Two Angels
 
Luku. 2 Kolme vuotta myöhemmin…
 
 
Heräsin vihlovaan pään särkyyn. Hapuilin vesilasia, mutaa se putosi lattialle. Kirosin ääneen huonoa onneani. Jäin tuijottamaan kattoa. En jaksanut välittää pään särystä.
Siitä oli jo kolme vuotta. Silloin Ivan niminen venäläinen oli tullut pelastamaan minut. Olisin kuollut kylmyyteen ja omiin vammoihini, jos hän ei olisi tullut. En tiedä pitäisikö minun olla kiitollinen vai ei, koska Ivan oli jotenkin outo. Välillä hän oli kuin lapsi ja sitten hän oli taas aikuinen. Silloin kun hän on lapsi jokin saa minut saamaan kylmiä väreitä. Joskus Ivan käyttäytyy niin, että hän olisi elänyt enemmänkin kuin yhden ihmisen elämän vuoden.
 
Pelottavaa eikö?
 
Hipaisin arpea, joka oli muistutuksena siitä hetkestä. Minun on pakko pelastaa sisareni. Pistin päivä vaatteet. Kuulin aulasta meteliä. Avasin oven. Ivan taisteli japanilaisen kanssa. Ivan näytti olevan selvästi alakynnessä. En tiedä mitä tehdä. Pitäisikö mennä mukaan taisteluun vai olla passiivinen? Katsoin löytyisikö mistään kättä pidempää. Seinillä oli tauluja. Lattialla oli matto. Katossa oli iso kattokruunu.  Haistoin raudan hajun. Oksensin lattialle. Japanilainen oli lävistänyt Ivanin miekallaan. Venäläinen vain hymyili kuin mieli puoli. Hän irrotti miekan itsestään.
 
”Oletpa sinä hölmö Kiku Honda, kun luulet eliminoivasi minut.”
Kiku väisti Ivanin miekan iskun. Jos se olisi osunut, hän ei eläisi enää.
”Tämä ei pääty tähän!” Kiku sanoi ja sylkäisi sanat suustaan.
Hän otti jostain savupommin ja katosi.  Ivan kääntyi ja huomasi minun tuijotukseni. Hän seisoi siinä kuin mitään ei olisi tapahtunut. 
”Mi-mi-miten t-t-tuo on ma-mahdollista?” minä kysyin kauhuissaan.
”Olen kuolematon, da”, Ivan vastasi lapsellisesti hymyillen.
 
Mitä helvettiä?
 
Ivan käveli muualle iloisesti hymyillen. Jäin toljottamaan niille sijoilleni.
”Tervetuloa uuteen maailmaan”, naisääni sanoi.
Se oli Ivanin sisko Natalya. Hän oli kaunis, mutta kauneus ei ulottunut sydämeen. En päästänyt katsettani irti hänestä. Nainen vain hymyili kylmästi.
”Ivan ei ole sellainen mitä kuvittelet”, Natalya sanoi.
Hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Jostain syystä nuo kaksi olivat pelottavia. He saivat aina kylmät väreet kun, he kulkivat ohi.
***
 
Myöhemmin lähdin kuljeskelemaan venäläisen kartanossa. Tässä kartanossa ei ollut paljon viihdykkeitä. Täällä jokainen käytävä oli paljas ja kolkko. Molemmat seinät hohkasivat kylmyyttä. Askeleeni kuuluivat paljaalla lattialla. Seinällä loistavat kynttilät. Niitä palvelijat ovat vähän väliä vaihtelemassa ja sytyttämässä.
Ihmettelin myös miksi palvelijat ja hovimestarit olivat aina niin hermostuneita, varsinkin kun Ivan oli läsnä. He olivat aina kumartelemassa ja toivottamassa jotain.
 
Liittyikö se Ivaniin ja kuinka karmiva tunne hänen lähellään tuli?
Kuulin jostain voimakasta huutoa. Huudot kuuluivat venäläisille sisaruksille. Ovi oli hiukan raollaan. Aloin salakuunnella, vaikka en ymmärtänyt kielestä mitään. Väittely oli nopeaa ja voimakasta. Kuulin minustakin mainittavan jotain, mutta en tiennyt mitä he minusta puhuivat. Tässä ei ollut mitään järkeä, että kuuntelin heitä ymmärtämättä sanaakaan mitä kaksikko puhui.
Muistin että Ivan yritti pakottaa minut venäjän tunneille, mutta itsepäisyyteni ei antanut periksi. En oikeastaan pidä venäjän kielestä. Se on mielestäni pelkkää pulputusta. Kuulostaa tyhmältä. Mieluummin puhun saksaa ja englantia.
 
Säpsähdin kun tajusin että Natalya lähestyi ovea. Kävelin vähän matkaa ovesta poispäin. Näytellen etten olisi salakuunnellut tai mitään muuta vastaavaa. Natalya tuli ulos hyvin vihaisena. Ivan huusi vielä jotain hänen peräänsä. Nainen itse mumisi jotain venäjäksi. Luultavasti jotain todella loukkaavaa. Niin ainakin oletin.
”Gilbert!” Ivan kutsui.
 
Menin oitis huoneeseen. Katselin tarkemmin ympärilleni. Tämä oli siis Ivanin työhuone. Minusta se oli liian iso hänen työhuoneekseen.  Siellä oli isot kirjahyllyt täynnä erilaisia kirjoja. Suuret ikkunat josta oli näkymä takapihalle. Siellä oli myös pieni sohva ryhmä ja pieni pöytä, jossa oli keskeneräinen shakki peli. Työ pöytä oli sotkuinen ja täynnä papereita. En muuten tiennyt mitä venäläinen teki työkseen. Huomasin että pöydällä oli yksi vodka pullo.
 
Ivan nousi uhkaavasti pöytänsä takaa. Vaistoni käski perääntymään. Vanhempi mies hymyili pelottavasti. Hän tarttui nopeasti paitaani ja avasi sen puoliksi auki. Pelästyin niin että huitaisin refleksin omaisesti.
”Mitä sinä teet!” minä huusin pelästyneenä.
 
Tönäisin häntä, mutta se ei tehonnut. Venäläinen tarttui kurkkuuni ja työnsi minut seinää vasten. Happi alkoi karata keuhkoistani. Haukoin henkeä, mutta turhaan.  Näkökenttäni alkoi uhkaavasti hämärtyä.
”Ivan ole kiltti ja lopeta”, minä pyysin.
 
Hän vain nauroi. Venäläinen päästi minut viime hetkellä. Minä yskin ja haukoin happea keuhkoihini. Nousin aloin suunnitella mielessäni pakoa, mutta Ivan oli nopeampi. Hän hipaisi takapuoltani. Suuttuneena tönäisin häntä, mutta ei Ivan siitä hetkahtanutkaan. Samalla hän kosketteli muitakin paikkoja, kuten selkää. Hänen kielensä kulki pitkin kaulaani.
”Lopeta tämä!” minä pyysin.
”Ei Gilbert. Sinä olet minun omaisuuttani”, Ivan torui lapsellisella äänellä.
”En ole omaisuuttasi!”
”Tsot tsot Gilbert. Olet tulut itsepäiseksi”, Ivan kuiskaisi korvaani.
 Se sai aikaan inhottavia väreitä. Raivostuessani irrottauduin hänen otteestaan.
”Minä vihaan sinua!” huusin raivoissani.
 
Etsin katseellani jolla voi satuttaa häntä jotenkin. Juoksin häntä pakoon ympäri huonetta. Venäläinen pudotti pullonsa lattialle. Siitä sain idean. Otin yhden lasin sirpaleen käteeni. Odotin hermostuneena Ivania. Oikealla hetkellä löin lasinsirpaleen hänen reiteensä.
”Kol kol”, Ivan sanoi lapsellisella äänellä.
Hän otti rautaputken. Venäläinen löi minua käsi varteen. Kuului äänekäs naksahdus, niin luu oli poikki. Huusin kivusta. Väännyin kasaan ja pidin murtunutta kättäni ruumistani vasten.
”Vartijat”, Ivan kutsui.
Vartijat tuli sisään kovalla ryminällä. Miehet nostivat minut kovakouraisesti ylös. Ähkäisin kivusta kun minut otettiin kovakouraisesti ylös.
”Olit vain pelkkä lelu”, Ivan kuiskaisi.
Tunsin vereni kuohahtavan. Huusin saksaksi kirouksia.
***
 
 Vartijat naureskelivat kovaan ääneen. He heittivät minut tyrmään kahden muun miehen kanssa.
”Saa nähdä kuuma kuolee ensin piraatit vai albiino poju”, vartija ilkkui.
Lihava mies hekotti itsekseen lähes kippurassa. Minun lisäkseni täällä
”Hei mon ami oletko kunnossa?” ranskalaisaksentti kysyi.
Nyökkäsin päätäni.
En halunnut katsoa heitä silmiin. He kumminkin kauhistelivat minua, koska olin albiino.  Eihän se ollut normaalia.
”Oletko ihan varmasti kunnossa?” espanjalainen kysyi.
Tällä kertaa en vastannut.
”Kätesi näyttää turvonneen. Se on luultavasti murtunut. Luu on laitettava paikoilleen, koska se voi korjautua vinoon”, espanjalainen kertoi.
”Korjaa sitten”, minä mumisin.
Espanjalainen piti kättä hetken aikaa kylmässä seinässä, jotta turvotus laskisi.
”Tämä voi sattua.”
Mies väänsi luut kohdilleen. Huusin kivusta.
 
Miten se näin paljon voi sattua?
 
”Vältä käyttämästä murtunutta kättä.”
”Unohdimme esitellä toisemme. Olen Francis Bonnefoy ja hän on Antonio Carriedo”, ranskalainen esitteli.
”Olen Gilbert.”
Huomasin katsovan Antoniota silmiin. Hänellä oli smaragdin vihreät silmät. Silmät suoraan säkenöivät.
”Sinulla on kauniin punaiset silmät”, Antonio kehui.
En tiennyt miten reagoida. Ulkonäköäni ei ole ennen kehuttu. Tunsin poskieni lehahtavan punaisiksi.
”Meillä on kiire päästä täältä, koska meidät teloitetaan aamulla”, Francis ilmoitti.
Minunkin on päästävä myös pakoon, koska en tiennyt mikä tulisi minun kohtalokseni.
Antonio tutki tyrmän käytäviä. Francis tutki joka ikisen nurkan ja tiilin. Tunsin itseni hieman hyödyttömäksi.
”Ei mitään pakoreittejä”, Francis sanoi.
Espanjalainen pysyi hiljaa. Minä ja Francis katsoimme toisiamme. Minua alkoi jännittää. Toivoin että pakeneminen olisi mahdollista.
”Näyttää pahalta. Näyttää siltä, että emme pääse pois”, Antonio kertoi vakavana.
 
Kuolema tuntui olevan läsnä. Vakavoiduimme saman tien. Aloin muistella menneisyyttäni. Ensimmäisenä mieleeni tuli se kun minä ja Julia pelottelimme naapurin mummoa.
 
”Samperin pennut!” mummo huusi.
Sain älynväläyksen. Virnistin ilkeästi. Uudet toverini katsoivat kummissaan. Nousin ylös. Juuri niin! Vartija näytti vajaalta, mitä olin toivonut. Katsoin vahtia erittäin pahansuovasti. Virnistin kuin mielipuoli. Venäläinen sotilas katsoi minua hiukan säikähtäneenä. Tungin ehjän käteni kaltereiden läpi.
”Päästä… Päästä… Päästä minut ulos”, minä puhuin kun mielipuoli.
”E-e-en v-v-oi pääst-tää sinua ulos”, vartija änkytti.
Virnistin.
”Lupaan viedä perheesi. Omaisuutesi. Kaiken.”
Yritin olla hykertelemättä. Tuo sotilas oli pelkuri. Vajaakin se oli. Ei ihme, että se oli joutunut vahti tehtäviin.
Ulkomaalaiset toverini katsoi minua pitkään. Ehkä he pitivät minua tärähtäneenä.  Hymyilin pirullisesti sotilaalle.
”Päästä minut.”
”HYVÄ ON!” mies uikutti.
 
Mikä nössö!
 
Kauhuissaan hän etsi avaimia.  Hän avasi oven. En voinut olla nauramatta. Repesin täysin kun ovi avautui. Vajaa sotilas ei näyttävästi vieläkään tajunnut. Hänen ilmeensä oli muuttunut hämmentyneeksi.  Espanjalainen löi hänet maihin. Hekottelin vieläkin ja jouduin jo pitämään mahasta kiinni. Minulla ei ollut näin hauskaa vuosiin. Vakavoiduin nopeasti kun kukaan muukaan ei nauranut.
”Luulin että olet seonnut”, Francis sanoi huvittuneena.
 
Pysyimme hetken hiljaa. Huomasimme, että meiltä puuttui järkevä suunnitelma. Alkoi vaikuttaa epätodennäköiseltä pääsemmekö ulos yhtenä kappaleena.  Antonio hakkasi päätä seinään ja Francis mumisi jotain ihmeellistä. Tilanne oli vakava. Yksikin virhe niin se saattaisi viedä jonkun pään harteilta. Aloimme etsiä salakäytäviä näistä käytävistä.
Senkin tyhmä ja Irstas ryssä! Tämän saat vielä maksaa!
 
Manasin ja sanoin kaikki tuntevani kirosanat. Säpsähdin kun muistin, että Ivan oli kuolematon. Uudet toverini eivät välttämättä tienneet siitä. Hölkkäsin heidän luokseen.
”Ivan on kuolematon! Usko tai älä, mutta olen nähnyt sen omin silmin!”
Francis ja Antonio pysyi hiljaa.
”Tiedätkö mistä se johtuu?” Antonio kysyi.
”No?” kysyin hermostuneena.
”Hänellä ei ole sydäntä”, Francis vastasi Antonion puolesta.