Saippuakuplat
Oli aamu. Niin aikainen aamu ettei kukaan vielä ollut herännyt. Se kävi loistavasti 4-vuotiaalle pojalle. Pikku Hyuuga hiippaili hiljaa ulos ja sulki oven. Hän haistoi ilmassa onnen ja vapauden. Tunteet joita hän ei voinut saada. Poika katsoi hetken hiljaa eteensä kunnes huoksi hiekkakentälle. Hänen oli pakko saada muuta ajateltavaa raskaan ja pelottavan yön jälkeen.

Varoen niin ulko-oven hän sulkee,
on aamu ja uninen maa.
Pelkoa yön pakoon hiekalle kulkee,
muut jääneet on nukkumaan.

Pikku Hyuuga juoksi hiekkakentän reunalle ja pysähtyi. Poikaa väsytti. Ei ihme. Eihän brunette enää nukkunut. Miten hän voisi.
Joka ilta ja yö hänen setänsä sekä pojan isä riitelivät ja huusivat toisilleen. Siinä metelissä ei vaan tuo pieni poika saanut unta joten hän itki ja makoili sängyssään.
Pian poika havahtui mietteistään kun perhonen lensi pojan ohi. Perhonen oli kaunis,värikäs ja vapaa. Lapsi mietti että saisiko hän onnen jos nappaisi perhosen. Niin tämä pieni suloinen Hyuuga lähti nauraen juoksemaan perhosta kiinni kun aurinko paistoi ja lämmitti bruneten ihoa.

Poikanen vaan ajaa perhosta takaa
ja aurinko käy olallaan.
Peloissaan yöt peiton alla hän makaa,
kuuntelee ja odottaa.

Kun perhonen lensi niin kauas ettei lapsi saanut sitä omin voimin kiinni hän löysi serkkunsa pienen saippuakupla-purkin. Poika puhalsi hiljaa tuuleen pieniä kuplia. Ne lensivät kauas pois. Pikku Hyuuga sulki silmänsä ja toivoi että kaikki olisi niinkuin silloin kun äiti vielä eli. Toivoiko hän liikoja? Luuliko hän turhaan? Niitä asioita liikkuu tämän pienen pojan mielessä.

Puhaltaa saippuakuplansa tuuleen,
huikaisevaan siniseen korkeuteen.
Silmänsä sulkien toivoo ja luulee,
nousta ne voi taivaaseen.

Lapsi huokaisi syvään. Hän tiesi että kukaan ei koskaan toteuttaisi hänen toivettaan. Mikään ei voi palata ennalleen. Sillä poika oli kuullut kuinka hänen setänsä hääsi veljensä kotoa eikä tämän ainut lapsi saanut tulla mukaan vaan hänen piti jäädä tänne.
Brunette kirosi setänsä,klaaninsa,äidinsä kuoleman,serkkunsa ja kaiken mikä joskus oli tuntunut onnelta.

Selvästi sen viime yönä hän kuuli,
toinen on lähdössä pois.
Hän kiros sen kaiken minkä onneksi luuli,
miten lapsonen ymmärtää vois?

Lapsi katsoi aurinkoa joka teki parhaillaan varjoa pojan alle. Poika itki hetken mutta lopetti melkein saman tien. Hän ei saisi enää itkeä. Hänen pitäisi olla urhea ja vahva jotta selviäisi tässä julmassa maailmassa.

Aurinkoon päin kulkee varjona taakka,
hennoilla hartioillaan.
Urhea mies kovin pienestä asti,
olla saa poikanen vaan.

Mutta vielä joskus kaikki muuttuu. Vielä joskus hän saa olla onnellinen. Niin tuo poika luulee ja puhaltaa loput kuplista ilmaan ja toivoo kaikille onnea.

Puhaltaa saippuakuplansa tuuleen,
huikaisevaan siniseen korkeuteen.
Silmänsä sulkien toivoo ja luulee,
nousta ne voi taivaaseen.

Puhaltaa saippuakuplansa tuuleen,
huikaisevaan siniseen korkeuteen...
...Silmänsä sulkien toivoo ja luulee,
nousta ne voi taivaaseen.