Why I don't feel anything?


Luku 1: Kohtaaminen

Kävelin pimeitä katuja pitkin kotiin. Oli jo myöhäinen ilta. Kello oli varmasti vähintäänkin jo yksitoista.
Tunsin pistäviä katseita selässäni. Tiesin, että he tuijottivat minua ikkunoistaan.
He tarkkailivat minua.
 
Pitävät hirviönä..
Kukaan ei koskaan puhu minulle. Ei kukaan. He puhuvat minulle vain jos on pakko. Joskus ei edes silloinkaan.
He hyljeksivät minua.
 
Pysähdyin ja katsoin taakseni. Talojen valot sammuivat heti. Nyt he tiesivät, että huomasin heidät.
Huokaisin. Miksi he eivät vain voineet antaa minun olla?
 
Normaalia pitemmältä tuntuneen matkan jälkeen saavuin vihdoin asuntoni portille. Avasin sen ja kävelin ovelle. Pysähdyin oven eteen ja vilkaisin pientä puutarhaani. Sen kukat kukkivat yhä vaikka olikin jo pimeää. Hymähdin ja etsin avaimen taskustani. Avasin oven ja kävelin sisään. Vihdoinkin saisin olla rauhassa.
Potkin kengät pois jaloistani ja menin olohuoneeseen. Katsoin tyhjää huonetta. Oloni oli jotenkin surullinen. Jostain syystä nyt en olisi halunnut olla yksin. Huokaisin ja jätin reppuni oven suulle. Kävelin hitaasti keittiöön ja laitoin valot päälle. Avasin jääkaapin ja etsin sieltä jotain syötävää. Silmiini osui toissa päivänä tekemäni riisipallot. Otin ne ja istuin pöydän ääreen syömään ne.
Syötyäni, menin kylpyhuoneeseen. Riisuuduin ja avasin suihkun hanan. Lämmin vesi tuntui ihanalta. Rentouduin ja painoin pääni seinää vasten antaen lämpimän veden virrata selkääni pitkin.
Suru jonka tunsin aiemmin olohuoneessa, oli nyt poissa. Oloni oli rento ja kevyt.
 
Sammutin hanan ja kiedoin pyyhkeen ympärilleni. Ennen kuin lähdin huoneeseeni, heitin tämän päiväiset vaatteeni pyykkikoriin.
Jätin valot päälle ja kävelin huoneeseeni. Otin yöpaidan sängyltäni ja puin sen päälleni. Sitten keskityin lyhyiden hiuksieni kuivaamiseen. Vaikka ne olivatkin lyhyet, niin niiden kuivaaminen vei aikansa, johtuen siitä etten voinut nostaa vasenta kättäni kovinkaan korkealle.
Kun vihdoin puolentunnin päästä sain hiukseni kuivattua, kävelin takaisin kylpyhuoneeseen pesemään hampaani. Peili oli yhä huuruinen, joten en nähnyt itseäni. Mutta en minä peiliä hampaiden harjaamiseen tarvinnut.
 
Pestyäni hampaat menin nukkumaan. Makasin hiljaa sängylläni ja tuijotin kattoa.
En saanut Kiraa pois mielestäni. Hänen hymynsä vain tuli aina väkisin mieleeni.
Käänsin katseeni yöpöytääni kohti ja katsoin mustahiuksisen pikkutytön kuvaa. Hän hymyili niin iloisesti.
Mitenkähän pitkään aikaan en ollut nähnyt hänen hymyään. Päivään? Viikkoon? Kuukauteen? Vai vuoteen?
Niin. En ollut nähnyt häntä vuoteen. Silmä kulmistani valui muutama kyynel.
 
”Miksi minä itken? Hänhän on nyt paremmassa paikassa”, sanoin itselleni ja pyyhin kyyneleeni.
’Etkö olekin, Kira?’ kysyin kuvalta mielessäni.
 
Miksi kaikkien, jotka ovat koskaan välittäneet minusta, on täytynyt kuolla? Kira oli minulle kuin pikkusisko jota en ollut koskaan saanut, ja hänen isänsä luotti minuun ja piti minua tyttärenään. Mutta nyt… He molemmat ovat kuolleet. Minulla ei ole enää ketään johon turvautua.
 
Vilkaisin kelloa. Se oli jo puoli kaksi. Huokaisin ja sammutin pöytälamppuni.
Suljin silmäni. Nukahdin viimein.
 
……
 
Raotin silmiäni. Aurinko paistoi niihin suoraan verhojen välistä. Nousin vaivalloisesti istumaan. Vilkaisin kelloa. Nyt se oli kahdeksan. Venyttelin hiukan käsiäni ja nousin ylös.
 
Kävelin keittiöön ja söin leipää, omenan ja join teetä.
Sitten suuntasin kylpyjuoneeseen. Peili ei enää ollut huurussa, vaan se oli kirkas ja puhdas.
 
Katsoin itseäni peilistä. En ollut tyytyväinen siihen mitä näin. Hopeisten silmieni alla oli todella tummat pussit, lyhyet vaaleansiniset hiukseni olivat takkuiset ja ne sojottivat minne sattuu. Eniten minua kuitenkin häiritsi vasenta olkapäätäni ”koristava” arpi.
Vein oikean käden sormet sen päälle. Tiesin ettei se koskaan katoaisi vaikka haluaisinkin.
 
Otin harjan käteeni ja aloin harjata hiuksiani. Kun vihdoin sain ne sileän näköisiksi, pörrötin niitä hiukan. Katsoin itseäni. Nyt hiukseni olivat täydellisesti. Seuraavaksi pesin hampaani ja laitoin hiukan meikkiä kasvoihini peittääkseni tummat pussit silmieni alta.
Etsin itselleni puhtaat vaatteet ja puin ne päälleni. Kävelin kokovartalo peilin eteen ja tarkastelin itseäni. Tummansininen poolopaitani peitti kaulani ja olkapääni, ja pitkät mustat housut peittivät jalkani kuten yleensä.
Nyökkäsin peilikuvalleni ja kävelin eteiseen. Pujotin sandaalit jalkoihini ja lukitsin oven perässäni.
 
Lähdin kävelylle kyläni ulkopuolelle, sillä tiesin, että saisin olla siellä rauhassa aivan kuin kotonakin.
Saavuttuani pienelle metsä aukealle, istuin lähimmän puun alle ja katsoin pilviä. Ne olivat niin rauhallisia ja vapaita.
 
Haluan olla vapaa siitä mikä olen. Haluan ettei minua olisi. Haluan, että Kira eläisi. Haluan olla jossain muualla, toisessa maailmassa.
 
Kuulin rasahduksen. Havahduin ja nousin seisomaan. Katsoin metsikköön ja yritin havaita siellä liikettä. En kuitenkaan nähnyt ketään. Kuuntelin ilmaa. En kuullut ketään. Istuin takaisin nurmikolle, mutta pysyin valppaana.
Pian minua kohti lensi kunai. Väistin sen hyppäämällä puuhun. Tarkkailin aukeaa. En nähnyt ketään, mutta tiesin, että lähellä oli joku. Suljin silmäni. Mutta avasin ne liian myöhään. Ennen kuin olin edes huomannut, löysin itseni taas maan pinnalta. Nousin nopeasti, en kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea. Pian lensin jälleen ilman halki. Nousin ja katsoin ympärilleni. Se ei enää hyökännyt. Odottiko se minun liikettäni? Suljin silmäni ja yritin löytää hänen chakransa.
 
’Tuolla!’
 
Heitin kunain olkani yli. Se ei osunut, mutta sai hyökkääjän tulemaan esiin.
Hämmästyksekseni edessäni seisoi nyt mustahiuksinen poika, joka oli minua suunnilleen vuoden tai kaksi vanhempi. Tällä oli päällään jokin outo valkosininen puku. Tämän vyötäisillä oli jokin violetti paksu köysi. Lisäksi tämän vyötäisillä oli katana.
Silmäilin tätä mietteliäänä. Yritin päätellä minkälainen vastus tämä olisi.
Hän kuitenkin pystyi iskemään minua ilman, että huomasin mitään, joten päättelin hänen olevan vahva.
 
”Kuka olet?” kysyin häneltä.
”Olen Uchiha Sasuke”, poika vastasi minulle.
”Uchiha? Luulin, että kaikki Uchihat tapettiin joitakin vuosia sitten”, sanoin hiukan epäuskoisesti.
”Sitten olet saanut tietoosi väärää tietoa”, poika sanoi tyynesti.
 
Hänen tyyneytensä häiritsi minua.
Katsoin hänen silmiinsä. Ne olivat mustat. Ne olivat juuri sellaiset silmät, minkälaiset olin aina halunnut itselläni olevan. Yhtäkkiä niissä näytti olevan punaista.
Katsoin tarkasti hänen silmiään.
Taas!
Taas niissä oli punaista. Mutta miksi?
Silloin älysin miksi hän oli kyennyt iskemään minua huomaamattani.
 
”Sanoit olevasi Uchiha. Etkö?” kysyin tältä.
”Kyllä”, poika vastasi minulle.
”Eli sinulla on sharingan?”
”Kyllä..”
 
Hymähdin. Minulla oli sittenkin mahdollisuus taistella Uchihaa vastaan.
Sillä hetkellä kun astuin muutaman askeleen vasemmalle, hänen silmänsä muuttuivat täysin punaisiksi.
 
Lähdin juoksemaan häntä kohti.
Otin kunain nopeasti taskustani ja yritin iskeä häntä sillä.
Tämä kuitenkin väisti iskuni helposti. Ja ennen kuin huomasinkaan, lensin jälleen ilman poikki puuta vasten.
Haukoin henkeäni, mutta ennen kuin sain hengitykseni taas kulkemaan, lensin taas ilman halki.
Hän potkaisi minut aina uudestaan ilmaan ennen kuin edes ehdin koskeakaan maata.
Kun hän vihdoin antoi minun rojahtaa maahan haukkomaan happea, hän vain tuijotti minua.
Ja tietysti erehdyksissäni katsoin suoraan hänen silmiinsä.
 
Yhtäkkiä näin Kiran seisomassa edessäni.
 
”Kira”, sanoin hiljaa.
 
Hän vain seisoi paikoillaan, mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi hymy.
Se sai minutkin hymyilemään.
 
Mutta sitten hän katosi. Hänen tilallaan oli vain veriläikkä.
Tuijotin sitä järkyttyneenä.
 
Kiljuin ja pidin päätäni.
 
En halunnut nähdä sitä enää. En halunnut enää koskaan muistaa sitä. En halunnut enää kokea sitä. Mutta silti koin sen yhä uudestaan ja uudestaan.
Itkin.
 
Yhtäkkiä se kaikki kuitenkin loppui. Tuijotin eteeni. Itkin.
 
”Miksi näytit sen minulle?” kysyin itkuisella äänellä.
 
Hän pysyi hiljaa.
 
”Kurochi?”
”Hä?”
”Sehän on nimesi, eikö?”
”Joo..”
”Tule mukaani.”
 
Pysyin hiljaa. En tiennyt miten minun olisi pitänyt vastata. En tiennyt halusinko lähteä hänen mukaansa, mutta en tiennyt halusinko enää olla yksin.
 
”Miksi?” sain loppujen lopuksi kysyttyä.
”Tuskin haluat viettää aikaasi enää yksin. Ja minulla saattaa olla sinulle käyttöä”, tämä vastasi tyynesti.
”Sinulla on siis jokin tavoite?”
”Kyllä..”
”Mikä?”
”Konohan tuhoaminen.”
 
Olin hiljaa. En halunnut tappaa ketään, mutta toisaalta halusin tappaa. Monimutkaista. Lisäksi, hän varmasti tappaisi minut jos en suostuisi.
 
Suljin silmäni hetkeksi. Avasin ne ja nousin ylös.
Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin.
Sitten nostin katseeni hänen kasvoihinsa.
Hän hymyili pienesti.
 
”Mukavaa kun pääsimme yhteisymmärrykseen näinkin nopeasti”, tämä sanoi ja kääntyi poispäin.
 
Katsoin hänen peräänsä kun hän käveli metsän reunalle.
Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta hän ehti ensin.
 
”Sano vain Sasuke”, hän sanoi ja katsoi minua hetken.
 
Nyökkäsin ja katsoin taas hänen peräänsä.
 
Näin kuinka Sasuke katosi metsän varjoihin.
Vedin syvään henkeä ja juoksin hänen peräänsä.
 
”Odota minua Sasuke!”

......................

A/N: Tämä on tällainen mikälie tarina johon vain yhtäkkiä sain idean.
Olisin käyttänyt tämän idean Locked into the mirror:iin, mutta se kertoo shippudenin jälkeisestä ajasta ja tämä keksimäni idea ei...ja Locked into the mirror:ia jatkan sitten kun saan siihen sopivan idean.
Ja jatkan tätä tarinaa vain jos haluatte. Ja edelleen kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita^^
Voisitteko myös kertoa käytinkö tuota summary kohtaa oikein. Minä kun en satu tietämään sen tarkkaa tarkoitusta..