Maanantaina koulussa Naruto oli normaaliakin energisempi ja iloisempi, ja se roikkui vielä enemmän kiinni mussa kun normaalisti. Mä olin itse asiassa aika onnellinen siitä. Siinä vaiheessa, kun sen toiset kaverit tuli moikkaamaan, ja mä kuulin, ku se kutsu mua sen poikaystäväks, mä kuitenkin heräsin. Siis mitä!? Ei helvetti, mitä mä oon menny tekemää? Munhan piti pysytellä poissa rakkauskuvioista koko mun loppuelämän ajan! Ja missä vaiheessa mä olin muka sanonut Narutolle, että mä oon sen poikaystävä? Niin, no… Mä kyllä olin sen jätkän kanssa sängyssä… Ja mä tiedän, että mä rakastan sitä, ja helvetisti rakastanki. Olin siis tehnyt tosi pahan mokan. Mokan nimeltä rakastuminen. Siihen on vaan yksi ratkaisu: on vaan pakko antaa tunteiden viedä. Itachi saa jäädä, mun siivet kyllä kantaa mua elämän läpi ihan ilmankin sitä. Pitäköön Kisamensa. Mä kävelin Naruton vierelle ja kiedoin mun toisen käden sen lantion ympärille. Se katto mua vähän hämmästyneenä, mut mä vaan hymähdin ja suukotin sen poskea, välittämättä silmät pyöreinä tuijottavista lukiolaisista. ”Voi sua pikku söpöläistä”, mä sanoin, vähän ilkikurisella äänensävyllä. Naruto tökkäs mua leikillään kyynärpäällä kylkeen, ja mä naurahdin. Todellakin naurahdin, ensimmäistä kertaa Itachin ja mun suhteen loppumisen jälkeen. Ehkä elämä vihdoinkin hymyilis mullekkin.

Mä ja Naruto ruvettiin sen päivän jälkeen liikkumaan tosi paljon yhdessä. Mitä muutankaan seurustelevilta nuorilta nyt voisi odottaakaan. Sitten, yhtenä päivänä, kun me oltiin menossa kaupungille, jotain tapahtui. Mä olin kävelemässä sovitulle tapaamispaikalle yhteen puistoon, kun mä yhtäkkiä näin Itachin toisella puolella katua. Ja se oli yksin. Hitto, kaikista vähiten mä haluisin nähä just ton jätkän. Pistin juoksuksi ja käännyin lähimmälle kujalle vasemmalla. Toivoin vain, ettei isoveli nähny mua. Just ku mä sain vedettyä henkeä, kuulin tutun biisin pärähtävän soimaan taskussa. Mun puhelin soi. Kaivoin kännykän taskusta, ja katsoin näyttöä. Kännykkä ilmoitti just sitä mitä mä pelkäsinkin: Itachi soittaa. Meinasin ensin lyödä luurin korvaan, mutta tulin toisiin ajatuksiin, kun mietin, että se kuitenkin yrittäis ottaa uudelleen yhteyttä tai jotain. Vastahakosesti mä painoin vihreetä luurinäppäintä ja vastasin. ”Moi…” ”Moi, miks sä lähit juoksemaan? Olin itse asiassa just tulossa tapaamaan sua”, kuulu vastaukseks. ”Mulla on vähän kiire, en oikei ehtis puhumaa sun kanssas”, sanoin ja olin jo lyödä luurin korvaan. ”Tää ei vie ku hetken”, Itachi sano, joten mä nyt sitten jostain syystä annoin sen alottaa selittämisen. Se tais olla virhe. ”Se mun uus jätkä, Kisame, jätti mut  vähä aika sitte.” ”Ja mua pitäs kiinnostaa toi?” tokasin vähän ärtyneesti. ”No, mä oon miettiny… Ja mä oon tullu siihen tulokseen, et mä rakastan sua yhä.” Mun sydän tais jättää yhden lyönnin väliin. Hetken mä vaan tuijotin tyhjästi eteenpäin enkä saanu sanaakaan suustani. ”Sasuke? Ooks sä siellä?” Itachi jo kyseli, ja mä sain vihdoinki puhekykyni takasin. ”Joo… Mä en vaan oikein tiiä, mitä sanoisin”, sanoin hiljasella äänellä. ”Okei, no, puhutaan myöhemmin, koska mun pitää lopettaa. Nähään, rakas!” Itachi katkas puhelun, ja mä jäin seisomaan paikalleni. Itachi… Halus mut takasin? Mitä helvettiä mä tekisin?

Mä saavuin tapaamispaikalle puistoon vähän myöhässä, ja Naruto juoksi heti halaamaan mua. ”Mä olin tosi huolissani, kun en nähny sua! Normaalistihan sä oot aina ajoissa paikalla. Tapahtuks jotain?” se sano, napittaen mua huolestuneen näkösillä sinisillä silmillään. ”Ei mitään ihmeellistä, tuli yks tärkee puhelu mihin mun oli pakko vastaa, ni vähän kesti…” sanoin takasin vähän vaivautuneena. ”Eks sä sit ois voinu puhuu kävellessä?” Naruto kysyi, naurahtaen. ”Tää oli vähän poikkeustapaus. Sitä paitsi mä en haluu puhuu puhelimeen, kun oon sun kanssas”, sanoin, naurahdin itsekin ja suutelin sitä. Mä kuitenkin mietin itsekseni, että tää juttu pitäs vielä selvittää. Muuten oisin pahassa kusessa.