin siitä ite vaan niin innoissaan että en muistanu kertoa.. Ku en mä tajunnu, mä luulin ettet sä kauheesti edes välitä Saista.”
”En kyllä välitäkään, jos totta puhutaan”, Sasuke huokaisi toistamiseen ja pudisteli päätään. ”Mun kai pitää kertoa sulle yksi pikku juttu.”
”Niin munki sulle”, mä henkäisin ja mun maha tuntui kiertyvän rusetille jännityksestä. ”Vaikka se saattaa kuulostaa paljon suuremmalta kuin se oikeesti on.”

”Olkaas hyvät!” ketsuppikupit kierähtivät tarjottimillemme pysyen hädin tuskin pystyssä Kiban istahtaessa paikalleen. ”Se oli kuulkaa tuskan ja vaivan takana.”
”No, mä voin uhrautua sitten ensi kerralla”, mä sanoin ja irvistin. Helvetti. Just ku olis voinu ihan huomaamatta ja nätisti päästää muutaman luurangon kaapista. Pitää katsoa hieman myöhemmin uudestaan..
Kiba tuijotti mua silmät sirrissä mutustaen hampurilaistaan kunnes hymähti.

”Sun pitäis oikeesti nostaa sitä pyykkinarua pikkuisen korkeemmalle tai sitte käskeä Sasukea olemaan vähemmän imukuppi kevätjuhlaan asti. Noi ei meinaan oo kauheen nättejä ja sä sentään lupasit käydä mutkan lavalla asti.”

Tuntui että koko helvetin ravintola olis hiljentyny meidän ympäriltä.

Mä läiskäisin käteni refleksinomaisesti kaulalleni ja katsoin pöydällä olevaa huiviani kuin aavetta. Miten mä ikinä olin erehtyny ottamaan sen pois!? Ei voi olla totta! Kuinka ajattelematon ihminen voi olla?!
Mä henkäisin ja käännyin katsomaan Sasukea. Se tuijotti mua suu hieman raollaan silmät hämmennyksestä lautasina kuin kuuhullulla keskiyöllä. Mä melkein näin, kuinka sen päänsisäiset palikat loksahteli paikalleen vaikka mä olisin kuinka halunnu estää. Se ei ollu voinu tehdä mulle noin tuoreita purujälkiä, ja ukkospilven lailla synkkenevästä ilmeestä päätellen se tiesi sen. Eikä tämän yhtälön ratkaisemiseen tarvinnut olla mikään ruudinkeksijä.

”Sasuke”, mä kähähdin ääni täristen, mutta se oli jo aivan liian myöhäistä. ”Anna mun selittää!”
Korppitukan suu nipistyi tiukaksi viivaksi, ja samassa se nousi ylös sellaisella voimalla että sen tuoli kaatui kolisten lattialle. Kiballa ei ollut selvästi aavistustakaan mitä se oli just saanu aikaan, vaan se tuijotti meitä kummissaan limppariaan ryystäen. Mä nousin myös ja kumarruin pöydän yli kohti Sasukea.
”Se ei oo sitä mitä sä luulet! Pliis, sun on pakko kuunnella mua..”

Mutta ei se kuunnellu. Se kiskaisi takin kainaloonsa ja marssi ulos ovesta sanomatta sanaakaan.

”Haluaisko joku selittää?” Kiba kysyi pää kallellaan, ja mä mulkaisin sitä niin rumasti kuin osasin.
”Sä tiiäkkö taisit just rikkoa ilmapäisyyden maailmanennätyksen!” mä huudahdin, ja lähdin juoksemaan mustatukan perään. Vaikka turhahan mun oli Kibaa syyttää. Tää olis tullu esiin tavalla tai toisella. Mutta miks just sillä kamalimmalla mahdollisella tavalla, joka teki musta niin suoranaisen idiootin että teki mieli vain loikata lähimmältä sillalta alas? Saamarin saamari!

Mä nieleskelin kyyneliä piiloon juostessani kadulla siihen suuntaan minne näin Sasuken painelleen. Mulla ei ollu vielä aavistustakaan mitä mä oikeesti sanoisin kun saisin sen kiinni. Kaikki mun mahtavat valmiiksi mietityt puolustukset tuntuivat kadonneet. Nyt oli kuitenkin pakko keksiä jotain, sillä tuttu tukkapehko näkyi vain muutaman kymmenen metrin päässä väkijoukossa.

”Sasuke! Oota, jooko?” mä huudahdin saatuani sen kiinni, enkä jaksanu välittää vittuakaan ihmisten uteliaista tuijotuksista. ”Kuuntele ees! Mä oon pahoillani! Ihan totta, sä et uskokkaan kuinka pahoillani mä oon! Anteeks! Mutta sä et tiedä, mä menin vaan niin sekaisin ku Sai tuli takas, ja mä vaan aattelin..”
Mä meinasin kompastua omiin jalkoihini yrittäessäni kävellä Sasuken tahdissa. Nii mitä mä ajattelin? En mitään! Sasuke ei vilkaissukkaan mua päin, lompsi vain eteenpäin päättäväisesti kuin shamaani suohautaan.
”Okei, en mä tiedä mitä mä ajattelin. Ku ennen sua mä tykkäsin Saista. Ihan sairaan paljon, helvetti mä jumaloin sitä jätkää! Mutta en koskaan saanu mitään aikaiseksi sen suhteen! Ja ku se lähti sinne Amerikkaan, musta tuntui että jotain jäi kesken.. Ja nyt ku se tuliki takas, tuntui vaan että mun piti saattaa asiat loppuun! Mutta arvaa mitä! Se oliki jo ohi! Me ei ees tehty mitään, me..”

Sasuke vilkaisi mua hyytävästi ja mä hiljenin. Tokihan sillä oli silmät päässä. Mä olisin yhtä hyvin voinu väittää, että mä oikeesti olin juossu päin pyykkinarua pimeessä.
Mun jalat alkoi turtua ja päässä heittää kaiken sen sekopäisen ravaamisen ja selittämisen takia, joten mä riuhtaisin itseni Sasuken eteen ja pakotin pysähtymään.
”Tajuatko sä?! Mä huomasin rakastavani enemmän sua! Sai kuuluu menneisyyteen. Mä rakastan sua, idiootti!” Ja kuin todistaakseni sanani mä tartuin sitä kasvoista ja painoin huuleni sen huulille armoa anoen.
”Mä rakastan sua.. Rakastan. Enkä kestä jos sä hylkäät mut nyt. Sasuke pliis..”

Se ei vastannu mun suudelmaan, eikä vastannu mihinkään muuhunkaan. Se vaan katto mua hetken nenäänsä pitkin ihnoten kuin suurtakin syöpäläistä, kunnes käveli ohitseni väkijoukkoon.

Mua huippas. Itketti. Hävetti. Suututti. Kaikkea yhtä aikaa. Teki vaan mieli lyyhistyä siihen paikkaan ja vajota lopullisesti maan alle mätänemään.
Mitä mä olin oikein tehny?

Mä käännyin, ja yhtäkkiä tajusin missä itse asiassa silloin olin.
Postitoimiston kyltti.
Sai...
Sasuke oli menossa Sain luokse. Tuossa tilassa.
Ei helvetti.

Mä käännyin just kulmasta nähdäkseni Sasuken ylittämässä tietä, jonka toisella puolella Sai raahasi suuria pahvilaatikoita punaiseen pakettiautoon. Mä en enää välittäny itsestäni, vaan ainoastaan siitä että kaks mulle tärkeintä ihmistä aikoi juuri käydä toistensa kurkkuun kiinni. Mun takia.
”Sasuke!” mä huusin syöksyessäni sen perään niin että vasemmalta tullut auto joutui jarruttamaan renkaat kirskuen. ”Anna sen olla!”
Sai ilmeisesti kuuli mun äänen, sillä se suoristui pakun takakontista juuri parahiksi. Kaikki tuntui tapahtuvan sekunneissa: Sasuke tarttui Sain puseron rinnuksiin salamat silmistä leiskuen samalla kun minä kietouduin kaksin käsin tummatukan kohotettuun nyrkkiin. Sai näytti yllättyneeltä, mutta ei luojan kiitos tehnyt elettäkään puolustaakseen itseään. Se jos joku olisi saanut Sasuken hermot repeämään yli äyräiden. Ehkä se oli osannu jotenki odottaa mitä tuleman piti.

”Sasuke, lopeta! Sä et vittu saa lyödä sitä!” mä kähisin ja koetin kammeta itseäni tappelupukareiden väliin. Sasuke hengitti raskaasti kuin pitkänkin maratonin jäljiltä ja mä tunsin sen hartian jokaisen lihaksen jännittyneen. Mä olin kuitenkin sille kuin ilmaa. Itikka sen ja saaliin välissä. Jätkä vaan tuijotti itseään pitempää ja vanhempaa poikaa niin suurella raivolla että jopa multa tuntui menevän jalat alta sen musertavan auran vaikutuksesta.
”Pysy.. erossa.. mun poikakaverista”, Sasuke yhtäkkiä murisi hampaidensa välistä kuin susi. Sen nyrkki jännittyi taas aavistuksen, ja äkkiä se kiepautti mut pois tieltä riuhtaisten kätensä vapaaksi. Mun sydän kerkesi jo heittää takaperinvolttia, mutta kiitos aamen luojan se vain kiskaisi Sain lähemmäs itseään ja osoitti sormellaan suoraan sen silmien väliin.
”Mä en vittu aio varoittaa enää. Pysy erossa Narutosta”, Sasuke toisti. Sain pelottavan ilmeetön katse siirtyi Sasuken sormesta tämän silmiin, kunnes hän hymähti.
”Kyllä mä tajuan. Hengitä välillä, mä kyllä tiedän kun olen hävinnyt”, se sanoi.

Mulla kesti monta sekuntia tajuta mitä se oli sanonut, ja sen tehtyäni mä oikeasti vajosin polvilleni keskelle katua. Sasuken silmät kapenivat viiruiksi tämän tuijottaessa Sain silmiä etsien pienintäkin epäröinnin tai vilpin merkkejä, mutta Amerikan vieras pysyi tyynenä kuin patsas.
”Jos pojalla on pokkaa lähteä kesken kuumimman kohtauksen lätkimään, niin..”
Pam.
”Sasuke!”
”..niin se taitaa oikeasti rakastaa ennemmin sua ku mua. Anteeks. Mä taisin oikeesti ansaita tuon”, Sai lopetti. Hänen poskensa alkoi punottaa Sasuken nyrkin jäljiltä, mutta edelleenkään hän ei irrottanut katsettaan haastajastaan. Sasuke hengitti pari kertaa syvään, ennen kuin hellitti otteensa hitaasti Sain paidanrinnuksesta.

Mä olin sanaton. Täysin tyrmistynyt, mutta samalla äärimmäisen helpottunut.
”Ei jumalauta”, mä sopersin, ja molemmat käänsi katseensa vihdoin minuun. ”Mä olin niin varma että te tapatte toisenne.. Ei helvetti..”
Kyyneleet sumensivat näkökentän ja mä painoin pääni hiusten valahtaessa silmille.
”Te ootte molemmat idiootteja.. Ihan vitun idiootteja, kaikki kai me ollaan.”
”Sittenhän meissä on sentään jotain yhteistä”, Sai sanoi hymyillen oikoen paitaansa. ”Rakkaus tekee kaikista joskus idiootteja.”
”Mä en nyt kaipaa mitään saatanan Dalai Lamoja!”

Sasuke katsoi Saita vielä hetken kuin varmistaakseen viestin menneen perille, kunnes käveli mun ohi katsomattakaan muhun. Tuntui kuin kylmä tammikuinen viima olisi pyyhkäissyt ohitse.
Niin.. Eihän Sain henkinen löylyttäminen vielä merkinnyt sitä, että se antais mulle yhtään mitään anteeksi. Mä puristin käteni nyrkkiin ja tajusin olevani liian poikki jaksaakseni enää anella yhtään kenenkään edessä, mä nieleskelin hetken hillitäkseni kyyneliäni todellisuuden puristaessa mun sydäntä kuin haluaisi sitruunan lailla puristaa siitä mehut. Voi luoja.. Kertokaa, mitä mä pystyisin vielä tekemään?

”Sulla on kaks sekuntia aikaa hilata ahterisi tänne tai saat jäädä märisemään siihen mun puolesta loppuiäkses.”

Mä hätkähdin ja katsoin olkani yli. Sasuke oli pysähtynyt katse edelleen poispäin, mutta niin utopistiselta kuin se kuulostikin, se nuo sanat oli kuitenki sanonu. Mä hikkasin ja olin niin helvetin hämmästynyt etten osannut muuta kuin tuijottaa.
”YKS sekunti.”
Mä kompuroin äkkiä pystyyn ja pyyhkäisin naamaani kuivemmaksi. Koko tilanteessa oli jotain ihan sairasta! Mitä oikein tapahtui? Mä vilkaisin Saita, joka hymähti päätään pudistellen. Se oli just meinannu saada turpaan ja yks vaan hymistelee! Ei jumalauta! Mä nyökkäsin sille heipat ja huomaamatta jalat kuljetti mut Sasuken vierelle, jolloin se lähti kävelemään.

En tiedä kuinka monta korttelia me käveltiin hiljaa, kaks, neljä, saatettiin tehdä kilometrin ympyräkin. Viimein me saavuttiin yhden suhteellisen suuren puiston reunalle, ja Sasuke hidasti vauhtiaan.
”Tiesitkö että sunlaisestas sekopäästä on joskus harvinaisen rasittavaa pitää kiinni? Mä tarkoitan sitä, mä oon ihan älyttömän väsyny”, se sanoi. Mä en uskaltanu vastata mitään, tuijotin vaan kädet taskussa eteeni.
”Mut ei se mitään! Mä voin kuunnella sun huolia, mä voin karata sun kanssa maailman ääriin ja voin vittu vaikka hommata itteni linnaan sun takia jos se vaan tekee sut onnelliseksi. Sä et voi sille mitään, mä oon sen verran omapäinen sälli että leikkaan vaikka sormeni irti sen puolesta mistä mä oikeesti välitän. Mutta Norppa..”
Tässä vaiheessa se pysähty ja hetken hiljaisuuden jälkeen mun oli pakko kääntää katseeni sen silmiin. Niistä heijastui yhtä aikaa ihan järjetöntä surua ja tuskaa höystettynä pakahduttavalla rakkaudella.
”Mä en kestä jos mun omaan kosketaan. Varsinki jos sä vielä ite annat tehdä sen.”
”Sasuke-kiltti..”

”Anna mä nyt puhun loppuun! On kuule nyt niin lähellä että mä lemppaan sut nii pidä suus kiinni!” se ärähti ja hiljensi mut yhdellä kädenliikkeellä. ”Nii, jos mä olisin fiksu, mä en haluais nähä sua silmissäni. Mä varmaan mottaisin sua tai jotain. Mut oikeesti, mä oon miettiny.. Mä lupasin itselleni, mä lupasin sulle, sun vanhemmilles ja uhosin muinoin sille saatanan Saillekki että pidän susta huolta. Silti tuntuu että vaikka mä kuinka yrittäisin tehdä susta omani, sä viiletät aina miten haluat.”
Mä pudistelin päätäni itku kurkussa. Ihan pelotti kuunnella mihin tämä keskustelu oli johtamassa.
”Mut toisaalta..” Sasuke sitten sanoi ja huokaisi. ”Sä oot ku virvatuli, ei sua voi kukaan omistaa tai kesyttää.. Helvetti, sehän tässä koko hommassa on niin vaivalloista, mutta samalla se on suurin syy miks mä ylipäätään rakastan sua niin hirveesti. Niin kuin mä joskus toivoin, sä et oo enää vaan haamu, mutta piru vie sä oot nyt niin näkyvä että mua ihan häikäisee katsoa sua! Mitä vittua mä oikein taas selitän. Mun piti olla sulle vihainen eikä jauhaa tällaista sontaa!”

Se painoi kädet silmilleen ja käveli pienen ympyrän yrittäessään koota ajatuksiaan. Mä tuijotin sitä loota auki, en ollu koskaan nähny sitä sellaisessa tilassa, mutta siitä huolimatta mä ehkä tajusin mihin se oli pyrkimässä. Mä olin just jääny kiinni pettämisestä ja silti se näytti antavan mulle anteeksi. Ei voinu olla totta.
Mä tartuin sitä kasvoista, katsoin hetken kiinteästi silmiin ja painoin huuleni hitaasti sen huulille.
”Tämän virvatulen liekki ei jaksais palaa ilman sua”, mä sanoin otsa vasten otsaa. ”Anna anteeksi. Mä en tee enää mitään tyhmää, mä lupaan.”
”Mä en vastaa mun teoista jos rikot sun lupauksen”, se sanoi tarttuen mua lujasti käsivarsista. ”En oo nimittäin yhtään varma kestänkö mä enää yhtä ainoaa kovin jyrkkää mutkaa meidän matkassa.”
”Ehkä alkaa olemaan mun vuoro olla se, joka pitää susta kiinni kynsin hampain”, mä vastasin.

Mä kurottauduin painamaan pääni sen olkapäälle ja halasin lujasti vetäen sisääni keuhkojeni täydeltä sen tuoksua. Mitä mä olin tehny ansaitakseni Sasuken? Mun kananaamaisen supersuutelijan. Tällaisessa vaiheessa mun kai pitäis kiittää onneani, kohtaloa tai jotain muuta ylempää voimaa kaikesta mitä mä olin saanu. Mä olin ryöminy elämän mutalammikossa kaulaani myöten, mutta Sasuke oli vaan tullu ja päättäny kiskoa mut sieltä ylös. Multa ei edes kysytty. Onneksi.

--

Seuraavana yönä täysikuu oli niin kirkas, että se paistoi jäädytetyn auringon lailla mun sälekaihtimien raoista valaisten kaksi toisiinsa kietoutunutta hahmoa vitivalkoisella kajollaan. Sasuken pää retkahti mun rintakehälle ja mä tunsin sen kuuman kiihtyneen hengityksen ihollani kuullen äskeisen äänettömän huudon yhä korvissani. Mä upotin sormet sen takkutukkaan ja naurahdin hengästyneenä.
”Uskotko sä enkeleihin?” mä kysyin.
”Häh?”
”Enkeleihin. Uskotko sä että niitä on olemassa?”
Sasuke kierähti mun vierelle ja mä käperryin sen kainaloon ku karhunpoika talvinuille. Se veti peittoa meidän päälle ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
”En mä tiedä. Saattaahan noita olla, en ole koskaan nähnyt.”
”Siinäpä se”, mä sanoin. ”Ku mun mielestä niitä kyllä on, mutta niitä ei ensin tajua enkeleiksi.”
”Miten niin?” Sasuken äänessä oli ripaus huvittuneisuutta, mutta mä en välittäny.
”Ensin niitä luulee vaan tavallista ihanammiksi ihmisiksi, mutta sitten kun alkaa miettimään, tajuaa, että niin kilttien ihmisten on pakko olla enkeleitä valepuvussa.”
”Jaaha..”
”Tunnusta. Jäit kiinni.”
”Mä en myönnä mitään.”
Se pörrötti virnistäen mun hiuksia painaen huulensa sitten otsalleni. Mä hymyilin takaisin tuntien sen kehon lämmön omaani vasten, sydämen sykkeen samassa tahdissa omani kanssa.

Kuu tuli takaisin esiin eksyneen pilvenrepaleen takaa tunkien jälleen verhojen läpi huoneeseen, jossa kaksi sankariamme nukahtivat sylikkäin, samaan tahtiin rauhallisesti hengittäen. Huomaamatta heidän taakseen seinälle muodostui kaksi pientä, lähes huomaamatonta vitivalkoista..

..siipikuviota.

--

Linnunlaulu kuului vaimeana ikkunan takaa. Se oli varmaan paratiisilintu.
Onko Kyproksella paratiisilintuja?
Käänsin kylkeä, ja huomasin yönmustien silmien tuijottavan mua lempeästi.
”Huomenta”, Sai sanoi ja silitti poskeani siirtäen sitten otsahiuksia pois silmiltä. ”Nukuitko hyvin?”
Haistoin puhtaat lakanat ja auringon. Olo oli kevyt ja levännyt, kaikin puolin mukava. Nyökkäsin hymyillen raukeasti, ja painoin sormen sen huulikuoppaan. Tuntu ku se olis suunniteltu sitä varten.
Sai hymähti, ja kurottautu antamaan suukon poskelleni. Mun teki mieli sanoa jotaki, mutta en vaan löytäny sanoja. Ehkä mun ei tarvinnu.

”Sä olet tärkeä minulle.”

Nousin ylös, ja suuntasin kohti ovea. Sen takana oli vanha leikkikenttä, ja yhtäkkiä mä kuulin ku joku huusi:
”Ota koppi!”
Nahkapäällysteinen lentopallo lensi poutapilvien laikuttamaa sinitaivasta vasten suoraan mun käsien väliin. Punatukkainen poika juoksi pallon tulosuunnasta ja pyysi mua keinumaan. Tuuli humisi vaahteroissa ja oljenkeltainen leija teki silmukan taivaalla. Mä en ollu ikinä nähny Gaaraa nii onnellisena. Sen hymy sulatti mun sisuskalut ku jääpalan helteellä.
Poika pysäytti vauhtinsa, katto mua hetken haikeana ja tarttu kädestä.

”Kiitos kaikesta.”

Me istuttiin laiturilla auringonsäteiden leikkiessä veden pinnalla. Sasuke oli sulkenu silmänsä nauttiessaan kasvoille hohtavasta lämmöstä, ja mä heiluttelin varpaita ihanan viileässä vedessä.
Olipa suuri sudenkorento.
Lyhythihaisten paitojen paljastamat olkapäät kosketti toisiaan, ja yhtäkkiä aurinko sai mut aivastamaan.
”Höppänä..” Sasuke naurahti. Se hipaisi sormellaan mun nenää, ja mä näin sen silmissä pelkkää rakkautta. Kevyt kosketus huulien painautuessa huulia vasten sai perhoset lehahtamaan vastarannalla lentoon.
Siinä mun kuului olla. Ihan lähekkäin.

”Mä rakastan sua.”

Aamukasteiset heinät kutitti jaloissa.
Jossain ajelehti vielä usvanhaituvia, kuin eksyneitä pilvenrepaleita.
Niityn keskellä seisoi nainen valkoisessa kaapumaisessa mekossa. Se näytti hohtavan aavemaisesti tummaa taustaa vasten, mutta mua ei pelottanu tippaakaan. Sen luoksehan mä olin menossa.
Nainen siirsi punaisia hiuksiaan korvan taakse ja hymyili mulle olkansa yli lempeästi. Mä tartuin sen käteen, joka oli hento ja vaalea ku keijulla.

”Nuppu.. Mä olen niin ylpeä sinusta.”



************


AAMEN!

Voi luoja! Jes! Mahtavaa! Kohta puoli vuotta takaraivossa jyskyttänyt omantunnontuska nyt vihdoin poistettu! Pikkuisen nauratti ku edellisen osan lopuksi lupasin laittaa seuraavan muutamassa viikossa.. joten.. olen syvästi pahoillani että tässä kesti. ;_____; Toivottavasti joku vielä muistaa mistä on kyse.
Mutta uskokaa tai älkää niin oli näin lähellä etten listiny Narskua tuossa lopuksi. Mä olin jo kirjottanu kuinka se vahingossa tönäistään junan alle ja yadda yadda, mutta sitte mä en vaan raskinu!! Huhhuh!

Joten. Näin 27 437 sanaa ja melkein vuosi takanapäin haluan kiittää kaikkia ihania lukijoita, jotka on jaksanu lukea ja kommata. :) Ilman teitä en olis jaksanu kirjoittaa kevyesti tähänastisista suurinta operaatiota. Iso kiitos ja kumarrus!

Jos tämä olisi ollut leffa, sen lopputeksteihin olisi tullut tämä. <3