Save me from the world because it's killing me now luku 3 - Rukiko-chan
(Listaa käyttäjän ficit)
Tarinan osat
Arvostelu
4
Katsottu 1418 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K13- - Kieli: Suomi - Osia: 3 - Pituus: 3169 sanaa, 20138 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2012-07-18 19:55:45 - Sarja valmis
Kansio:
Paritus (S-K13) - poikarakkaus Juu, LietPol ficin kolmas luku ja tämä on jo viimeinenkin. En oikeastaan ajatellut tästä tulevan näin lyhyttä, mutta niin siinä käy kun vain antaa sormilleen vallan. Haastoin itseni kirjoittamaan tämän täksi päiväksi valmiiksi! >.<
Tarinan osat
Arvostelu
4
Katsottu 1418 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Save me from the world because it's killing me now
luku 3: too cold
Päivä kului nopeasti. Ihan liian nopeasti. Olisin halunnut sen matelevan. Niin, että kestäisi ikuisuus ennenkö koittaisi se hetki jolloin minun pitäisi raahata Feliks kotiin. Minua pelotti. Enemmän kuin pitkään aikaan. Mitä jos Feliks saisi tietää? Mitä jos Ivan satuttaisi häntä? Tiesin, että silloinkaan minusta ei olisi puolustamaan häntä. En kävisi Ivania vastaan.
Kellot soivat, kuin tahalleen haluten muistuttaa sen hetken koittaneen. Hitaasti käännyin katsomaan Feliksiä.
”Um,Feliks”, aloitin. Hän katsoi minua kysyvänä.
”Haluatko tulla nyt meille?” kysyin mahdollisimman nopeasti. Feliks räpäytti silmiään ja puhkesi sitten hymyyn.
”Totta kai!” hän huudahti ja lähdimme kävelemään meille.
Joka ikisellä askeleella sydämeni löi lujempaa. Pelkoni lisääntyi. Olisin vain halunnut juosta mahdollisimman kauas siitä vaaleasta talosta. Mutta nopeasti, liian nopeasti, me seisoimme tumman oven takana ja pian Ivan tuli avaamaan sen. Hän katsoi Feliksiä hymyillen ja tarkkaillen.
”Olen Ivan, Toriksen huoltaja. Taidat olla Feliks? Toris on puhunut sinusta paljon”, hän sanoi koko ajan hymyillen.Yllätyin, kun huomasin hymyn Feliksin kasvoilla olevan melko ujo.
”Joo, oon niinku Feliks”, hän sanoi hiljemmalla äänellä kuin mihin olin tottunut.Ivan päästi meidät sitten sisälle. Feliks katseli ympärilleen uteliaana. Talo oli yleensä aina melkein luonnottoman siisti. Yleensä siivouksesta vastasin minä. Ivan ehdotti, että katsoisimme jonkun elokuvan, joten suuntasimme olohuoneeseen ja istuimme tumman punaiselle sohvalle.
”Mikä katsotaan?” kysyin katse hyllyssä mikä oli täynnä elokuvia. Feliks kohotti olkapäitään.
”Ihan sama mulle.”
Se ei tehnyt valintaani yhtään helpommaksi. En itse asiassa ollut edes katsonut juuri mitään elokuvistamme, tai Ivanin elokuvista. Katsoin lopulta Feliksiä avuttomana. Hän vain huokaisi raskaasti.
”Katsotaan vaikka toi ensimmäinen tolla hyllyllä”, hän sanoi huolettomasti ja kurottauduin poimimaan kyseisen elokuvan. En edes vilkaissut kantta laittaessani levyn dvd-soittimeen ja laittaessani television päälle. Nojasin sitten takaisin sohvaan.
Elokuva lähti käyntiin. Kyseessä oli joku melko kevyt elokuva. Ainakin alun mukaan. Ivan toi meille naposteltavaksi popcorneja ja viimeistään silloin epäilykseni heräsivät. Ivan ei ollut tosiaankaan minulle koskaan niin kiltti ja miksi hän haluaisi esittää Feliksin edessä? Ivan katsoi meihin vain herttaisesti hymyillen ja lähti pois.
Asetimme popcorni kulhon keskelle ja napsimme sieltä silloin tällöin.
Elokuva muuttui edetessään aina vain tylsemmäksi. Pystyin arvaamaan melkein kaikki juonenkäänteet. Feliks kuitenkin näytti pitävän siitä. Hän itse asiassa oli melkein kiinni television näytössä ja matki hahmojen ilmeitä milloin missäkin kohdassa. Itse asiassa Feliksin katsominen oli elokuvaa hauskempaa. Jännittävissä kohdissa hän puri kynsiään tai näpräsi rannekoruaan. Hänen ilmeensä vaihtuivat melkein joka kolmas sekunti. Popcornitkin olivat pian loppuneet. Havahduin vasta kun lopputekstit ilmestyivät ja Feliks irroitti katseensa ruudusta. Hän kääntyi katsomaan minua, enkä voinut olla häpeämättä tuijotustani. Feliks ei kuitenkaan näyttänyt huomanneen sitä.
”Se oli tosi hyvä leffa!” hän sanoi innostuneena ja katsoi harmistuneena tyhjää popcorni kulhoa.
”Ihan hyvä”, sanoin, vaikka en edes lopussa kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota.
Feliksin hymy ei haihtunut. Vein kulhon keittiöön ja menimme huoneeseeni. Huomasin, että en enää oikein jaksanut miettiä Ivania ja hänen juoniaan. Feliks istui lattialle ja istuin häntä vastapäätä.
Feliks katseli huonettani kasvoillaan miettivä ilme. Olimme hetken hiljaa. Sitten hänen katseensa päätyi lopulta taas minuun. Laskin katseeni lattiaan.
”Mitä nyt tehdään?” kysyin nopeasti.Feliks oli hiljaa. Nostin taas katseeni. Huone oli huomaamattani muuttunut hämäräksi. Oli hieman kylmä ja värisin pienesti. Feliksin kasvoilla oli outo ilme, sellainen mitä en ollut vielä nähnyt hänen kasvoillaan. Se oli vieras, mutta kaunis. En edes huomannut, kun Feliks kömpi viereeni. Hän katsoi minua silmiin, vaikka yritin vältellä hänen katsettaan. Häpesin. Häpesin kaikkea mitä olin, koska hänen katseensa tuntui näkevän suoraan lävitseni. Hiljaisuus jatkui kauan, mutta kumpikaan ei halunnut sanoa mitään sen rikkomiseksi. Feliks kohotti kätensä ja siveli vanhaa mustelmaani, jonka Ivan oli tehnyt muutama päivä sitten. Hän ei koskaan laskenut katsetta silmistäni. Viimein hän rikkoi hiljaisuuden.
”Et lyönyt poskeas oveen, vai mitä?” hän sanoi hiljaa, mutta painostavasti.Nielaisin ja välttelin entistä enemmän hänen katsettaan.
”Mitä sinä oikein puhut, kyllä minä sen oveen löin”, valehtelin. Liiankin nopeasti. Hän näki lävitseni vieläkin.
”Luuletko mua niin tyhmäks? Sä et oo voinu saada tota ovesta. Mä luulen että joku teki ton sulle”, hän sanoi silmät naulittuina minun silmiini.Viimein kohtasin hänen katseensa. Ja hänen vihreät silmänsä vangitsivat minun katseeni. Avasin suuni, mutta en tiennyt mitä sanoa. Katseeni oli varmaan epätoivoinen ja pelokas. Mitä muka voisin sanoa? Ja miten hän edes tiesi? En kai ollut tarpeeksi vakuuttava. Mitä jos sanoisin vain että jouduin tappeluun jonkun kaverin kanssa? Mutta hän tiesi että minulla ei ollut kavereita. Huomaamatta suunnittelin heti pakoreittiä tullakseni vain siihen tulokseen että mitään reittiä ei enää ollut.
”Toris..Seurusteleks sä jonkun kanssa joka satuttaa sua?” hän kysyi kasvoillaan toinen ilme jota en ollut vielä niillä nähnyt ja tätä oli yhtä vaikea lukea kuin edellistäkin.Huokaisin ja olin pitkään hiljaa. Minun täytyi koota itseni ja Felikskin vaikutti ymmärtävän sen. Lopulta avasin suuni.
”En seurustele. En lyönyt poskeani oveen”, sanoin hitaasti ja epäröiden.Feliks jatkoi painostamista katseellaan, mutta hänen silmissään oli myös huolta, jos luin oikein.
”Kuka sitten..? Miksi..?” hän kysyi hiljaa, mutta tiukasti.Suuni tuntui kuivalta. Annoin ajatusteni harhailla. Miten ihmeellistä ja outoa oli, että joku jonka olin tuntenut vasta kolme päivää oli huolissaan minusta ja pystyi lukemaan minua. Miten ihmeellistä, että hän ei kavahtanut kauemmas ja jättänyt minua yksin. Miten ihmeellistä, että joku katsoi minua noin. Palasin takaisin nykyhetkeen ajatuksistani. Katsoin taas Feliksiä epätoivoisena, kai toivoen, että hän pelastaisi minut, pyyhkisi kaiken pois. Avasin suuni taas täristen. Katsoin käsiini.
”En tiedä miksi, ehkä koska olen vain syntynyt tälläiseksi. En tiedä.. Mutta en oikeastaan syytä häntä, ei hän niin paha ole. Hänen ansiostaan minulla on paikka jonne mennä ja joku joka tarvitsee minua..Mutta joskus en kestä häntä. Mutta en voi jättää häntä, minulla ei ole ketään muuta”, sanoin sekavasti. Annoin kaiken vain purkautua pois huuliltani. Ja Feliks kuunteli.
”Toris, mitä sä oikein tarkoitat? Sä et todellakaan oo ansainnu tollasta kohtelua! Kuka? Kuka tekee tollasta sulle? Kuka voi tehdä noin sulle?” Feliks kyseli silmissään surua.Se tuntui oudolta. Joku oli surullinen vuokseni. Joku sanoi että en ansainnut tätä kohtelua. Nostin taas katseeni hänen kauniisiin silmiinsä.
”Ivan”, kuiskasin hiljaa ja ääni väristen.
Feliks oli pitkään hiljaa. Hän katsoi minua suu raollaan. Pelkoni palasi. Mitä jos Feliks sittenkin lähtisi vain pois? Mitä jos hän oli vain näytellyt ja käyttänyt minua hyväkseen ja kertoisi sitten niille, nauraisi niiden kanssa? Ajatus vihlaisi ikävästi sisältä. Se oli outoa.
”Hän? Mutta eihän hän vaikuttanut..” hän sanoi hiljaa, lyötämättä kunnolla sanojaan.
Katsoin häntä synkkänä.
”Hän ei yleensä ole todellakaan niin kiltti, vaikka hän hymyilee lähes aina. Hän on kuin lapsi, mutta..” sanoin päättämättä lausettani.Feliks näytti tavallista kalpeammalta.
”Kuinka kauan..? Mitä hän..?” hän kysyi, silmissään nyt myös pelkoa.Suljin hetkeksi silmäni.
”10 vuotiaasta asti. No, hän on lähinnä potkinut, lyönyt ja heittänyt esineillä. Mutta pahinta ovat hänen sanansa”, sanoin lopulta kietoen käteni ympärilleni ja avaten silmäni. Feliksin katseessa oli kauhistusta ja niin monta muutakin tunnetta. Olimme hiljaa. Oloni oli outo. Kuin jokin raskas olisi poistunut tai ainakin keventynyt sisälläni. Feliks kohotti taas kätensä ja siveli poskeani. Värähdin, mutta se ei tuntunut pahalta. Päinvastoin. Hänen kätensä oli lämmin.
”Sun täytyy lähtee pois täältä”, hän sanoi viimein.Katsoin häntä surullisesti hymyillen.
”En voi. Ei minulla ole ketään muuta tai paikkaa minne mennä.”
Feliks katsoi minua kuin vähä-älyistä.
”Sä tuut tietenkin meille!” hän puuskahti ristien käsivartensa.Katsoin häntä epäröiden.
”Feliks, haluaisin kyllä, mutta hän ei ikinä antaisi lupaa. Ja mitä sinun vanhempasikin sanoisivat? Olet ollut täällä vasta kolme päivää ja yhtäkkiä teille muuttaisikin joku vieras. Ja en halua tunkea.”
Hän näytti murjottavan.
”Hölmö, et sinä kysykään häneltä lupaa. Ja mun vanhemmat ei sanois mitään. Mä asun mun siskon kanssa ja se on tuskin koskaan kotona. Niin että sä et tunge. Mitä sä siinä viel istut? Ala pakkaan”, hän sanoi.
Nousin ylös hämmentyneenä. En tiennyt mitä tehdä. Jos Ivan saisi tietää pako aikeistani olisin mennyttä. Mutta ajatus jostain muusta kodista houkutti. Niinpä tein valintani ja aloin pakkaamaan nopeasti. Feliks katsoi minua koko ajan istuessaan vielä lattialla.
Hetken päästä olin valmis. Tiesin, että olimme molemmat jännittyneitä avatessamme hitaasti oven kahvan. Minulla oli vain yksi reppu, joka oli täynnä vaatteitani. Feliksillä oli sekä minun että oma koululaukkunsa. Hiivimme portaat alas. Onneksi niissä portaissa ei ollut yhtään narisevaa porrasta. Olimme siihen asti selvinneet eteiseen. Sydämeni tuntui voivan hypätä kurkuun asti, kun kuulin takaamme tuttua kikatusta. Käännyimme nopeasti ympäri. Ivan seisoi olohuoneen oven raossa ja katsoi meitä niin kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään huvittavampaa. Katsahdin Feliksiä. Hän näytti hieman jähmettyneeltä ja katsoi Ivania inhoten. Sitten hän käänsi katseensa minuun.”Juostaan, kun sanon niin”, hän kuiskasi. Nyökkäsin mahdollisimman huomaamattomasti.
Ivan jatkoi kikatustaan.
”Näyttää ihan siltä kuin aikoisit karata, Toris. Mutta eihän se niin voi olla, vai mitä?” hän sanoi herttaisella äänellään, mutta minulle se oli vain kitkerää myrkkyä.
Katsoin häntä uhmakkaana. En ollut katsonut häntä niin moneen vuoteen, mutta olin jotenkin saanut ainakin pienen osan siitä rohkeudesta takaisin.
”Entä jos olenkin? Entä jos lähdenkin, enkä palaa?”
Ivanin hymy haihtui heti. Pystyin aistimaan kylmän auran hänen ympärillään. Ja olisin pelännyt kuollakseni ellei Feliks olisi ollut vierelläni.
”Et ole menossa minnekään, et voi lähteä. Eikä kukaan edes halua sinua”, hän sanoi ääni kylmyyttä tihkuen.
”Itse asiassa minulla on jo paikka minne mennä. Ja luulen voivani lähteä ihan hyvin. Enkä koskaan enää palaa tänne. Hyvästi”, sanoin tavoitellen yhtä kylmää sävyä.
Ivan näytti raivostuneelta. Hän alkoi juosta meitä kohti ja Feliks huusi merkkinsä. Avasin hätiköiden ulko-oven ja syöksyimme kadulle, vaikka emme olleet edes ehtineet laittaa kenkiä. Juoksimme katsomatta taaksemme, juoksimme vaikka olimme aivan poikki. Kylkemme tuntuivat olevan melkein tulessa ja hengityksemme oli raskasta. Pysähdyimme vasta Feliksin talon ovella. Hän kaivoi täristen laukustaan avaimen, avasi oven ja lysähdimme aivan väsyneinä sohvalle. Olimme kuitenkin helpottuneita ja minä tunsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen syvää onnellisuutta, mutta silti pelkoa. Jos kuitenkin Ivan saisi minut kiinni rangaistus olisi pahin mitä olisin ikinä saanut, mutta en halunnut ajatella sitä sillä hetkellä. En nyt, kun Feliksin lämmin keho oli painautunut minua vasten. Näin hänen hymyilevät kasvonsa kun hän sulki minut halaukseen.
Se ei tuntunut pahalta. Mikään ei tuntunut pahalta. Olimme pitkään paikoillamme, aivan hiljaa. Sitten Feliks vilkaisi kelloa.
”Pitäis varmaan mennä nukkumaan, ku huomen on kouluuki”, hän sanoi hiljaa ja vetäytyi pois halauksesta. Nyökkäsin.
”Missä nukun?”
”Tos ihan mun huoneen vieres on vapaa huone, ota sä se.”
Nyökkäsin taas ja kiitin, vaikka hän sanoikin että ei todellakaan tarvisi ja kävelin uuteen huoneeseeni. Se oli hyvin yksinkertainen, siisti ja tavaraton. Vain sänky, kirjahylly, vaatekaappi ja työpöytä. Heitin reppuni jonnekin vaatekaappini luo kaivettuani ensin sieltä yövaatteet. Tavaroiden purkaminen sai odottaa myöhempään, nyt halusin vain nukkumaan. Vedin yövaatteet päälleni ja kömmin vuoteeseen. Se oli niin pehmeä ja mukava. Koko huone oli lämpimämpi kuin huoneeni Ivanin luona oli ollut. Hymyilin tyytyväisenä ja vaivuin uneen.
Unessani oli kaunis nuori tyttö, Emily. Hän katsoi minua hymyillen ja minä hymyilin takaisin. Pidimme toisiamme kädestä kävelessämme metsässä. Hänen kasvonsa näyttivät onnellisilta. Yhtäkkiä hän pysäytti minut ja katsoi minua tärkeänä, kuin aikoen kertoa minulle jotain. Katsoin häntä odottaen.
”Toris, minä rakastan sinua. Muutathan kanssani?” hän kysyi punastuneena.
Katsoin häntä hämmentyneenä ja irrotin käteni hänet kädestään.
”Emily, mitä tarkoitat?” kysyin.
Hän räpäytti silmiään.
”Kyllä sinä tiedät, rakastan sinua. Rakastathan sinäkin minua?”
Katsoin häntä entistä hämmentyneempänä.
”Enhän minä sinua rakasta, olet ystäväni. Enkä voi muuttaa, kotini on täällä”, sanoin sen enempää miettimättä.
En edes tiennyt miksi hän puhkesi kyyneliin ja huusi minulle että oli pettynyt ja että luuli että minäkin rakastin häntä. Lopulta hän juoksi pois. Emily perheineen muutti toiseen kaupunkiin, mutta sain kuulla, että hän ei ollut puhunut sen riitamme jälkeen mitään. Hän ei ollut myöskään suostunut syömään. Äitini raahasi minut silloin katsomaan häntä. Hän näytti hirveältä. Hän oli hirveän laiha ja pitkät hiukset roikkuivat kampaamattomina ja likaisina. Hänen katseensa oli tyhjä, mutta muuttui heti hänen huomatessaan minut. Se oli toiveikas. Tiesin hänen luulevan että olin tullut katsomaan häntä koska tajusin viimein rakastavani häntä, tai jotain. Hän käveli nopeasti luokseni ja yritti halata minua, mutta tönäisin hänet mahdollisimman hellästi pois. Hän kuitenkin kaatui lattialle ja katsoi minua silmät ilman lainkaan eloa. Hän alkoi täristä. Hänen kasvoillaan valuivat katkerat kyyneleet. Hän alkoi huutaa niin kovaa kuin hänestä ääntä lähti. Peräännyin ja peitin korvani. Äiti syöksyi huoneeseen ja veti minut mukanaan autoon. Emme puhuneet matkalla sanaakaan. Myöhemmin aloin saamaan soittoja häneltä. Hän ei sanonut mitään, kuului vain hänen rahisevaa hengitystään tai nyyhkystystään. Pian sen jälkeen vaihdoin numeroani ja soitot eivät enää vaivanneet.Yukia vihasi minua entistä enemmän. Hän sai kaikki muutkin mukaan siihen. Hän kertoi mitä tein Emilylle, hän kertoi kuinka olin tunteettomasti torjunut hänet ja jättänyt hänet välinpitämättömästi yksin vaikka hän kuinka oli anellut minua jäämään. Pian kaikki olivat minua vastaan. En ollut rakastanut Emilyä, enkä oikeastaan uskaltanut edes ajatella rakastumista keneenkään kun näin mitä se oli tehnyt hänelle. Tai kuinka katkeraksi se oli Yukian muuttanut. Mutta eihän kukaan voi päättää rakastuuko vaiko eikö.
Piip.Piip.Piip. Heräsin kännykkäni herätykseen. Nousin unisena ylös ja laitoin sen pois. Hetken ajan en tiennyt missä olin, mutta sitten muistin ja hymy hiipi kasvoilleni. Puin päivävaatteet ja kävelin keittiöön jota sain etsiä pienen hetken. Feliks istui jo pyöreän pöydän ääressä päivävaatteissaan ja edessään kuppi mehua ja voileipä. Hän kohotti hymyillen katseensa minuun.
”Huomenta”, hän sanoi.
Ne sanat lämmittivät minua oudosti.
”Huomenta”, sanoin takaisin ja istuin hänen viereensä.Söimme yhdessä aamupalaa ja pienen hetken jälkeen lähdimme kouluun. Olin todella hyvällä tuulella, kunnes astuimme koulun porteista sisään. Olimme sen verran ajoissa, että koulun pihalla ei ollut meidän lisäksemme kuin muutama muu. Katsoin taivasta. Vaikutti olevan tulossa hieman harmaa päivä. Istuimme sen yhden puun alle ja olimme hiljaa. Välillämme oli oikeastaan paljon hiljaisuuksia, mutta ne eivät olleet millään lailla vaivaantuneita. Ne olivat luonnollisia. Vaikka olisinkin uskonut Feliksen olevan sitä puheliaampaa tyyppiä, jota ei olisi millään saanut hiljaiseksi. Tai ehkä se vaihteli tilanteesta.
En liikahtanutkaan kun kellot soivat ja Feliksen oli tökättävä minua olkapäähän että havahtuisin. Nousin hieman nolona ylös.
”Sä olit niinku iha ajatuksissas. Mennään!” hän sanoi pirteästi ja jälleen kerran raahasi minut sisälle.Oloni oli niin lämmin, että edes ne ja niiden kuiskaukset eivät onnistuneet hälventämään sitä.
Tunnit kuluivat niin kuin aina nykyään. Tuskallisen hitaasti. Mutta jotenkin vain nekin lopulta loppuivat ja aloin jo kävellä Feliksen kanssa kotiin. Päivä oli sujunut kaiken kaikkiaan hyvin. Ne olivat pysyneet kaukana ja eivät enää vaikuttaneet minuun niin paljoa. Ne eivät hallineet elämääni, ne eivät määränneet minua, ne eivät laskeneet mielialaani. Hymyilin vapaantuneesti kävellessämme vierekkäin. Tuntui hyvältä astua lämpimään taloon pitkän päivän jälkeen. Kuten eilenkin, taas tänään lysähdimme sohvalle ja aloimme nauramaan tietämättämme edes mille. Hänen kauniin vihreät silmänsä vangitsivat minut taas. Hän katsoi minua odottaen ja kumarruin sydän hakaten painamaan huuleni hänen pehmeille huulilleen. Se tuntui luonnolliselta ja samalla se ei edes käynyt edes järkeen. Olin hei tavannut hänet vasta neljä päivää sitten! Mutta suudelmamme jatkuessa olin jo unohtanut järkeni. Oli vain Feliks.
Kului viikkoja, eikä ollut kuulunut mitään Ivanista tai Emilystä. Ja kaiken lisäksi ne alkoivat jo kyllästyä. Itse asiassa osa alkoi jo pitää minua ihan ok tyyppinä, mikä oli jo suuri saavutus. Minun ja Feliksen suhde vain syveni, vaikka joskus hän osasi olla aivan mahdoton. En kuitenkaan koskaan osannut olla hänelle todella vihainen. Olisi kuitenkin valehtelua sanoa, että kaikki olivat hyvin ja paremmin. Näin yhä joskus painajaisia, eikä pahat muistot voi koskaan kadota. Feliks vierelläni voin kuitenkin edes yrittää kohdata ne, enkä enää pakene. Hän on pelastajani.
Sinä päivänä paistoi aurinko, kun olin palaamassa koulusta kotiin. Feliks oli jäänyt kotiin kuumeen takia, koska olin kieltänyt häntä lähtemästä. Aukaisin oven huokaisten omalla avaimellani. Asunto oli hiljainen, enkä kuullut Feliksen toivottavan minua tervetulleeksi takaisin kotiin, mikä oli outoa. No, ehkä hän oli nukkumassa. Suuntasin hänen makuuhuoneeseensa ja pysähdyin heti avattuani oven. Minua huimasi, minua oksetti. Feliks makasi lattialla. Hänen vertaansa oli joka puolella. Hänen silmissään ei ollut mitään eloa. Ikkunaan oli kirjoitettu verellä viesti: mitä minä sanoin, kukaan ei petä minua maksamatta siitä kunnollista hintaa.Lyyhistyin Feliksen elottoman kehon viereen, laskin käteni hänen sydämensä kohdalle. Hänen ihonsa oli kylmä, hänen sydämensä ei lyönyt. Jotain lämmintä valui poskellani, lämmittämättä kuitenkaan minua yhtään. Minulla oli kylmä, loputtoman kylmä. Lämpöni oli kuollut lopullisesti. Se ei palannut, vaikka yritin epätoivoisesti roikkua siinä, se oli jo poissa. Jäin ikuisesti kylmään.
luku 3: too cold
Päivä kului nopeasti. Ihan liian nopeasti. Olisin halunnut sen matelevan. Niin, että kestäisi ikuisuus ennenkö koittaisi se hetki jolloin minun pitäisi raahata Feliks kotiin. Minua pelotti. Enemmän kuin pitkään aikaan. Mitä jos Feliks saisi tietää? Mitä jos Ivan satuttaisi häntä? Tiesin, että silloinkaan minusta ei olisi puolustamaan häntä. En kävisi Ivania vastaan.
Kellot soivat, kuin tahalleen haluten muistuttaa sen hetken koittaneen. Hitaasti käännyin katsomaan Feliksiä.
”Um,Feliks”, aloitin. Hän katsoi minua kysyvänä.
”Haluatko tulla nyt meille?” kysyin mahdollisimman nopeasti. Feliks räpäytti silmiään ja puhkesi sitten hymyyn.
”Totta kai!” hän huudahti ja lähdimme kävelemään meille.
Joka ikisellä askeleella sydämeni löi lujempaa. Pelkoni lisääntyi. Olisin vain halunnut juosta mahdollisimman kauas siitä vaaleasta talosta. Mutta nopeasti, liian nopeasti, me seisoimme tumman oven takana ja pian Ivan tuli avaamaan sen. Hän katsoi Feliksiä hymyillen ja tarkkaillen.
”Olen Ivan, Toriksen huoltaja. Taidat olla Feliks? Toris on puhunut sinusta paljon”, hän sanoi koko ajan hymyillen.Yllätyin, kun huomasin hymyn Feliksin kasvoilla olevan melko ujo.
”Joo, oon niinku Feliks”, hän sanoi hiljemmalla äänellä kuin mihin olin tottunut.Ivan päästi meidät sitten sisälle. Feliks katseli ympärilleen uteliaana. Talo oli yleensä aina melkein luonnottoman siisti. Yleensä siivouksesta vastasin minä. Ivan ehdotti, että katsoisimme jonkun elokuvan, joten suuntasimme olohuoneeseen ja istuimme tumman punaiselle sohvalle.
”Mikä katsotaan?” kysyin katse hyllyssä mikä oli täynnä elokuvia. Feliks kohotti olkapäitään.
”Ihan sama mulle.”
Se ei tehnyt valintaani yhtään helpommaksi. En itse asiassa ollut edes katsonut juuri mitään elokuvistamme, tai Ivanin elokuvista. Katsoin lopulta Feliksiä avuttomana. Hän vain huokaisi raskaasti.
”Katsotaan vaikka toi ensimmäinen tolla hyllyllä”, hän sanoi huolettomasti ja kurottauduin poimimaan kyseisen elokuvan. En edes vilkaissut kantta laittaessani levyn dvd-soittimeen ja laittaessani television päälle. Nojasin sitten takaisin sohvaan.
Elokuva lähti käyntiin. Kyseessä oli joku melko kevyt elokuva. Ainakin alun mukaan. Ivan toi meille naposteltavaksi popcorneja ja viimeistään silloin epäilykseni heräsivät. Ivan ei ollut tosiaankaan minulle koskaan niin kiltti ja miksi hän haluaisi esittää Feliksin edessä? Ivan katsoi meihin vain herttaisesti hymyillen ja lähti pois.
Asetimme popcorni kulhon keskelle ja napsimme sieltä silloin tällöin.
Elokuva muuttui edetessään aina vain tylsemmäksi. Pystyin arvaamaan melkein kaikki juonenkäänteet. Feliks kuitenkin näytti pitävän siitä. Hän itse asiassa oli melkein kiinni television näytössä ja matki hahmojen ilmeitä milloin missäkin kohdassa. Itse asiassa Feliksin katsominen oli elokuvaa hauskempaa. Jännittävissä kohdissa hän puri kynsiään tai näpräsi rannekoruaan. Hänen ilmeensä vaihtuivat melkein joka kolmas sekunti. Popcornitkin olivat pian loppuneet. Havahduin vasta kun lopputekstit ilmestyivät ja Feliks irroitti katseensa ruudusta. Hän kääntyi katsomaan minua, enkä voinut olla häpeämättä tuijotustani. Feliks ei kuitenkaan näyttänyt huomanneen sitä.
”Se oli tosi hyvä leffa!” hän sanoi innostuneena ja katsoi harmistuneena tyhjää popcorni kulhoa.
”Ihan hyvä”, sanoin, vaikka en edes lopussa kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota.
Feliksin hymy ei haihtunut. Vein kulhon keittiöön ja menimme huoneeseeni. Huomasin, että en enää oikein jaksanut miettiä Ivania ja hänen juoniaan. Feliks istui lattialle ja istuin häntä vastapäätä.
Feliks katseli huonettani kasvoillaan miettivä ilme. Olimme hetken hiljaa. Sitten hänen katseensa päätyi lopulta taas minuun. Laskin katseeni lattiaan.
”Mitä nyt tehdään?” kysyin nopeasti.Feliks oli hiljaa. Nostin taas katseeni. Huone oli huomaamattani muuttunut hämäräksi. Oli hieman kylmä ja värisin pienesti. Feliksin kasvoilla oli outo ilme, sellainen mitä en ollut vielä nähnyt hänen kasvoillaan. Se oli vieras, mutta kaunis. En edes huomannut, kun Feliks kömpi viereeni. Hän katsoi minua silmiin, vaikka yritin vältellä hänen katsettaan. Häpesin. Häpesin kaikkea mitä olin, koska hänen katseensa tuntui näkevän suoraan lävitseni. Hiljaisuus jatkui kauan, mutta kumpikaan ei halunnut sanoa mitään sen rikkomiseksi. Feliks kohotti kätensä ja siveli vanhaa mustelmaani, jonka Ivan oli tehnyt muutama päivä sitten. Hän ei koskaan laskenut katsetta silmistäni. Viimein hän rikkoi hiljaisuuden.
”Et lyönyt poskeas oveen, vai mitä?” hän sanoi hiljaa, mutta painostavasti.Nielaisin ja välttelin entistä enemmän hänen katsettaan.
”Mitä sinä oikein puhut, kyllä minä sen oveen löin”, valehtelin. Liiankin nopeasti. Hän näki lävitseni vieläkin.
”Luuletko mua niin tyhmäks? Sä et oo voinu saada tota ovesta. Mä luulen että joku teki ton sulle”, hän sanoi silmät naulittuina minun silmiini.Viimein kohtasin hänen katseensa. Ja hänen vihreät silmänsä vangitsivat minun katseeni. Avasin suuni, mutta en tiennyt mitä sanoa. Katseeni oli varmaan epätoivoinen ja pelokas. Mitä muka voisin sanoa? Ja miten hän edes tiesi? En kai ollut tarpeeksi vakuuttava. Mitä jos sanoisin vain että jouduin tappeluun jonkun kaverin kanssa? Mutta hän tiesi että minulla ei ollut kavereita. Huomaamatta suunnittelin heti pakoreittiä tullakseni vain siihen tulokseen että mitään reittiä ei enää ollut.
”Toris..Seurusteleks sä jonkun kanssa joka satuttaa sua?” hän kysyi kasvoillaan toinen ilme jota en ollut vielä niillä nähnyt ja tätä oli yhtä vaikea lukea kuin edellistäkin.Huokaisin ja olin pitkään hiljaa. Minun täytyi koota itseni ja Felikskin vaikutti ymmärtävän sen. Lopulta avasin suuni.
”En seurustele. En lyönyt poskeani oveen”, sanoin hitaasti ja epäröiden.Feliks jatkoi painostamista katseellaan, mutta hänen silmissään oli myös huolta, jos luin oikein.
”Kuka sitten..? Miksi..?” hän kysyi hiljaa, mutta tiukasti.Suuni tuntui kuivalta. Annoin ajatusteni harhailla. Miten ihmeellistä ja outoa oli, että joku jonka olin tuntenut vasta kolme päivää oli huolissaan minusta ja pystyi lukemaan minua. Miten ihmeellistä, että hän ei kavahtanut kauemmas ja jättänyt minua yksin. Miten ihmeellistä, että joku katsoi minua noin. Palasin takaisin nykyhetkeen ajatuksistani. Katsoin taas Feliksiä epätoivoisena, kai toivoen, että hän pelastaisi minut, pyyhkisi kaiken pois. Avasin suuni taas täristen. Katsoin käsiini.
”En tiedä miksi, ehkä koska olen vain syntynyt tälläiseksi. En tiedä.. Mutta en oikeastaan syytä häntä, ei hän niin paha ole. Hänen ansiostaan minulla on paikka jonne mennä ja joku joka tarvitsee minua..Mutta joskus en kestä häntä. Mutta en voi jättää häntä, minulla ei ole ketään muuta”, sanoin sekavasti. Annoin kaiken vain purkautua pois huuliltani. Ja Feliks kuunteli.
”Toris, mitä sä oikein tarkoitat? Sä et todellakaan oo ansainnu tollasta kohtelua! Kuka? Kuka tekee tollasta sulle? Kuka voi tehdä noin sulle?” Feliks kyseli silmissään surua.Se tuntui oudolta. Joku oli surullinen vuokseni. Joku sanoi että en ansainnut tätä kohtelua. Nostin taas katseeni hänen kauniisiin silmiinsä.
”Ivan”, kuiskasin hiljaa ja ääni väristen.
Feliks oli pitkään hiljaa. Hän katsoi minua suu raollaan. Pelkoni palasi. Mitä jos Feliks sittenkin lähtisi vain pois? Mitä jos hän oli vain näytellyt ja käyttänyt minua hyväkseen ja kertoisi sitten niille, nauraisi niiden kanssa? Ajatus vihlaisi ikävästi sisältä. Se oli outoa.
”Hän? Mutta eihän hän vaikuttanut..” hän sanoi hiljaa, lyötämättä kunnolla sanojaan.
Katsoin häntä synkkänä.
”Hän ei yleensä ole todellakaan niin kiltti, vaikka hän hymyilee lähes aina. Hän on kuin lapsi, mutta..” sanoin päättämättä lausettani.Feliks näytti tavallista kalpeammalta.
”Kuinka kauan..? Mitä hän..?” hän kysyi, silmissään nyt myös pelkoa.Suljin hetkeksi silmäni.
”10 vuotiaasta asti. No, hän on lähinnä potkinut, lyönyt ja heittänyt esineillä. Mutta pahinta ovat hänen sanansa”, sanoin lopulta kietoen käteni ympärilleni ja avaten silmäni. Feliksin katseessa oli kauhistusta ja niin monta muutakin tunnetta. Olimme hiljaa. Oloni oli outo. Kuin jokin raskas olisi poistunut tai ainakin keventynyt sisälläni. Feliks kohotti taas kätensä ja siveli poskeani. Värähdin, mutta se ei tuntunut pahalta. Päinvastoin. Hänen kätensä oli lämmin.
”Sun täytyy lähtee pois täältä”, hän sanoi viimein.Katsoin häntä surullisesti hymyillen.
”En voi. Ei minulla ole ketään muuta tai paikkaa minne mennä.”
Feliks katsoi minua kuin vähä-älyistä.
”Sä tuut tietenkin meille!” hän puuskahti ristien käsivartensa.Katsoin häntä epäröiden.
”Feliks, haluaisin kyllä, mutta hän ei ikinä antaisi lupaa. Ja mitä sinun vanhempasikin sanoisivat? Olet ollut täällä vasta kolme päivää ja yhtäkkiä teille muuttaisikin joku vieras. Ja en halua tunkea.”
Hän näytti murjottavan.
”Hölmö, et sinä kysykään häneltä lupaa. Ja mun vanhemmat ei sanois mitään. Mä asun mun siskon kanssa ja se on tuskin koskaan kotona. Niin että sä et tunge. Mitä sä siinä viel istut? Ala pakkaan”, hän sanoi.
Nousin ylös hämmentyneenä. En tiennyt mitä tehdä. Jos Ivan saisi tietää pako aikeistani olisin mennyttä. Mutta ajatus jostain muusta kodista houkutti. Niinpä tein valintani ja aloin pakkaamaan nopeasti. Feliks katsoi minua koko ajan istuessaan vielä lattialla.
Hetken päästä olin valmis. Tiesin, että olimme molemmat jännittyneitä avatessamme hitaasti oven kahvan. Minulla oli vain yksi reppu, joka oli täynnä vaatteitani. Feliksillä oli sekä minun että oma koululaukkunsa. Hiivimme portaat alas. Onneksi niissä portaissa ei ollut yhtään narisevaa porrasta. Olimme siihen asti selvinneet eteiseen. Sydämeni tuntui voivan hypätä kurkuun asti, kun kuulin takaamme tuttua kikatusta. Käännyimme nopeasti ympäri. Ivan seisoi olohuoneen oven raossa ja katsoi meitä niin kuin ei olisi ikinä nähnyt mitään huvittavampaa. Katsahdin Feliksiä. Hän näytti hieman jähmettyneeltä ja katsoi Ivania inhoten. Sitten hän käänsi katseensa minuun.”Juostaan, kun sanon niin”, hän kuiskasi. Nyökkäsin mahdollisimman huomaamattomasti.
Ivan jatkoi kikatustaan.
”Näyttää ihan siltä kuin aikoisit karata, Toris. Mutta eihän se niin voi olla, vai mitä?” hän sanoi herttaisella äänellään, mutta minulle se oli vain kitkerää myrkkyä.
Katsoin häntä uhmakkaana. En ollut katsonut häntä niin moneen vuoteen, mutta olin jotenkin saanut ainakin pienen osan siitä rohkeudesta takaisin.
”Entä jos olenkin? Entä jos lähdenkin, enkä palaa?”
Ivanin hymy haihtui heti. Pystyin aistimaan kylmän auran hänen ympärillään. Ja olisin pelännyt kuollakseni ellei Feliks olisi ollut vierelläni.
”Et ole menossa minnekään, et voi lähteä. Eikä kukaan edes halua sinua”, hän sanoi ääni kylmyyttä tihkuen.
”Itse asiassa minulla on jo paikka minne mennä. Ja luulen voivani lähteä ihan hyvin. Enkä koskaan enää palaa tänne. Hyvästi”, sanoin tavoitellen yhtä kylmää sävyä.
Ivan näytti raivostuneelta. Hän alkoi juosta meitä kohti ja Feliks huusi merkkinsä. Avasin hätiköiden ulko-oven ja syöksyimme kadulle, vaikka emme olleet edes ehtineet laittaa kenkiä. Juoksimme katsomatta taaksemme, juoksimme vaikka olimme aivan poikki. Kylkemme tuntuivat olevan melkein tulessa ja hengityksemme oli raskasta. Pysähdyimme vasta Feliksin talon ovella. Hän kaivoi täristen laukustaan avaimen, avasi oven ja lysähdimme aivan väsyneinä sohvalle. Olimme kuitenkin helpottuneita ja minä tunsin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen syvää onnellisuutta, mutta silti pelkoa. Jos kuitenkin Ivan saisi minut kiinni rangaistus olisi pahin mitä olisin ikinä saanut, mutta en halunnut ajatella sitä sillä hetkellä. En nyt, kun Feliksin lämmin keho oli painautunut minua vasten. Näin hänen hymyilevät kasvonsa kun hän sulki minut halaukseen.
Se ei tuntunut pahalta. Mikään ei tuntunut pahalta. Olimme pitkään paikoillamme, aivan hiljaa. Sitten Feliks vilkaisi kelloa.
”Pitäis varmaan mennä nukkumaan, ku huomen on kouluuki”, hän sanoi hiljaa ja vetäytyi pois halauksesta. Nyökkäsin.
”Missä nukun?”
”Tos ihan mun huoneen vieres on vapaa huone, ota sä se.”
Nyökkäsin taas ja kiitin, vaikka hän sanoikin että ei todellakaan tarvisi ja kävelin uuteen huoneeseeni. Se oli hyvin yksinkertainen, siisti ja tavaraton. Vain sänky, kirjahylly, vaatekaappi ja työpöytä. Heitin reppuni jonnekin vaatekaappini luo kaivettuani ensin sieltä yövaatteet. Tavaroiden purkaminen sai odottaa myöhempään, nyt halusin vain nukkumaan. Vedin yövaatteet päälleni ja kömmin vuoteeseen. Se oli niin pehmeä ja mukava. Koko huone oli lämpimämpi kuin huoneeni Ivanin luona oli ollut. Hymyilin tyytyväisenä ja vaivuin uneen.
Unessani oli kaunis nuori tyttö, Emily. Hän katsoi minua hymyillen ja minä hymyilin takaisin. Pidimme toisiamme kädestä kävelessämme metsässä. Hänen kasvonsa näyttivät onnellisilta. Yhtäkkiä hän pysäytti minut ja katsoi minua tärkeänä, kuin aikoen kertoa minulle jotain. Katsoin häntä odottaen.
”Toris, minä rakastan sinua. Muutathan kanssani?” hän kysyi punastuneena.
Katsoin häntä hämmentyneenä ja irrotin käteni hänet kädestään.
”Emily, mitä tarkoitat?” kysyin.
Hän räpäytti silmiään.
”Kyllä sinä tiedät, rakastan sinua. Rakastathan sinäkin minua?”
Katsoin häntä entistä hämmentyneempänä.
”Enhän minä sinua rakasta, olet ystäväni. Enkä voi muuttaa, kotini on täällä”, sanoin sen enempää miettimättä.
En edes tiennyt miksi hän puhkesi kyyneliin ja huusi minulle että oli pettynyt ja että luuli että minäkin rakastin häntä. Lopulta hän juoksi pois. Emily perheineen muutti toiseen kaupunkiin, mutta sain kuulla, että hän ei ollut puhunut sen riitamme jälkeen mitään. Hän ei ollut myöskään suostunut syömään. Äitini raahasi minut silloin katsomaan häntä. Hän näytti hirveältä. Hän oli hirveän laiha ja pitkät hiukset roikkuivat kampaamattomina ja likaisina. Hänen katseensa oli tyhjä, mutta muuttui heti hänen huomatessaan minut. Se oli toiveikas. Tiesin hänen luulevan että olin tullut katsomaan häntä koska tajusin viimein rakastavani häntä, tai jotain. Hän käveli nopeasti luokseni ja yritti halata minua, mutta tönäisin hänet mahdollisimman hellästi pois. Hän kuitenkin kaatui lattialle ja katsoi minua silmät ilman lainkaan eloa. Hän alkoi täristä. Hänen kasvoillaan valuivat katkerat kyyneleet. Hän alkoi huutaa niin kovaa kuin hänestä ääntä lähti. Peräännyin ja peitin korvani. Äiti syöksyi huoneeseen ja veti minut mukanaan autoon. Emme puhuneet matkalla sanaakaan. Myöhemmin aloin saamaan soittoja häneltä. Hän ei sanonut mitään, kuului vain hänen rahisevaa hengitystään tai nyyhkystystään. Pian sen jälkeen vaihdoin numeroani ja soitot eivät enää vaivanneet.Yukia vihasi minua entistä enemmän. Hän sai kaikki muutkin mukaan siihen. Hän kertoi mitä tein Emilylle, hän kertoi kuinka olin tunteettomasti torjunut hänet ja jättänyt hänet välinpitämättömästi yksin vaikka hän kuinka oli anellut minua jäämään. Pian kaikki olivat minua vastaan. En ollut rakastanut Emilyä, enkä oikeastaan uskaltanut edes ajatella rakastumista keneenkään kun näin mitä se oli tehnyt hänelle. Tai kuinka katkeraksi se oli Yukian muuttanut. Mutta eihän kukaan voi päättää rakastuuko vaiko eikö.
Piip.Piip.Piip. Heräsin kännykkäni herätykseen. Nousin unisena ylös ja laitoin sen pois. Hetken ajan en tiennyt missä olin, mutta sitten muistin ja hymy hiipi kasvoilleni. Puin päivävaatteet ja kävelin keittiöön jota sain etsiä pienen hetken. Feliks istui jo pyöreän pöydän ääressä päivävaatteissaan ja edessään kuppi mehua ja voileipä. Hän kohotti hymyillen katseensa minuun.
”Huomenta”, hän sanoi.
Ne sanat lämmittivät minua oudosti.
”Huomenta”, sanoin takaisin ja istuin hänen viereensä.Söimme yhdessä aamupalaa ja pienen hetken jälkeen lähdimme kouluun. Olin todella hyvällä tuulella, kunnes astuimme koulun porteista sisään. Olimme sen verran ajoissa, että koulun pihalla ei ollut meidän lisäksemme kuin muutama muu. Katsoin taivasta. Vaikutti olevan tulossa hieman harmaa päivä. Istuimme sen yhden puun alle ja olimme hiljaa. Välillämme oli oikeastaan paljon hiljaisuuksia, mutta ne eivät olleet millään lailla vaivaantuneita. Ne olivat luonnollisia. Vaikka olisinkin uskonut Feliksen olevan sitä puheliaampaa tyyppiä, jota ei olisi millään saanut hiljaiseksi. Tai ehkä se vaihteli tilanteesta.
En liikahtanutkaan kun kellot soivat ja Feliksen oli tökättävä minua olkapäähän että havahtuisin. Nousin hieman nolona ylös.
”Sä olit niinku iha ajatuksissas. Mennään!” hän sanoi pirteästi ja jälleen kerran raahasi minut sisälle.Oloni oli niin lämmin, että edes ne ja niiden kuiskaukset eivät onnistuneet hälventämään sitä.
Tunnit kuluivat niin kuin aina nykyään. Tuskallisen hitaasti. Mutta jotenkin vain nekin lopulta loppuivat ja aloin jo kävellä Feliksen kanssa kotiin. Päivä oli sujunut kaiken kaikkiaan hyvin. Ne olivat pysyneet kaukana ja eivät enää vaikuttaneet minuun niin paljoa. Ne eivät hallineet elämääni, ne eivät määränneet minua, ne eivät laskeneet mielialaani. Hymyilin vapaantuneesti kävellessämme vierekkäin. Tuntui hyvältä astua lämpimään taloon pitkän päivän jälkeen. Kuten eilenkin, taas tänään lysähdimme sohvalle ja aloimme nauramaan tietämättämme edes mille. Hänen kauniin vihreät silmänsä vangitsivat minut taas. Hän katsoi minua odottaen ja kumarruin sydän hakaten painamaan huuleni hänen pehmeille huulilleen. Se tuntui luonnolliselta ja samalla se ei edes käynyt edes järkeen. Olin hei tavannut hänet vasta neljä päivää sitten! Mutta suudelmamme jatkuessa olin jo unohtanut järkeni. Oli vain Feliks.
Kului viikkoja, eikä ollut kuulunut mitään Ivanista tai Emilystä. Ja kaiken lisäksi ne alkoivat jo kyllästyä. Itse asiassa osa alkoi jo pitää minua ihan ok tyyppinä, mikä oli jo suuri saavutus. Minun ja Feliksen suhde vain syveni, vaikka joskus hän osasi olla aivan mahdoton. En kuitenkaan koskaan osannut olla hänelle todella vihainen. Olisi kuitenkin valehtelua sanoa, että kaikki olivat hyvin ja paremmin. Näin yhä joskus painajaisia, eikä pahat muistot voi koskaan kadota. Feliks vierelläni voin kuitenkin edes yrittää kohdata ne, enkä enää pakene. Hän on pelastajani.
Sinä päivänä paistoi aurinko, kun olin palaamassa koulusta kotiin. Feliks oli jäänyt kotiin kuumeen takia, koska olin kieltänyt häntä lähtemästä. Aukaisin oven huokaisten omalla avaimellani. Asunto oli hiljainen, enkä kuullut Feliksen toivottavan minua tervetulleeksi takaisin kotiin, mikä oli outoa. No, ehkä hän oli nukkumassa. Suuntasin hänen makuuhuoneeseensa ja pysähdyin heti avattuani oven. Minua huimasi, minua oksetti. Feliks makasi lattialla. Hänen vertaansa oli joka puolella. Hänen silmissään ei ollut mitään eloa. Ikkunaan oli kirjoitettu verellä viesti: mitä minä sanoin, kukaan ei petä minua maksamatta siitä kunnollista hintaa.Lyyhistyin Feliksen elottoman kehon viereen, laskin käteni hänen sydämensä kohdalle. Hänen ihonsa oli kylmä, hänen sydämensä ei lyönyt. Jotain lämmintä valui poskellani, lämmittämättä kuitenkaan minua yhtään. Minulla oli kylmä, loputtoman kylmä. Lämpöni oli kuollut lopullisesti. Se ei palannut, vaikka yritin epätoivoisesti roikkua siinä, se oli jo poissa. Jäin ikuisesti kylmään.
Kommentit (Lataa vanhempia)
KyuubiChan
- 2012-07-29 09:08:36
Mä melkee aloin itkee ku luin ton lopun ;__;
Ei kukaan saa kuolla ; n ;
Ja tän ficin ansiosta LietPol on taas yks suosikkiparitukseni ^u^
Oli aivan ihana ficci! :33
Ei kukaan saa kuolla ; n ;
Ja tän ficin ansiosta LietPol on taas yks suosikkiparitukseni ^u^
Oli aivan ihana ficci! :33
haru-97
- 2012-11-10 08:49:15
Puolaaa!!!!! Miksi kuolit?????
En ole koskaan tottunut hetalia tyyppien oikeisiin nimiin mutta koska animussa sitä niin käytetään opin tunnistamaan tyypit kyllä.
Surullinen tarina joka loppui oudosti.
Liethua tekee varmaan itsarinjos tarina olisi jatkunut.
Loppu tekee vaikutelman kun sarja olisi ollut turha. Kohta ne alkaa taas vainota Liethuaa.
Mutta sarja oli koskettava ja hetalia fanina sekä PuolaxLiethua fanina sarja oli koskettava ja hyvin tehty :D
En ole koskaan tottunut hetalia tyyppien oikeisiin nimiin mutta koska animussa sitä niin käytetään opin tunnistamaan tyypit kyllä.
Surullinen tarina joka loppui oudosti.
Liethua tekee varmaan itsarinjos tarina olisi jatkunut.
Loppu tekee vaikutelman kun sarja olisi ollut turha. Kohta ne alkaa taas vainota Liethuaa.
Mutta sarja oli koskettava ja hetalia fanina sekä PuolaxLiethua fanina sarja oli koskettava ja hyvin tehty :D
Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste