Two Angels
 
 
Genre: Adventure, Romance, drama, Shounen-ai, Angst
Parings: En paljasta!!! XD
Theme: Within Temptation – Angels
Warnings: Blood, Death, Violence, Bad language
Rating: 15
Disclammer: En omista Hetaliaa ja sen hahmoja.
Other: Toivon että muutkin Hetalia fanit julkaisevat tänne ficcejä.
 
Luku.1 Tiemme eroavat
Kaksi enkeliä tuli maahan. He erosivat toisistaan.
Toiselta revittiin siivet. Toiselta vietiin sydän..
Ei ollut paluuta entiseen.
He yrittivät saada menetyksensä takaisin.
Enkelit eivät koskaan luovuttaneet.
 
Juoksimme lumisella pellolla ja heittelimme toistemme päällä lumipalloja. Olimme onnellisia ja nauroimme äänekkäästi. Meidän naurumme raikui varmasti naapuri kylään saakka.
Aurinko paistoi taivaalla ja pakkasta oli ainakin 15-astetta. Puiden oksat olivat ohuen lumihileiden peitossa.
”Gilbert meidän pitäisi mennä kotiin tai muuten sairastumme flunssaan!” siskoni huusi.
”Ei vielä!” minä vastustin.
”Mutta olemme ihan märkiä!”
Minä olen Gilbert ja sisareni on Julia. Minä olen sisartani vuoden vanhempi. Eli olen 12-vuotias ja Julia on 11-vuotias. Olemme molemmat albiinoja, joka on todella epätavallista. Olemme myös jääneet orvoiksi hyvin nuorena. Meidät oli jätetty koriin ottovanhempiemme portaille. He hyväksyivät meidät ja huolehtivat meistä kuin omista lapsistaan.
”Tule jo Gilbert!” Julia kutsui kärsimättömänä. Me pidimme heistä kun he olisivat meidän oikeita vanhempia. He olivat niin lempeitä.
”Joo! Joo!”
Julia puisteli lumia pitkistä valkoisista hiuksistaan samalla kun kävelimme. Kyläämme oli vielä matkaa. Joudumme kävelemään metsän läpi. Talven linnut lauloivat oksilta. Aurinko alkoi laskea mailleen.
”Huomenna on muuten äidillä syntymäpäivä. Mitä aiot antaa hänelle”, Julia kysyi.
”En kerro”, minä vastasin.
”Se joka on vika kylässä, on mätämuna!” minä huusin.
”Minä en häviä sinulle!”
Juoksimme ja nauroimme kilpaa. Hymymme ja juoksumme kuitenkin hyytyivät, kun haistoimme savun hajua, joka tuli kylästä. Katsoimme toisiamme kauhuissamme. Pelko ystävien ja vanhempien menettämisestä alkoi raikua takaraivossani.
”Mitä siellä on tapahtunut?” Julia kysyi peloissaan.
 
Riensimme katsomaan, mitä kylässä tapahtuu. Kylässä oli tulipalo ja siellä riehui sotilaita. Siellä oli suoranainen kaaos ja paniikki. Lapset juoksivat paniikissa edes takaisin. Muutama ihminenkin oli tapettu. Julia oksensi puun taakse. Minuakin kuvotti. Yritin pitää oksennuksen kurkussa, mutta minä epäonnistuin. Oksensin maahan.
 Näin kun meidän isä taisteli sotilaan kanssa. Isä kompastui kiveen. Julia sulki silmänsä kauhusta ja minä jähmetyin kun sotilas tappoi hänet armotta. Tungin nyrkin kurkkuuni, etten huutaisi kauhusta. Kyyneleet valuivat meidän molempien silmistä. Soturi lähti muualle mellastamaan.
Menin isämme luo. Hän oli kuollut saman tien. Julia alkoi itkeä ääneen hänen ruumiinsa päällä. Otin isäni miekan. Riuhdoin siskoni mukaani. Hän lähti meidän koti talon suuntaan. Minun oli pakko lähteä perään. Väistelimme molemmat sotivia ihmisiä. Jostain lensi verta päälleni. Paniikin omaisesti aloin pyyhkiä sitä pois.
”Julia! Pysähdy!” minä käskin.
”Pakko päästä äidin luo!” Julia vastasi.
Kompastuin kuolleeseen ruumiin jalkaan. Kovettunut lumi otti minut vastaan. Se raapi lapaset rikki. Käteni olivat vereslihalla. Katsoin kuka oli kuollut. Hän oli naapurimme Frank. Hän oli oikein mukava ja pidetty mies. Nousin ja jatkoin juoksemista. Väistin miekan iskua. Se meni oikein läheltä. Muuten se olisi vienyt minulta vasemman korvan.
Katsoin meidän taloa, jos sitä voi taloksi kutsua. Se oli palanut raunioiksi. Julia kaivoi kauhuissaan talomme raunioita.
”Äiti! Äiti! Missä sinä olet?” hän kiljui.
Katsoin muualle. Naapurimme talo oli sortunut. Näin siellä nallen ja lapsen pienen käden. Katsoin sitä kuvotuksen ja surun vallassa. Miksi?
Äitimme juoksi meidän luokse.
”Paetkaa lapset Frejan luokse!”
Juoksimme halaamaan häntä. Julia itki suunnattomasti.
”Miksi näin on tapahtunut? Minkä takia kylämme tuhotaan?”
”Kiireesti nyt lapset! Ei ole aikaa hukattavana! Teidän on lähdettävä!” äiti hätisti.
”Miksi?” minä kysyin.
”En voi selittää! Lähtekää nyt!” äiti käski lähes vihaisena.
”Meidän on lähdettävä täältä!” minä sanoin.
”Mutta en voi jättää äitiä tänne!” Julia parkaisi.
”Nyt on pakko!”
Tartuin hänen kädestä kiinni. Juoksimme pakoon palavasta kylästä. Lähdimme pois koko kylästä lopullisesti. Emme palaisi varmaan koskaan. Tästä kaikki ylä- ja alamäet alkaa.
Aloin miettiä miksi kyläämme hyökättiin. Olikohan siellä noitia. Olin kuullut jotain noitavainoista. Säpsähdin kun tajusin, että kyse oli varmaan meistä.
Pakkanen alkoi purra ihollamme. Meillä oli kaiken lisäksi märät vaatteet. Voimamme hupenivat juostessa. Puristan miekkani kahvaa. Minun oli pakko suojella meitä.
Julia kaatui hankeen.
”Julia meidän on pakko jaksaa!” huusin lähes puoliksi kauhuissani.
”En jaksa enää”, hän sanoi lähes luovuttaneena.
”Piilopaikkaamme ei ole enää pitkämatka!”
Hän nousi uupumuksesta huolimatta. Sanani ei kuulostanut minun mielestänikään kovin lupaavalta. Olihan Freja tädille pitkämatka. Purin huuliani, että sattui. Vilkuilin jatkuvasti taakseni, ettei sotilaita olisi meidän perässämme.
Taivas alkoi hämärtyä. Takanamme näkyi vain paksu savuverho. Pakkanen vai kiristyi. Yöstä tulisi kylmä. Vedin siskoni syliini ettei hänelle tulisi kylmä. Kompastelimme molemmat oksiin ja muihin esteisiin. En aikonut luovuttaa näin vähällä.
Helpotuksen aalto tuli ylitseni kun huomasin Freja tädin talon. Keräsimme viimeiset voimamme ja juoksimme loppu matkan. Avasimme oven iloisina ja helpottuneina.
Lämmin eteinen otti meidät vastaan. Takka paloi olohuoneesta. Keittiöstä tuli pullan tuoksu, joka sai veden herahtamaan kielelle.
Freja laskeutui portaita alas. Hänen hymyssään oli jotain outoa.
”Hei lapset. Arvasin että tulette tänne”, Freja sanoi.
Hänen äänessään oli jotenkin uhkaava sävy. Joikin oli pahasti pielessä. Se tunne oli niin häiritsevä, että en saanut sitä pois mielestäni.
”Freja kyläämme on hyökätty!” Julia huudahti.
”Niinkö?” Freja kysyi.
Otin Juliaa kädestä kiinni ja avasin oven.
”Mitä nyt Gilbert?” Julia kysyi.
Se oli liian myöhäistä. Sotilaat seisoivat noin 8 askeleen päästä meistä. Juuri kuin luulimme olevamme turvassa.
”Oletpa sinä terävä Gilbert”, Freja kehui ilkeällä äänellä.
”Miksi teit tämän meille!” minä kysyin vihaisena.
”Olette hirveitä riesoja!” Freja sylkäisi sanat suustansa.
Julia alkoi itkeä.
”Olkaa kilttejä älkää tappako meitä”, Julia aneli itkuisena.
”Emme tapa sinus tyttö”, korkea arvoisin sotilas sanoi ilkeä ilme kasvoillaan.
Osoitin häntä miekalla. Nyt tuli kuumat paikat. Oli aika suojella meitä molempia.
”Te ette saa satuta siskoani!” minä uhosin vanhemman miehen edessä.
Sotilas vain nauroi.
”Oletko varma että haluat kuolla sisaresi edessä?” hän kysyi.
”Minä en kuole vaan päihitän sinut!” huusin itsevarmana.
”Sehän nähdään!”
Sotilas aloitti ensimmäisen iskun alhaalta. Torjuin sen, mutta aseeni lensi käsistäni. Katsoin kauhuissani miekkani ilmalentoa.
”Annan sinulle pienen muistutuksen, ettei kannata käydä uhota vahvemmille”, sotilas lausui.
Seuraavat hetket muuttuivat hidastetuiksi. Näin kun Julia puristi silmänsä kiinni. Hänen kyyneleensä valuivat hänen poskeaan pitkin. Sydän hakkasi rinnassani. Kaikki varmaan kuulivatkin sen. Käteni hikoilivat. Tärisin pelosta ja kauhusta. Vihdoin miekka viilsi nahkaa. Verta lensi maahan ja tahri puhdasta lunta. Lämmin veri valui pitkin kasvoja. Seisoin järkyttyneenä tajuamatta mitä oli tapahtunut. Olin hävinnyt. Pyyhin verta kasvoiltani. Kauhistuin, koska koko kämmeneni oli veressä. Raudan haju levisi ympäristöön.
Seuraavaksi tunsin potkut ja lyönnit koko kehossani.
”GILBERT!” Julia kiljui.
Näin kun sotilaat tarrasivat häneen. Käperryin pelon takia pieneksi mytyksi. Kuulen kun minulle nauretaan.
”Olkaa kilttejä ja lopettakaa tuo!” Julia pyysi.
Kyyneleet valuivat väkisin silmistäni. Yritin nousta, muta minulla ei ollut voimia siihen. Oliko jo aika luovuttaa? En pitänyt lupausta suojella häntä. Minun on pelastettava hänet hinnalla minä hyvänsä.
 Näin kun Freja sai pussillisen rahaa.
”Petturi”, mumisin ja sylkäisin verta suustani.
”Vieläkö olet tajuissasi? Olet aika sitkeä poika”, mies kommentoi.
Näkökenttä pyöri ja sumeni uhkaavasti. Sotilaat alkoivat riuhtoa Juliaa. He vievät hänet pois. Ehkä ikuisesti. Yritin nostaa kättäni siskoani kohti. Hän oli liian kaukana.
”Gilbert!” Julia huusi jostain kaukaa.
Miksi he tekivät tämän? Mitä olemme tehneet ansaitaksemme tämän? Minkä takia tämä tapahtui meidän kodallemme? Armeijan miehet alkoivat lähteä. Tietoisuuteni sammui ja koko maailma pimeni.