Save me from the world because it's killing me now luku 2 - Rukiko-chan
(Listaa käyttäjän ficit)
Tarinan osat
Arvostelu
4
Katsottu 1272 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K13- - Kieli: Suomi - Osia: 3 - Pituus: 1718 sanaa, 10878 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2012-07-17 12:22:45 - Sarja valmis
- Genre: hurt&comfort Angst romanssi
- Sarja: Hetalia
- Paritus: LietPol
LietPol ficin toinen osa. Yukia on oma keksimäni random hahmo, kuten muutkin sillä luokalla. Myös Emily on keksimäni. >.<
Tarinan osat
Arvostelu
4
Katsottu 1272 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
save me from the world because it's killing me now
luku 2: please save me, with a white rose
Kävelin taas kohti koulua. Ivan ei ollut sanonut mitään erityistä, tietenkään hän ei katunut. Hän uskoi että se oli oikein, että niin asiat menivät aina. Kun rikot sääntöjä siitä rangaistaan. Kun käyt hermoille siitä rangaistaan. Ja niin edelleen. Oli melko harmaa sää, mutta ei kuitenkaan satanut. Koulun piha oli jo täynnä juttelevia ihmisiä. Laskin katseeni maahan kävellessäni heidän ohitseen. Ne kuiskivat taas. Istuin vain jollekin penkille ja katsoin kaikkien kenkiä. Mutta en saanut niiden ääniä pois päästäni.
”Se on Toris..”
”Vieläkö se on täällä?”
”Minä en näe ketään.”
”Olet onnekas, sinun maisemasi ei ole pilalla.”
Suljin vain hetkeksi silmäni. Olin jo tottunut.
”Hei, Toris!”
Avasin silmäni ja näin hymyilevän Feliksin. Katsoin häntä, haluamatta unohtaa hänen kasvojaan. Se tunne oli..Kuin joku olisi tullut pelastamaan minut, vetämään minut pois pimeästä suosta.Hän seisoi edessäni ja kutsui minua nimeltä.Sitten hän taas raahasi minut väkisin sisälle. Hän ajoi niiden äänet lähes kokonaan pois päästäni. Nojasimme viileään seinään, odottaen tunnin alkua.
”Mistä sä ton mustelman sait?”
Kosketin automaattisesti poskeani.
”Löin sen oveen”, valehtelin ja hymyilin pienesti.Olimme hetken hiljaa.
”Tää koulu on niinku aika outo”, hän sanoi katsoen niitä.
”Miten niin?” kysyin vaikka tiesin kyllä.
”No, niinku, kaikki kattoo sua tollei..”
Katsoin häntä hymyillen surullisesti.
”En ole kovin suosittu..”
”Se niinku tässä on se oudoin juttu. Miten sä niinku et voi olla suosittu?” hän sanoi otsa pienessä rypyssä.
”Täh?” sanoin ja katsoin häntä epäuskoisena.Hän kääntyi katsomaan minua nyt vakavampana.
”siis, miten sä et voi olla suosittu, kun sä oot noin kiva ja hyvännäköinen?”
Katsoin häntä hetken, räpäytin silmiäni ja nauroin hetken hiljaa.Hän katsoi minua kuin tärähtänyttä.
”Siis niinku, mitä sä naurat?”
”Sanoit minua hyvännäköiseksi.”
Hän katsoi minua oudosti.
”Joo..Onks se niin hauskaa?”
”En ole vain ennen kuullut kenenkään pojan sanovan minulle noin.”
Hän ei näyttänyt vieläkään tajunneen.
”Olet outo”, hän sanoi juuri ennekö kellot soivat ja tunti alkoi.
Menimme luokkaan ja omille paikoillemme, mitkä olivat onneksi vierekkäin.
”Eikö sinulla ole vieläkään kirjoja?” kysyin kun otin kirjat esiin.
”Ei..Noi muut on outoja. Ne karmii mua.”
”Voit katsoa minun kirjoista.”
”Toris?”
Tunti kului hitaasti. Yritin keskittyä enemmän tuntiin kuin Feliksiin, mutta se oli yllättävän hankalaa.Kuulin taas kuinka ne kuiskivat, katsoivat halveksien. Havahduin ajatuksistani kun opettaja käski jatkaa kirjoitusten tekoa. Kaivoin vihkoni repustani ja avsin sen sivun.
Kuulen yhä kuiskauksia,
ne käskevät minun jo lähteä,
mutta siipeni vietiin,
valheeni paljastettiin.
Mitään ei ole jäljellä.
Olin kerennyt kirjoittaa niin, kun Feliks yhtäkkiä tökki kättäni.
”Lue mun, mä en niinku tykkää tästä kirjottamisesta..”
Otin hänen vihkonsa käsiini ja näin hänen persoonallisen käsialansa.
Olen vanki linnun häkissä.
Ja vaikka osaisin lentää,
en pääse pois vankilastani.
Ja vaikka avain on vierelläni,
en kykene tarttumaan siihen.
Annoin vihkon takaisin hänelle hieman varovaisesti hymyillen.
”Se oli hieno.”
”Ai, kiitos,mä luin sun. Se on niinku mahtava!”
Punastuin pienesti.
”Kiitos..”
Hänen silmänsä laajenivat.
”Sä oot niinku totaalisen söpö punastuneena!”
Ei, en todellakaan punastunut lisää. En puhunut hänelle koko lopputunnin ajan. Kävelimme kohti seuraavan tunnin luokkaa.
”Ai,oota tässä, mä niinku käyn vessassa.”
Ja heti kun hän lähti pois ne tulivat luokseni.
”Vaikutatte aika läheisiltä..”
”Hei,haamu, et kai sä aio tappaa sitäkin?”
”Niin, senkin saastainen murhaaja!”
Puristin käteni nyrkkiin.
”Emily ei ole kuollut”, sanoin ja katsoin niiden rumiin silmiin.
”Ei ehkä kuollut, mutta näkisit millainen hän on!”
”Teit hänestä hullun!”
”Etkä edes käy katsomassa häntä!”
Ne tönivät minua, ne repivät ihoani.
”En tehnyt hänelle mitään, joten miksi minun pitäisi käydä katsomassa häntä?”
Mustahiuksinen Yukia astui eteeni ja tarttui kiinni kauluksestani.
”Hän ei enää koskaa palaa ennalleen, Toris! Sinä murhasit hänet, senkin saastainen murhaaja! Kuolisit edes hyvittääksesi sen!” hän lähes kiljui.
Ähkäisin kun minut heitettiin päin seinää.Kun Feliks palasi ne taas häipyivät. Hän nosti minut ylös hieman kauhistunut ilme kasvoillaan.
”Mitä ne niinku teki sulle?” hän kysyi katsoen niiden kynsien jälkiä.
”Feliks, olen kunnossa.”
”En mä sitä tarkota! Miten ne voi tehä noin?!”
En vastannut. Seuraava tunti alkoi muutenkin, joten ahtauduimme taas luokkaan. Tunnelma ei ollut erityisen hilpeä, mutta eihän se kyllä ollut juuri koskaan. Tunsin varsinkin Yukian murhaavan katseen niskassani. Tiesin kyllä että hän oli rakastanut paljon Emilyä. Niin paljon, ettei hän ikinä antaisi anteeksi..Ja laittaisi minut myös muistamaan sen aina.Kuten tavallista, opetus meni minulta melkolailla ohi.
”Mutta muistakaa, väkivalta ei kuulu rakkauteen.”
Ainoastaan nuo sanat upposivat mieleeni, ne viilsivät sisintäni, ote kurkussani kiristyi. Minun oli pakko paeta ja ilmoitin meneväni vessaan. Juoksin tyhjällä käytävällä, lukitsin itseni vessaan. Katsoin itseäni peilistä, en edes tunnistanut itseäni ja oksensin sitten pönttöön. Sen jälkeen vain makasin kylmällä kivilattialla.Väkivalta ei kuulu rakkauteen....Väkivalta ei kuulu rakkauteen...Väkivalta ei kuulu rakkauteen..Väkivalta ei kuulu rakkauteen.Mitä se sitten oli?Suljin silmäni. Vaivuin uneen..
”Toris!”
”Toris!”
”Toris!”
”Toris!”
Heräsin siihen, että jotkut huusivat nimeäni ja hakkasivat ovea. Nousin hitaasti ylös ja avasin sen haparoiden. Kasa opettajia katsoivat minua helpottuneina.
”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?”
”Olit siellä niin kauan, että-”
”Olet ihan kalpea!”
”Hänet täytyy varmaan lähettää kotiin..”
Kaikki kyselivät vuoronperään ja minä vain nojasin seinään. En edes kunnolla tajunnut että he soittivat Ivanille ja hän oli tulossa hakemaan minut. Tai sitä kun Feliks syöksyi luokseni ja saattoi minut ulos. En muista mitä tein odotellessani Ivania, en varmaan mitään. Sitten eteeni ajoi musta auto ja laahustin hitaasti kyytiin. Ajoimme hiljaisuudessa kotiin. Vasta sisällä hän kääntyi katsomaan minua.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi.
”En tiedä. He vain lähettivät minut tänne.”
”Niinkö? Minun tietääkseni oppilaita ei vain lähetellä kotiin”, hän sanoi katsoen minua vaarallisesti kylmillä violeteilla silmillään.
”En tiedä!” huusin epätoivoisena.Minut painettiin seinää vasten.
”Minäpä tiedän. Pyörryit kuulemma vessaan, da?”
”En!”
”Älä valehtele minulle, äläkä väitä vastaan, Toris. Vai oletko jo unohtanut?”
Hän tarttui kiinni kurkustani.
”Sinulla ei ole valtaa täällä, eikä missään. Et ole mitään, et ollut mitään, etkä tule olemaan mitään. Elät vain jotta muut voisivat käyttää sinua hyväkseen”, hän sanoi pehmeällä äänellä, joka oli kuin myrkkyä. Ja se myrkky syövytti sisintäni.
Hän päästi irti kurkustani ja vajosin lattialle.Väkivalta ei kuulu rakkauteen.Nostin katseeni häneen.
”Ja kun sinua ei tarvita, sinut vain heitetään ikuiseen pimeyteen.”Nuo sanat kiemurtelivat ympärilleni, ne kahlitsivat minut.
”Tarvitsetteko..te sitten..minua?” kysyin epätoivoisena.Hänen kasvoilleen vääntyi virne.
”Toistaiseksi.”
Tunsin pientä helpotusta. Ivan meni olohuoneeseen ja minä raahauduin huoneeseeni. Ivan ei ollut isäni,tai mitään, hän oli vain adoptoinut minut. Vanhempani sattuivat kuolemaan auto-onnettomuudessa, kun olin 10. Muistan vielä kuinka paniikissa olin, kun ensimmäistä kertaa huomasin..millainen Ivan oli. Kipu oli lähes sietämätöntä. Vain itkin ja itkin. Rukoilin, että joku tulisi hakemaan minut pois. Mutta ajan myötä huomasin sen olevan turhaa. Asuin Ivanin kanssa. Ei kukaan sitä muuttaisi.Istuin väsyneenä sängylleni ja tuijotin kattoa.Hetken päästä oveni raotettiin auki ja joku tuli huoneeseeni. Tai ei joku, vaan Ivan. Tunnistin kyllä hänen askeleensa. Hän käveli sänkyni viereen ja kohottauduin istumaan.
”Kuulin, että olet saanut uuden ystävän. Onko tämä totta?”
Nielaisin pienesti.
”Emme-”
”Hänen nimensä on kuulemma Feliks. Onko hän ystäväsi?”
”..On.”
”Hyvä! Sittenhän hänet täytyy kutsua kylään,da?”
Katsoin häntä erittäin hämmentyneenä.Feliks kylään..? Mitä hän juoni?
”Tuo hänet tänne huomenna!”Ivan lähti hyräillen pois huoneesta.
Jäin vain samaan asentoon. Hänen täytyi juonia jotain. Ja jos hän sattutaisi Feliksiä..Laskeuduin taas makaamaan.Ivan ei koskaan tehnyt mitään tällaista ilman mitään taka-ajatusta. Hän ei ollut kiltti. Hän nautti muiden kärsimyksistä. Mietin mitä hän mahdollisesti juoni ja ennenkö huomasinkaan olin nukahtanut.
Unessani olivat kauniit vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Hahmo oli hyvin kaunis. Hänen huulensa olivat vaaleanpunaiset ja hyvin..vetävät. Hahmo heilutteli pienesti lanteitaan vaimean musiikin tahtiin. Hänen ilmeensä oli onnellinen, mutta hieman etäinen. Kävelin hänen luokseen ja hän äkkiä veti minut mukaan tanssiinsa. Liikuimme ympäri suurta tilaa. En saanut silmiäni irti hänestä. Värähdin pienesti kun hän laski päänsä rinnalleni. Hänen ihonsa oli niin kylmä..
”Toris”, hän kuiskasi.
Piip,piip,piip,piip.Paiskasin herätyskellon lattialle kirouksia mutisten. Onneksi se vaikeni, mutta epäonneksi se oli rikki. No, se oli myöhemmän murhe. Nousin hitaasti ylös. Miksi sen piti herättää juuri siihen aikaan? Ainiin, minä laitoin sen herättämään siihen aikaan. Miten hauskaa. Puin hitaasti vaatteet ylle ja raahauduin alakertaan. Ivan ei onneksi ollut siellä. Söin aamupalan ja valmistauduin lähtemään kouluun.Seisoin taas koulun pihalla ja odotin kellojen sointia. Feliksiä ei vielä näkynyt. Yritin vain keskittyä maahan, enkä niiden ääniin. Ei tänään. Edes yksi rauhallinen päivä. Mutta ne eivät kadonneet. Eivät tietenkään. Ne eivät luovuttaneet. Ne katsoivat minua rumilla silmillään.
”Toris! Olet taas täällä!” Feliks sanoi ja juoksi luokseni.
Niiden kuiskaukset lakkasivat. Kellot soivat. Feliks raahasi minut taas sisälle.
luku 2: please save me, with a white rose
Kävelin taas kohti koulua. Ivan ei ollut sanonut mitään erityistä, tietenkään hän ei katunut. Hän uskoi että se oli oikein, että niin asiat menivät aina. Kun rikot sääntöjä siitä rangaistaan. Kun käyt hermoille siitä rangaistaan. Ja niin edelleen. Oli melko harmaa sää, mutta ei kuitenkaan satanut. Koulun piha oli jo täynnä juttelevia ihmisiä. Laskin katseeni maahan kävellessäni heidän ohitseen. Ne kuiskivat taas. Istuin vain jollekin penkille ja katsoin kaikkien kenkiä. Mutta en saanut niiden ääniä pois päästäni.
”Se on Toris..”
”Vieläkö se on täällä?”
”Minä en näe ketään.”
”Olet onnekas, sinun maisemasi ei ole pilalla.”
Suljin vain hetkeksi silmäni. Olin jo tottunut.
”Hei, Toris!”
Avasin silmäni ja näin hymyilevän Feliksin. Katsoin häntä, haluamatta unohtaa hänen kasvojaan. Se tunne oli..Kuin joku olisi tullut pelastamaan minut, vetämään minut pois pimeästä suosta.Hän seisoi edessäni ja kutsui minua nimeltä.Sitten hän taas raahasi minut väkisin sisälle. Hän ajoi niiden äänet lähes kokonaan pois päästäni. Nojasimme viileään seinään, odottaen tunnin alkua.
”Mistä sä ton mustelman sait?”
Kosketin automaattisesti poskeani.
”Löin sen oveen”, valehtelin ja hymyilin pienesti.Olimme hetken hiljaa.
”Tää koulu on niinku aika outo”, hän sanoi katsoen niitä.
”Miten niin?” kysyin vaikka tiesin kyllä.
”No, niinku, kaikki kattoo sua tollei..”
Katsoin häntä hymyillen surullisesti.
”En ole kovin suosittu..”
”Se niinku tässä on se oudoin juttu. Miten sä niinku et voi olla suosittu?” hän sanoi otsa pienessä rypyssä.
”Täh?” sanoin ja katsoin häntä epäuskoisena.Hän kääntyi katsomaan minua nyt vakavampana.
”siis, miten sä et voi olla suosittu, kun sä oot noin kiva ja hyvännäköinen?”
Katsoin häntä hetken, räpäytin silmiäni ja nauroin hetken hiljaa.Hän katsoi minua kuin tärähtänyttä.
”Siis niinku, mitä sä naurat?”
”Sanoit minua hyvännäköiseksi.”
Hän katsoi minua oudosti.
”Joo..Onks se niin hauskaa?”
”En ole vain ennen kuullut kenenkään pojan sanovan minulle noin.”
Hän ei näyttänyt vieläkään tajunneen.
”Olet outo”, hän sanoi juuri ennekö kellot soivat ja tunti alkoi.
Menimme luokkaan ja omille paikoillemme, mitkä olivat onneksi vierekkäin.
”Eikö sinulla ole vieläkään kirjoja?” kysyin kun otin kirjat esiin.
”Ei..Noi muut on outoja. Ne karmii mua.”
”Voit katsoa minun kirjoista.”
”Toris?”
Tunti kului hitaasti. Yritin keskittyä enemmän tuntiin kuin Feliksiin, mutta se oli yllättävän hankalaa.Kuulin taas kuinka ne kuiskivat, katsoivat halveksien. Havahduin ajatuksistani kun opettaja käski jatkaa kirjoitusten tekoa. Kaivoin vihkoni repustani ja avsin sen sivun.
Kuulen yhä kuiskauksia,
ne käskevät minun jo lähteä,
mutta siipeni vietiin,
valheeni paljastettiin.
Mitään ei ole jäljellä.
Olin kerennyt kirjoittaa niin, kun Feliks yhtäkkiä tökki kättäni.
”Lue mun, mä en niinku tykkää tästä kirjottamisesta..”
Otin hänen vihkonsa käsiini ja näin hänen persoonallisen käsialansa.
Olen vanki linnun häkissä.
Ja vaikka osaisin lentää,
en pääse pois vankilastani.
Ja vaikka avain on vierelläni,
en kykene tarttumaan siihen.
Annoin vihkon takaisin hänelle hieman varovaisesti hymyillen.
”Se oli hieno.”
”Ai, kiitos,mä luin sun. Se on niinku mahtava!”
Punastuin pienesti.
”Kiitos..”
Hänen silmänsä laajenivat.
”Sä oot niinku totaalisen söpö punastuneena!”
Ei, en todellakaan punastunut lisää. En puhunut hänelle koko lopputunnin ajan. Kävelimme kohti seuraavan tunnin luokkaa.
”Ai,oota tässä, mä niinku käyn vessassa.”
Ja heti kun hän lähti pois ne tulivat luokseni.
”Vaikutatte aika läheisiltä..”
”Hei,haamu, et kai sä aio tappaa sitäkin?”
”Niin, senkin saastainen murhaaja!”
Puristin käteni nyrkkiin.
”Emily ei ole kuollut”, sanoin ja katsoin niiden rumiin silmiin.
”Ei ehkä kuollut, mutta näkisit millainen hän on!”
”Teit hänestä hullun!”
”Etkä edes käy katsomassa häntä!”
Ne tönivät minua, ne repivät ihoani.
”En tehnyt hänelle mitään, joten miksi minun pitäisi käydä katsomassa häntä?”
Mustahiuksinen Yukia astui eteeni ja tarttui kiinni kauluksestani.
”Hän ei enää koskaa palaa ennalleen, Toris! Sinä murhasit hänet, senkin saastainen murhaaja! Kuolisit edes hyvittääksesi sen!” hän lähes kiljui.
Ähkäisin kun minut heitettiin päin seinää.Kun Feliks palasi ne taas häipyivät. Hän nosti minut ylös hieman kauhistunut ilme kasvoillaan.
”Mitä ne niinku teki sulle?” hän kysyi katsoen niiden kynsien jälkiä.
”Feliks, olen kunnossa.”
”En mä sitä tarkota! Miten ne voi tehä noin?!”
En vastannut. Seuraava tunti alkoi muutenkin, joten ahtauduimme taas luokkaan. Tunnelma ei ollut erityisen hilpeä, mutta eihän se kyllä ollut juuri koskaan. Tunsin varsinkin Yukian murhaavan katseen niskassani. Tiesin kyllä että hän oli rakastanut paljon Emilyä. Niin paljon, ettei hän ikinä antaisi anteeksi..Ja laittaisi minut myös muistamaan sen aina.Kuten tavallista, opetus meni minulta melkolailla ohi.
”Mutta muistakaa, väkivalta ei kuulu rakkauteen.”
Ainoastaan nuo sanat upposivat mieleeni, ne viilsivät sisintäni, ote kurkussani kiristyi. Minun oli pakko paeta ja ilmoitin meneväni vessaan. Juoksin tyhjällä käytävällä, lukitsin itseni vessaan. Katsoin itseäni peilistä, en edes tunnistanut itseäni ja oksensin sitten pönttöön. Sen jälkeen vain makasin kylmällä kivilattialla.Väkivalta ei kuulu rakkauteen....Väkivalta ei kuulu rakkauteen...Väkivalta ei kuulu rakkauteen..Väkivalta ei kuulu rakkauteen.Mitä se sitten oli?Suljin silmäni. Vaivuin uneen..
”Toris!”
”Toris!”
”Toris!”
”Toris!”
Heräsin siihen, että jotkut huusivat nimeäni ja hakkasivat ovea. Nousin hitaasti ylös ja avasin sen haparoiden. Kasa opettajia katsoivat minua helpottuneina.
”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?”
”Olit siellä niin kauan, että-”
”Olet ihan kalpea!”
”Hänet täytyy varmaan lähettää kotiin..”
Kaikki kyselivät vuoronperään ja minä vain nojasin seinään. En edes kunnolla tajunnut että he soittivat Ivanille ja hän oli tulossa hakemaan minut. Tai sitä kun Feliks syöksyi luokseni ja saattoi minut ulos. En muista mitä tein odotellessani Ivania, en varmaan mitään. Sitten eteeni ajoi musta auto ja laahustin hitaasti kyytiin. Ajoimme hiljaisuudessa kotiin. Vasta sisällä hän kääntyi katsomaan minua.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi.
”En tiedä. He vain lähettivät minut tänne.”
”Niinkö? Minun tietääkseni oppilaita ei vain lähetellä kotiin”, hän sanoi katsoen minua vaarallisesti kylmillä violeteilla silmillään.
”En tiedä!” huusin epätoivoisena.Minut painettiin seinää vasten.
”Minäpä tiedän. Pyörryit kuulemma vessaan, da?”
”En!”
”Älä valehtele minulle, äläkä väitä vastaan, Toris. Vai oletko jo unohtanut?”
Hän tarttui kiinni kurkustani.
”Sinulla ei ole valtaa täällä, eikä missään. Et ole mitään, et ollut mitään, etkä tule olemaan mitään. Elät vain jotta muut voisivat käyttää sinua hyväkseen”, hän sanoi pehmeällä äänellä, joka oli kuin myrkkyä. Ja se myrkky syövytti sisintäni.
Hän päästi irti kurkustani ja vajosin lattialle.Väkivalta ei kuulu rakkauteen.Nostin katseeni häneen.
”Ja kun sinua ei tarvita, sinut vain heitetään ikuiseen pimeyteen.”Nuo sanat kiemurtelivat ympärilleni, ne kahlitsivat minut.
”Tarvitsetteko..te sitten..minua?” kysyin epätoivoisena.Hänen kasvoilleen vääntyi virne.
”Toistaiseksi.”
Tunsin pientä helpotusta. Ivan meni olohuoneeseen ja minä raahauduin huoneeseeni. Ivan ei ollut isäni,tai mitään, hän oli vain adoptoinut minut. Vanhempani sattuivat kuolemaan auto-onnettomuudessa, kun olin 10. Muistan vielä kuinka paniikissa olin, kun ensimmäistä kertaa huomasin..millainen Ivan oli. Kipu oli lähes sietämätöntä. Vain itkin ja itkin. Rukoilin, että joku tulisi hakemaan minut pois. Mutta ajan myötä huomasin sen olevan turhaa. Asuin Ivanin kanssa. Ei kukaan sitä muuttaisi.Istuin väsyneenä sängylleni ja tuijotin kattoa.Hetken päästä oveni raotettiin auki ja joku tuli huoneeseeni. Tai ei joku, vaan Ivan. Tunnistin kyllä hänen askeleensa. Hän käveli sänkyni viereen ja kohottauduin istumaan.
”Kuulin, että olet saanut uuden ystävän. Onko tämä totta?”
Nielaisin pienesti.
”Emme-”
”Hänen nimensä on kuulemma Feliks. Onko hän ystäväsi?”
”..On.”
”Hyvä! Sittenhän hänet täytyy kutsua kylään,da?”
Katsoin häntä erittäin hämmentyneenä.Feliks kylään..? Mitä hän juoni?
”Tuo hänet tänne huomenna!”Ivan lähti hyräillen pois huoneesta.
Jäin vain samaan asentoon. Hänen täytyi juonia jotain. Ja jos hän sattutaisi Feliksiä..Laskeuduin taas makaamaan.Ivan ei koskaan tehnyt mitään tällaista ilman mitään taka-ajatusta. Hän ei ollut kiltti. Hän nautti muiden kärsimyksistä. Mietin mitä hän mahdollisesti juoni ja ennenkö huomasinkaan olin nukahtanut.
Unessani olivat kauniit vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Hahmo oli hyvin kaunis. Hänen huulensa olivat vaaleanpunaiset ja hyvin..vetävät. Hahmo heilutteli pienesti lanteitaan vaimean musiikin tahtiin. Hänen ilmeensä oli onnellinen, mutta hieman etäinen. Kävelin hänen luokseen ja hän äkkiä veti minut mukaan tanssiinsa. Liikuimme ympäri suurta tilaa. En saanut silmiäni irti hänestä. Värähdin pienesti kun hän laski päänsä rinnalleni. Hänen ihonsa oli niin kylmä..
”Toris”, hän kuiskasi.
Piip,piip,piip,piip.Paiskasin herätyskellon lattialle kirouksia mutisten. Onneksi se vaikeni, mutta epäonneksi se oli rikki. No, se oli myöhemmän murhe. Nousin hitaasti ylös. Miksi sen piti herättää juuri siihen aikaan? Ainiin, minä laitoin sen herättämään siihen aikaan. Miten hauskaa. Puin hitaasti vaatteet ylle ja raahauduin alakertaan. Ivan ei onneksi ollut siellä. Söin aamupalan ja valmistauduin lähtemään kouluun.Seisoin taas koulun pihalla ja odotin kellojen sointia. Feliksiä ei vielä näkynyt. Yritin vain keskittyä maahan, enkä niiden ääniin. Ei tänään. Edes yksi rauhallinen päivä. Mutta ne eivät kadonneet. Eivät tietenkään. Ne eivät luovuttaneet. Ne katsoivat minua rumilla silmillään.
”Toris! Olet taas täällä!” Feliks sanoi ja juoksi luokseni.
Niiden kuiskaukset lakkasivat. Kellot soivat. Feliks raahasi minut taas sisälle.
Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste