Valikko
Kategoriat
Impro
    -Impro 1
    -Impro 2
Crossover
    -Crossover
Paritus (S-K13)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Paritus (K13-K15)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Muu
    -Kilpailu
    -S-K13
    -K13-K15
    -muu
Daybreak osa 6 - horaaneko
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K13- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 3169 sanaa, 20412 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2012-03-25 22:00:56 - Sarja kesken
Kansio: Paritus (K13-K15) - poikarakkaus

Sain. Sen. Laitettua!!
Aplodeja? :D
Nyt kiireessä en ehdi enempää kirjottamaan, biisiin laitan linkin myös myöhemmin. Korjaukset on tehty kiireessä joten pahoittelen mahdollisesta huonosta laadusta.
Joo, siis biisi on Adam Lambertin ja luvun nimeä selitän sit lisää kun ehin.

Tarinan osat

Arvostelu
14
Katsottu 1373 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Kuudes luku - paradoksi

"Ei minuun satu"

Jotain märkää tippui pölyiselle lattialle. Mä kohotin katseeni Gaaraan. Vaikka kyynel toisensa perään vierähti sen poskelta alas, kalpeat kasvot pysyi edelleen ilmeettöminä.


Sillä hetkellä jokin mussa meni rikki.
"Gaara mä--" aloitin tietämättä miten jatkaa.

Ensimmäiseksi mun mieleen tuli, että nyt pitäisi lähteä. Pitäisi ottaa auto ja ajaa jonnekin, ihan minne vaan kunhan mahdollisimman kauas. Pitäisi häipyä ja kadota sinne, tietymättömiin. Ettei Gaara enää koskaan kohtaisi mua. Että se unohtaisi mut ja kaikki olisi taas hyvin.
Mä kuitenkin tiesin, että se oli mahdotonta. Ihan liian mahdotonta mulle.

Sitten mä ajattelin, että pitäisi valehdella. Pitäisi perua ne sanat jotka sai Gaaran särkymään, pitäisi hymyillä ja sanoa juuri se kaikki mitä Gaara halusi kuulla. Mä voisin tehdä sen onnelliseksi, kaikki oli musta kiinni. "Mäkin rakastan sua." Kolme sanaa. Muuta ei tarvittaisi.
Mutta kun ei se niin toiminut. En mä voinut ohjailla päätäni suuntiin, joihin se ei osannut kääntyä. Vaikka ihminen olevinaan kontrolloi kehoaan, ei musta ollut muuttamaan tunteitani. Ei se niin helposti tapahtunut.

Ja lopulta mä en ajatellut yhtään mitään. Mä en osannut enää ajatella.

Gaaran huulille nousi tyhjä hymy. Se pyyhki kyyneleensä ja sulki silmänsä. Hetken päästä aukaisi taas. Sen turkoosit silmät oli edelleen kosteat.

"Sinä kysyit silloin, mitä pelkään", se kuiskasi tuskin kuuluvasti.
"... Mutta en minä vieläkään pelkää mitään. Minä vihaan."

"Vihaan itseäni."

Auts. Auts, auts.
Lasi alkoi säröillä niin pahasti, ettei musta ollut enää pitämään sitä kasassa. Se halusi luhistua maahan tuhansina terävinä sirpaleina. Halusi viiltää mut hajalle terävillä, lasisilla kyyneleillään.

"Miksen voi olla kuten kaikki muutkin? ... Niin isä tapasi aina kysyä minulta..." Gaaran ääni katkeili.
"Sitä minäkin kysyn itseltäni joka päivä. Vihaan tunteitani, enkä vain niitä vaan aivan kaikkea itsessäni. En kestä katsoa enää peiliin."

Lopeta. Saatana, lopeta.

"Minun pitää jättää sinut, niin sen kuuluu mennä. Sinä et kaipaa minua pitkään."

Ei enää yhtään sanaa, oo hiljaa...

"Kun kaikki muut unohtavat minut, unohdan pian itsekin. Sitten voin kadota rauhassa."

"Kukaan ei huomaa. Kukaan ei muista enää."



Mä en kestä.



Viimeisen särön myötä lasi hajosi. Mä hajosin.

Tuntui, kuin joku muu olisi alkanut ohjailemaan mun velttoa kehoa.
Se keho nousi ylös lattialta ja alkoi huutamaan. Epäselviä sanoja kyyneleiden seasta.
Se keho otti säikähtänyttä punatukkaa kiinni paidankauluksesta raivoisa kiilto silmissään.

"Mä en jaksa enää! En jaksa enää yhtään mitään!"

Mä en jaksanut enää estää, kun se keho paiskasi Gaaran vasten seinää ja kohotti nyrkkinsä.
Isku. Toinen. Kolmas.

"Sä et saatana katoa minnekään! Jos sä teet jotain itelles mä tapan sut...!!"

En mä halunnut huutaa. Mutta mä en tahtonut lopettaa.
Mä en halunnut satuttaa sua, ja halusin sun kuolevan.
Mä en halunnut itkeä, ja halusin hukkua kyyneleisiin.
Mä en saanut happea.
Mun palaset oli hajallaan.

Sitten kehosta vedettiin sitä ohjailevat langat pois ja se valahti veltoksi lattialle. Edessään seinää vasten nojaava punatukka, jonka kasvoista valuva veri tahrasi pölyistä parkettilattiaa.

"Älä sano että katoat... Mä vaikka katkon sun jalat, niin et lähde minnekään..." mun oma ääni kuullosti vaikerrukselta äskeiseen verrattuna.

Mä tartuin taas sen paidan rypistyneeseen kaulukseen, ja se säpsähti. Tällä kertaa mun tärisevät kädet kuitenkin vaan puristi paitaa kuin se olisi pitänyt Gaaran mun luona. Mä halusin varmistaa, ettei se kuitenkaan karkaisi.
Mä en uskaltanut katsoa sen kasvoja. Taas tipahti veripisara meidän väliin pölyn keskelle.

"Anteeks... Älä vihaa ittees... Vihaa mua niin paljon kuin haluut, mutta älä ittees..." mä tunsin alahuuleni vapisevan hiukan, mutten antanut itselleni enää lupaa itkeä. Ei enää yhtään kyyneleitä, tai mä hajoaisin taas.

Se oli eka kerta, kun mä olin nähnyt sen ihmisen itkevän. Mä en olisi koskaan uskonut, että sellainen tyyppi kuin Gaara voisi murtua sillä tavalla.

Siihen sattui. Koko ajan, nytkin. Ihan jatkuvasti.

Mun silmäkulma kostui, enkä jaksanut enää estää. Kyynel sekoittui vereen lattialla. Mä en jaksanut pitää pystyssä enää yhtään ainoaa seinää, joka yritti tukea mun särkynyttä maailmaa.
Tunsin viileän käden laskeutuvan mun olkapäälle. Varovasti ja hitaasti, epäröiden. Gaara oli yhä siinä, se ei ollut kadonnut minnekään. Se toi edes pientä lohtua.
Mutta toisaalta se sai mut vaan tippumaan pahemmin synkkään mustaan aukkoon, kun Gaara muistutti mua kaikesta äskettäin tapahtuneesta. Tähän mustaan aukkoon mua ei vaan johdattanut hymysuinen poika, tähän mustuuteen mä en kulkenut käsi kädessä turvallisen tunteen kanssa. Tämä oli todellinen maailma, tässä maailmassa ei tunnettu armoa. Me oltiin tilanteessa jollaista mä en olisi koskaan osannut kuvitella. Tällaista ei edes mun mielikuvitukseni keksinyt. Siis tällaista kipua.

Mutta ensimmäistä kertaa mä aloin miettiä painajaisteni tarkoitusta.

Voitaisiinko tästä selvitä? Miten se sanontakin meni? "Kaikesta pahasta seuraa myös jotain hyvää", niinkö? Toimisiko se nytkin, sitten kuitenkin. Joskus, tulevaisuudessa.
Mä tekisin Gaaran taas onnelliseksi. Kunhan mä en vaan tippuisi jonnekin surun ja itseinhon syövereihin ja pitäisin Gaaran itse pystyssä. Sitten se unohtaisi mut kuitenkin joskus ja löytäisi jonkun, josta sille tulisi se kaikkein tärkein.

... Unohtaisi mut.

Mä pudistin ajatuksen päästäni ja kohotin katseeni Gaaran ruhjottuihin kasvoihin.

Aurinko levitti säteitään kalpeille kasvoille ja sai veren sen suupielessä kimaltelemaan. Gaara katsoi mua ja sen katseesta huokui puhdas epävarmuus. Ymmärtämättömyys, hämmennys. Se varmaan mietti, missä nyt mentiin - mua hävetti äskeinen kohtaus, enkä uskaltanut katsoa Gaaran turvonnutta poskea.
Pieni toivonpilkahdus, joka mussa oli äsken syttynyt, tuntui nyt taas sammuvan kun mietin mitä Gaara tekisi. Se lähtisi, ihan varmasti. Nyt se ajatteli että mä olin hullu, se ei enää uskaltaisi asua saman katon alla.

"Jaksettaisiinko me vielä... Nousta tästä...?" mun kysymys oli pieni ja varovainen. Mä halusin tietää, aikoiko Gaara nyt jättää mut. Mä en halunnut arvuutella - halusin olla varma ettei se jättäisi mua.

"Ainahan me."

Mä en edes ehtinyt käsittää Gaaran vastausta, kun se oli jo noussut seisomaan vetäen mut mukanaan. Se hämmensi mua - mä olin selvästi vahvarakenteisempi, eikä olisi Gaaran uskonut enää tuossa mielentilassa jaksavan kannatella mitään itseään painavampaa. Kun tuntui, ettei se jaksanut kannatella edes itseään.

Silti se nosti mut pystyyn saaden meidän ympärille kerääntyneen pölyn hajoamaan auringossa välkähteleväksi kimallukseksi. Mä tajusin irrottaa otteeni Gaaran kauluksesta, ja se astui musta askeleen kauemmas.

"Anteeks tosta. Mä vaan... Mä vaan jotenkin... Sekosin", selittelin vaivautuneesti naureskellen. Nyt kun Gaara ei ollutkaan ihan heti lähtemässä, seurasi tarve selitellä äskeistä.
"Tällä naamalla ei vedetä keikkaa ihan heti", Gaara mutisi ja kohotti katseensa mun kasvoihin. Sen suupieleen ilmestyi hymyntapainen, joka sammui kuitenkin pian.
"...Ymmärrän, ettet halua enää pitää bändiä pystyssä minun kanssani." Gaara koitti selvästi pitää äänensä neutraalina, mutta se säröili ja katkeili paljastaen Gaaran todelliset tunteet.

"En mä sitä! Mä vaan..." vetäisin syvään henkeä ja koitin saada hakkaavaa sydäntäni rauhoittumaan. Mä en ollut koskaan ennen tuntenut itseäni näin hermostuneeksi kenenkään seurassa. Kaikkein oudointa tässä oli se, että mun edessä seisoi Gaara. Mitä helvettiä mä oikein jännitin...
En vaan saanut tätä kaikkea päästäni. Mä en vieläkään ymmärtänyt mitään. Mitä mä halusin sanoa Gaaralle? Mikä nyt muuttuisi? Totta kai me jatkettaisiin bändissä, mutta jotenkin mun olo oli vaan niin vaivaantunut...
Sitten muistin Kiban ehdotuksen ja keksin lauseelleni jatkoa:

"... Mä vaan että Kiba ja Shikamaru haluis meidät kahden viikon päästä jollekin helvetin kiertueelle... Niin että jaksatko sä ja tälleen..."
"...Jaksatko itse?"
Helvetin hyvä kysymys.
"Mä jaksan jos sä tulet mukaan."

Gaara aukaisi suunsa, mutta sulki pian. Se hieraisi toisella kädellään rannettaan.
Vuosien aikana mä olin oppinut, että se oli merkki Gaaran hermostuneisuudesta. Ranteessa näkyi vieläkin pieni valkoinen arpi jos katsoi tarkkaan. Se oli Gaaran isän tekemä - vuosia sitten viilletty haava puukolla. Tai niin se oli mulle ainakin kertonut.

"... Kiitos", se kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Mun kasvoille nousi pieni hymy, vaikken tiennyt ollenkaan, miten kiitokseen olisi pitänyt suhtautua. Gaara kiitteli harvoin ketään, ja tällaisessa tilanteessa sellaista nyt olisi kaikkein vähiten osannut odottaa. Kuitenkin pieni ele lämmitti mun sydäntä enemmän kuin mikään pitkään aikaan.
Okei, mun tilanne ei ehkä ollut paras mahdollinen. Mutta jossain kaiken paskan alla mä olin kuitenkin se Naruto Uzumaki, jonka ihmiset oli oppineet tuntemaan. Mä olin selviytyjä, en luovuttanut ihan helpolla. Tästäkin selvittäisiin. Tähänkin totuttaisiin. Mä tekisin Gaaran onnelliseksi tavoilla jotka mä osasin, en yrittäisi olla mitään muuta kuin mitä olin.

Ehkä normaali ele sillä hetkellä kahden miehen välillä olisi ollut reipas käden puristus tai läppäisy selkään. Mutta meidän suhde ei ollut niin pinnallisella tasolla, meidän luottamus toisiimme oli kehittynyt syvemmäksi kuin niillä kaikilla "normaaleilla".

Mä vedin Gaaran lämpimään halaukseen ja suljin silmäni. Kaikki oli niin tuttua, niin turvallista - hupparin karheus, ihon viileys ja punaisten hiuksien pehmeys. Kaikki ne muistutti mua vaan hyvistä ajoista ja hyvistä muistoista, kun me oltiin tehty toisemme onnellisiksi. Kaikki ne sanat - lupaukset ja kannustukset, heleä nauru valon keskellä. Kaikki ne hetket - pimeät illat kaksin ja hymyilevät kasvot kaupungin seassa. Hiljaiset lupaukset kesken laulun ja musiikin. Eleet joita eivät nähneet yleisö, eivät soittokumppanit. Ei kukaan muu. Ei ollut enää tunkkaista asuntoa, veren hajua tai kyyneleiden suolaista makua. Mua jännitti, ja Gaaraa varmaan pelotti. Jokin meidän välillä oli mennyt rikki ja muuttunut, eikä kumpikaan uskaltanut sanoa totuuksia ääneen. Ei ollut varmaan hyvä jättää asioita sanomatta, mutta juuri nyt me ei oltaisi kuitenkaan jaksettu puhua.
Nyt vaan se oli totta, että me välitettiin toisistamme ihan helvetin paljon. Edelleenkin.

--

Kahvilassa oli vain muutama asiakas, kun mä astuin sisään. Siksi löysin nopeasti oikean pöydän, jossa pinkkitukkainen tyttö jo odotti mua. Sohvan selkänojan takaa pilkisti myös tuttu musta kananperse.
Episodista kotona oli vain puolisen tuntia aikaa. Mulle oli vaan tullut pakottava tarve saada vähän happea sen kaiken jälkeen. Aluksi mun oli ollut tarkoitus käydä vaan vähän lenkillä, mutta tietysti juuri silloin Sakura oli sattunut soittamaan. Enhän mä ollut niitäkään nähnyt suunnilleen miljoonaan vuoteen, joten pakko se oli ollut suostua. Ennen mulla, Sakuralla ja Sasukella oli ollut tapana viettää aina kaikki viikonloput yhdessä, mutta se tapa oli jäänyt historiaan jo aikoja sitten. Mä kyllä kaipasin niitä aikoja, vaikken kavereita ehtinyt oikein kiireiden lomassa ajatellakaan.

"Me juotiin jo kahvit kun sulla kesti", Sasuke vastasi mun tervehdykseen.
"No en mä sit jaksa ottaa mitään." en mä kyllä ollut ehtinyt mitään syödäkään, mutta juuri nyt ei syöminen ollut ihan "mitä pitää ajatella" -top kympissä.

Sakura nousi halaamaan mua, mutta sen leveä hymy haihtui nopeasti.
Ainiin joo, mä näytin varmaan ihan kauhealta.

"Mitä helvettiä sulle on tapahtunu?!"
Ja sieltä se tuli.
"Öö, mä heräsin just, otin siestaa", selitin naureskellen, vaikka tiesin jo että Sakuralle valehteleminen ei koskaan ollut se vaihtoehto.
"Älä hei jätkä yritä", se vastasi täysin mun odotuksien mukaan. Mä huokaisin ja istuuduin Sasuken viereen.

Miten mä selittäisin? Saisinko mä selittää? Gaara varmaan ei halunnut levittää asiaa. Mutta eihän Sasuke ja Sakura kenellekään kertoisi.
Miksi mä selittäisin? En mä siitä mitään hyötyisi, ei ongelma häviäis mihinkään. Joo joo, puhuminen auttaa aina ja sitä rataa, mutta mä en enää kaiken jälkeen oikein uskonut siihenkään. Helpompi vaan jättää kaikki oman pään sisälle ja unohtaa, kenelläkään ei tule paha mieli.

... Niin, ja sitten yhtenä päivänä taas hajota sillä tavalla niin kuin tuossa puolisen tuntia sitten.

Sosiaalisesti vammainen. Niinpä.

"Mä oon ihan kusessa."
"Mitäs tällä kertaa?" Sasuke kysyi pyöritellen lusikkaa tyhjässä kahvikupissaan. Sakura nojautui vähän lähemmäs mua. Siitä oli pitkä aika kun mä olin viimeksi puhunut niiden kanssa kunnolla, joten oli outoa miten luontevalta se tuntui. Ei jännittänyt yhtään tai mitään. Kaikkien vuosien jälkeen ne oli kuitenkin edelleen ne samat ihmiset. Mun ensimmäiset ystävät.

Ja mä selitin. Ihan kaiken. Aluksi yritin vähän tiivistää ja kaunistella tarinaa, mutta ne yritykset kaatui kokonaan, enkä mä lopulta osannut enää kontrolloida itseäni. Mä vuodatin niille ihan kaiken.
Ja se tuntui hyvältä. Vaikka loppuun päästyäni mua hävetti hiukan, olo oli silti kummallisen kevyt. Ihan kuin musta olisi fyysisestikin lähtenyt jotain pihalle.

"Mitä sä nyt aiot?" Sakura kysyi, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo hyvän tovin.
"En mä oo varma... En mä halua sitä jättää, mutta en tiedä miten osaan olla enää sen kaa niin kuin ennen. Ja tunne on varmaan molemminpuoleinen... Mua vaan pelottaa, että lopulta tää tilanne johtaa siihen että me kuitenkin jätetään toisemme. Pikku hiljaa ja huomaamatta." ajatus aiheutti mussa kylmät väreet.
"Mitä sitä vielä murehtimaan? Katot miten asiat menee", Sasuke sanoi. Normaalisti mua olisi varmaan ärsyttänyt sen asenne kaikkeen, mutta toisaalta mä myös tiesin, että se oli ihan oikeassa. En mä ollut ennustaja enkä voinut tietää mitä tulevaisuus aikoi mun eteen tuoda.

"Ehkä sä oppisit pitää Gaarasta. Se ois söpöä", Sakura totesi naureskellen. Mä huokaisin syvään.
"Ei se noin helppoa oo..."
"Tykkäsithän sä sillon siitä Saistakin", Sasuke heitti väliin. Mä yritin pidätellä poskille nousevaa kuumotusta. Tuntui jotenkin niin nololta, kun ne puhui niin avoimesti siitä asiasta, jota mä olin kaikilta muilta aina piilotellut. Itse asiassa mä en ollut kertonut Saista edes Gaaralle.
"Se oli eri juttu ja te tiedätte sen."
"Mutta se todistaa ettei sun oo mahdotonta ihastua mieheen", Sakura huomautti.
"Niin mut se on Gaara."
"Entä sitten?"
"En mä vois rakastua mun parhaaseen kaveriin!" mä huudahdin vähän liian kovaa, saaden täten kahvilan asiakkaiden katseet puoleeni. Joku nauroi hiljaa. Mä painoin pääni pöytään ja yritin kuolla siihen paikkaan.
"No mutta älä oo ainakaan noin pessimistinen. Siitä Gaara ei ainakaan tykkää."
"Ai pitäiskö mun sitten vihjailla jotain Gaaralle? Se nyt ois täyttä valetta", mä mutisin pöydälle.
"Kuka tässä on vihjailusta puhunut? Oo vaan oma ittes. Vaan sillä tavoin sä voit tietää mitä tunnet ja mitä et."

Se oli totta.
Mun pitäisi unohtaa kaikki ennakkoluulot.
Olla vaan oma itseni.
Osaisinko mä? Osaisinko mä enää?

"Yrittäkää itse ihastua bestiksiinne", mä huomasin sanovani. Sen jälkeen en voinut muuta kuin nousta pöydästä ja lampsia ulos kahvilasta. Oven sulkeuduttua kilahtaen mä en ollut enää kuulemassa niiden kahden keskustelun loppua.

"Naruto on sokea. Kaikki muut tiesi siitä jo", Sasuke tuhahti puolityhjään mukiinsa.
"Tommonen se on aina ollut..." Sakura kuiskasi hiukan hymyillen, ja pienen tauon jälkeen jatkoi vielä:
"Mutta välillä se on sokea jopa itselleen."
Sasuke nyökkäsi vaitonaisena, oli aikeissa laskea mukinsa pöydälle, mutta pysähtyi äkkiä näyttäen hiukan pahoinvoivalta.
"Mitä nyt?" Sakura kysyi huomattuaan toisen ilmeen.
"Mä kuvittelin ihastuvani Suigetsuun ja nyt tää kahvi maistuu ihan tiskivedeltä." Sakura ei voinut peitellä nauruaan.
"Ehkä se kertoo siitä että sä voisit tiskata joskus siinä taloudessa."
"Mä en sormiani paskaveteen upota. Ei se oo miesten hommaa."
"No mikäs Suigetsu sitten on?"
"No-- emmä tiiä, joku hermafrodiitti mut ei se miestä oo nähnykkää."
"Ja neiti Sasuke ei halua kastaa pikkuisia sormiaan tiskiveteen."
"...Haista paska."

--

Guess it was not meant to be,
but it's not that bad as it seems.
It only burns when I breathe.


Kotioven takana lemusi taas tuoreen tupakan savu. Olohuoneen kaiuttimet pauhasivat täyttäen tilan basson rikastamalla musiikilla. Ulkoilma oli todella piristänyt mua, vaikka kahvilassa käyty keskustelu ei hyvälle mielelle ollutkaan jättänyt. Mä olin kuitenkin poikennut matkalla sinne niemelle, jossa me kesällä oltiin pitkästä aikaa käyty. Nyt ruoho oli kellastunut ja meri kilpaili harmaudellaana asfaltin kanssa, mutta kuitenkin se paikka oli taas saanut mut vähän paremmalle tuulelle. En mä muistoja hakenut enkä niissä halunnut velloa, oli vaan mukavaa huomata että jotkut paikat ei koskaan muuttuneet - mitä nyt vähän sävy vaihtui.

But it's not that easy for me to say goodbye,
and everything in me wants to you back in my life.
Can't let you go...
Can't let you go...


Oliko meidänkin elämässä vaan "vähän sävy vaihtunut"? Olisiko se niin yksinkertaista? Olisiko yksinkertaisempaa sulkea ovi ja painua jonkun teinihuoran kämppään unohtamaan kaikki? Ajatus houkutteli mua lievästi, mutta lopulta tartuin itseäni niskasta kiinni ja pakotin jalkani kävelemään keittiöön.
Gaara nojasi parvekkeen kaiteeseen pää kumarassa. Tupakansavu leijui sakeana vanana ylös kattoon, kunnes tuuli tempaisi sen mukaansa ja harmaa savu katosi olemattomiin.
Se oli siinä, ihan lähellä. Mutta kuitenkin jossain tavoittamattomissa.

It feels like the dawn of the death,
like bombs going off in my head.
Never a moment of rest.


Gaara kohotti katseensa ja katsoi mua. Ei sanonut mitään, en mäkään. En mä osannut, enkä halunnut. Vaikka se kohtaus aikaisemmin olikin päättynyt hyvin, nyt mun olo oli entistä vaivaantuneempi: en tiennyt miten sen edessä olisi pitänyt nyt olla. Ihan kuin olisi tutustunut täysin uuteen ihmiseen.
Gaara laski katseensa alas, ja kääntyi sitten taas parvekkeelta avautuvan maiseman puoleen. Vieläkään ei sanonut mitään. Asunto oli hiljainen, vaikka musiikki pauhasi täysillä.

Nothing kills more than to know,
that this is the end of the road.
And I know I gotta let go.


Lopulta se rikkoi hiljaisuuden.
"Entä jos hyppäisin tästä alas?"

Se oli vitsi, ei Gaara ollut sellainen ihminen joka irrottaisi otteensa elämästään noin vain.
"Sä varmaan kuolisit."
Mun oli tarkoitus vastata sarkastisesti, mutta ei se loppujen lopuksi kuullostanut hirveän hauskalta.

"Itkisitkö?" uusi savuvana katosi hetkessä tuuleen.
"En mä ehtis."
"...Mikset muka?"

"Mä hyppäisin mukana, ottaisin sut kiinni ennen kuin ehtisit tippua. Sitten sä joutuisit itkemään. Mä kuolisin. Musta tulis kunnon draamamarttyyri."
Se nauratti Gaaraa. Punatukka kääntyi ja hymyili mulle ihan pienesti.
"Kokeillaanko?"
"Ei vitussa. Käydään mieluummin kaupassa."
"Kumpi maksaa?"
"Mun vuoro kai se on."

Se tumppasi tupakkansa ja me lähdettiin ulos savunhajuisesta talosta.

Kohta meidän pitäisi lähteä kiertueelle. Pitäisi jaksaa näyttää siltä että meillä meni ihan helvetin hyvin.
Mä olin sekaisin. Gaara oli sekaisin.
Entistä ei ollut enää.
Mutta oliko jotain uutta?
Ehkä.

But it's not easy for me to say goodbye,
and everything in me wants you back in my life.
Can't let you go...

Can't let you go.

Kommentit (Lataa vanhempia)
Poledra88 - 2012-03-26 21:38:23
Luin nää kaikki osat yhteen putkeen ja en voi muuta sanoo ku et tempasipa sun kirjotus mut mukaan ihan kerta heitolla. Joku veti maton jalkojen alta ja nyt makaan selälläni lattialla ja virnuilen tyhmästi.

Oliko nyt kovin selvästi taas kirjotettu XD
Eli oikeesti tykkään tosi paljon täst. Teksti on hyvää ja sujuvaa. Osaat kirjottaa sillee et välillä nauran täysii ja välil joudun pidättelee kyynelii :)

Jatka samaan tahtiin :D Mä aion ainakin seurata loppuun asti ja katto miten tässä käy XD

Scrimshaw - 2012-03-27 22:01:02
Whii, ilo huomata uusi osa, kun pitkästä aikaa viitsi kävästä tääl.

Tykkään dialogeista, niis on hienoi ideoi. Ja tietenki muutenki. Kritiikki ei taida olla oikee mun heinii, mut toimii. Aina vain ^^
5 haamupistettä (ei, en päästä vanhoista tavoista irti)

Knox - 2012-03-30 21:25:33
Taas sait miehen poraamaan. Mä rakastan tällaista. Duunin jälkeen pari paukkua votkaa ja tää stoori ja mä porasin lattialla.

Yumisha - 2012-03-30 22:12:11
Täälleen jäätyneenä tulen vihdoin kommentoimaan >:D
Tuli kyllä totaalinen repeäminen tuossa Sakusen sananvaihdossa x33 kun Sasse sano pohtineensa Suigetsua~<3 :D
Hjuva osa oli :3 jään odottamaan seuraavia~ varsinkin kun nyt Narska tietää enemmän ja kumpikaan ei ole tällä hetkellä hyppäämässä parvekkeelta alas, on mahdollista odotella some happeningia <3

Ps. ei kannata lämmittää skootterin moottoria ajamalla kun ulkona on pakkasta </3

Yumisha - 2012-03-30 22:13:04
Sakusen = Sakuran ja Sasuken ._. mun sormet päätti näköjään yhdistää nimet.

ahmatassu - 2012-03-31 00:45:53
Jep. Aplodeja~ Vähemmästäkin tulee ystävä hyvä! Tämähän menee jo ihan ... ihan tämmöseks. :''D miten niin verbaalinen lahjakkuuteni kuoli? Mutta positiivisella tasolla joka tapauksessa! Näin asiasta patonkiin, tällä fontilla kaikki hymiönaamaset mitkälie näyttää ihan mielipuolita! D8 ...häiritsevää :D

Mutta patongista takaisin asiaan, elikkäs juu~ Tykkäsin ihan sikana niinku yleensäkkin! <3 Täs oli hyvää kuvailua ja erityisesti toi Narskan lasiboxi systeemi oli hienosti kerrottu. ^^ Toi oli kans söpö toi sankariemme viimeisin keskustelu ku päättivät sitte jotenki lepposasti vaan mennä kauppaan. x3 tuitui~ Mutta joo gustaan khyl~~ <3<3 Se on nuolta ylöspäin vaan reippaasti xD

Momelus - 2012-04-02 15:17:08
ADFGNIOADFGADFAAAAAAAA. Tippa tuli linssiin. Mitenköhän monesti mä olen tän sanonut, mutta mä vaan rakastan tota sun tyyliä kirjoittaa, ja itselle iskee aina kauhea alemmuuskompleksi. Että fuu, kun sitä pitää itseään hyvänä kirjoittajana ja sitten tulee joku, joka vetäisee niin häikäisevää verbaliikkaa ja kuvailua että mä pystyn tuntemaan ja aistimaan kaiken sen, mitä siinä tarinassa on.

Rakastin. Muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta se mitään haittaa. Tätä onkin jo odotettu ja pelkäsin, ettet jatka enää ollenkaan. Ehdottomasti täydet pisteet ja lisää vaan.

Haruna - 2012-04-07 22:31:44
Ihana osa <3 niin ihanasti kirjoitettu <3 menin sanattonaksi... 5 pojoo <3

mamelukki - 2012-04-18 22:22:33
Mä... olen rakastunut. Tähän ficciin. Luin sen putkeen. Sanat on kadonneet. Rekisteröidyin tänne ihan vain päästäkseni ilmaisemaan suuren ihailuni tätä kirjoitusta kohtaan :D Toivottavasti ehdit kirjoitella lisää <3 Toivottavasti tää ficci jatkuu ikuisuuksiin ^^

Hidefini - 2012-04-19 23:00:22
omnomnom. jatkoa. : D ja jotenkin tää star wars tunnari taustalla ei sovi tähä ei niin mitenkää : D okei. ei se ac/dc sopinu yhtää paremmi kyl... no sama se.

kuitenkin. JATKOA. ei herranjestas. mun piti vain... tulla kattoo, et olis tähä tullu jatkoo, en mä odottanu et tähä olis tullu (okei, mä yritin tahallani viivyttää nukkumaan menemistä ja ehdin olla sekunnin sadasosan surullinen ettei se onnistunu, mut sit mä tajusin et mitä jatkoa tarkottaa ja nyt oon onnelline, joo). Okei. Mistä mä tykkäsin? Narskan, Sasken ja Sakuran keskustelust. Joo, tykkäsin siit. Ja sitte mä taisin jossai kohtaa käsittää vääri, et Saske ja Suigetsu on yhes.. tai sit mä lagaan nyt.. No sama se.

Gaara. Joo. Tykkäsin tosta miten olit kirjottnau ton alun. Se oli just semmosen kivan epäselvä, mut samalla sairaan kiva kun ei kerrottu suoraan ja tykkäsin just miten kaikki oli tollasii wnb kielikuvii, ettei ollenkaan kielikuvii ei vaan kerrottu suoraan, kerrottiin sieltä jostain viereltä, joo. Tykkäsin siitä. Ja tykkäsin muutenkin koko tän osan sisältämäst kuvailust. Jos nyt olisin yhtää enempää hereillä (puol nukuksissa, okei, daa, danke viime yö) jaksaisin varmaa selittää asiast vuoden, mutta ää.

Ou. Ja sit mä tykkäsin tost lopetuksest. Tykkäsin siit miten ne vaa leikki noin vakavalla aiheella ja veti sitä läpäks, vaikka ne aika selväst keskusteli siitä todella, todella vakavasti. Tykkäsin siitä ja tykkäsin koko tästä osastala sellattiin kerronnallisesti... Tapahtumallisesti.. Oon vähä out, ku nukuttaa ja mietin edellee et mihi tarkallee ottae edellinen osa jäi, ei pysty muistaa pilkun tarkasti. Mä todennäkösesti muistan sen lopun sillä hetkellä kun painan tota kommentoi -nappulaa ja oon jo lähettäny tän viestin. Mut joo. Eli siis. Joo. Tykkäsin.

Tää taitaa muuten mennä yheks tän sarjan parhaaks osaks. Oikeesti. Siis niinku todellakin oikeesti. Kuvainnoillisesti paras osa, todennäkösesti. Ja nyt mul on fiilis, et sanon näin jokasesta osasta, mutta siis oo ylpee! Yleensä jossai kohtaa mun kärsivällisyys loppuu ja alan skippaamaan, mut tän kaa mä vaan tykästyn koko ajan lisää. Oo ylpee ihan pelkästää kui hyvää jälkee oot saamas. Ylpee oo, mut älä ylypisty liikoja. Joo.

Omg. Ehkä mun on paras mennä nukkumaan, jotta pääsen viel ylöski... joskus iltapäiväl... joo. Mutta kiitos, tää on mahtava ja tää tuntuu paraneva koko aja. Jatka ! jooooooooo. : DDDDDD

Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste