Two Angels
 
Fiilistely musiikkia Dark Maru Kaite Chikyuu.
 
Luku 3. Pako Hirviön kartanosta
 
Katsoin espanjalaista sekavissa tunteissa ja ajatuksissa. En oikein tiennyt miten reagoida kuulemaani.  Viime aikoina on tullut paljon sellaista tietoa, joka kaipaa sulatusta. Ennen en ollut kuolemattomia tavannutkaan tai mitään muuta vastaavaa.
”Hänen sydän on ruumiinsa ulkopuolella tai hän on tappanut 666 ihmistä. Jos hän on tappanut niin monta ihmistä, hänen sydämensä katoaa. Silloin hänestä on tullut armoton tappaja ja häntä on yhä vaikeampi tappaa”, Francis selvensi.
”Ekö häntä sitten voi tappaa sen jälkeen?” kysyin peläten vastausta.
”Kukaan ei ole päässyt ennen siihen asti”, Antonio vastasi.
 
Oli inhottavaa kun ei tiennyt mistään mitään. Eikä siihen ole kaiken lisäksi vastausta. Odottaminenkin on aika pelottavaa. Ivan täytyy estää tappamasta niin monta ihmistä. Sen jälkeen mieleeni ponnahti kysymys kuinka monta ihmistä hän on jo tappanut? Missä hänen sydämensä on? Kuinka monta vuotta vanha hän on? Liian monta kysymystä, mutta vastauksia ei ole.
 
Aloitimme paon hirviön kartanosta. Nousimme kolkot ja ahtaat portaat ylös. Koko ajan takaraivossa löi ajatus jos vartijat hyökkäisivät jostain piilosta. Vilkuilimme jatkuvasti joka suuntiin. Antonio meni edeltä ja varmisti tien. Minä menin keskellä, koska minä tunsin kartanon. Francis tuli viimeisenä. Juoksimme äänettömästi hämäriä ja kylmiä käytäviä. Matkallamme ei ollut yhtään ikkunaa, josta olisi voinut kiivetä alas.
 
Katsoin lähes pelottavia muotokuvia. Niissä jokaisessa oli violetit silmät, jossa oli pieni mielipuolinen kiilto. Tulimme kohtaan, jossa käytävät risteytyisi oikealle ja vasemmalle.  Menimme oikealle, koska tiesin että se johtaisi pääsisäänkäynnille. Hyvällä onnella kävisi niin, että siellä ei ole vartijoita.  Katsoimme kaikki kauhuissamme, että oven edessä seisoi Ivan. Huomasin että tämä oli alun alkaen liian helppoa paeta täältä. Eihän aikaisemmin käytävillä ollut liikkunut ketään.
 
Eihän sitä mitenkään voi voittaa!
 
Käteni tärisivät silkasta pelosta. Sydämeni hakkasi niin, että Ivan kuuli sen varmasti. Yksi kylmä hiki pisara putosi lattialle. Ivan oli vahva ja minä… En voi myöntää sitä.
 
Venäläisen katse kääntyi pelottavan nopeasti. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Francis ja Antonio puristivat miekkojensa kahvoja.
”Piraatit taistelevat vapautensa puolesta, vaikka olisivatkin yltä päätä veressä”, Antonio sanoi.
 
Kuulin Ivan painostavat askeleen. Sitten olimmekin jo vastakkain. Minä ja tuo inhottava venäläinen.  Katsoin hänen violetteihin silmiinsä. Niissä oli se sama hullun kiilto.
Minäkin aion taistella vapaudestani.
”Löysit jo paatuneita merirosvoja toveriksesi”, Ivan totesi.
Hänen kasvonsa vääntyi inhosta.
”Mitä sitten? Sinulla ei ole varmaan yhtään toveria!” minä tiuskaisin.
”Gilbert. Älä ärsytä häntä”, Antonio varoitti.
”Hän ei ole ansainnut mitään!”
 
Virnistelin hänen edessään. Tunsin venäläisen raivon ihollani. Hän löi minut seinää kohti. Murtunut käsi osui inhottavasti siihen. Antonio aloitti hyökkäyksen ja Francis meni perässä. Venäläisellä oli se sama rautatanko. Jouduin katsomaan sivusta heidän taisteluaan. Aseiden kalahtelu täytti aulan. Muutamia kipinöitäkin lensivät kun ne ottivat yhteen.
 
Etsin taas katseellani löytyikö mitään joka voisi auttaa taistelussa. Huomasin oven.  Houkutus pakenemisesta houkutti minua. Nousin ylös. Otin askeleen. Vilkaisin vielä tovereitani. Itsevarmana otin askelaita ovelle. Oikeastaan he eivät edes ole tovereitani. Autoin heidät vain ulos tyrmästä. Huomasin kun Antonio ja Francis vilkaisivat minua. Käteni kosketti ovea. Jäin epäröimään. Miksi edes epäröin? Katsoin lattiaa. Vilkaisin kerran tovereita. Ivan potkaisi Francikselta tajun kankaalle.
 
En voi olla näin raukka.
 
”Francis!” Antonio huudahti.
Miekka valui suoraan eteeni. Otin sen käteeni ja näin tilaisuuteni auttaa heitä. Tosin se saattoi olla hiukan uhkarohkeaa. Itse tunsin huokuvan itse varmuutta.
”Tule tänne senkin * ryssä!” minä houkuttelin.
 
Hänen katseensa siirtyi suoraan minuun. Hänen katseensa mukana tuli hirveitä tunteita. Se oli sekoitus vihaa, raivoa ja hulluutta. Joka askeleelta hän lähestyi minua.
 
”Gilbert älä tee sitä!” Antonio huusi kauhuissaan.
Kohotin miekkani. Espanjalainen juoksi ja otti kiinni rautatangosta kiinni. Viilsin Ivanille haavan ihan silmän viereen. Potkaisin hänet vielä kumoon. Antonio otti Franciksen selkään.
”Lupaan kostaa tämän vielä”, Ivan kuiskaisi.
Vilkaisin venäläistä jännittyneenä. Olin ainut joka sen kuuli. Se sai minun ihokarvat pystyyn.
”Sehän nähdään!” minä huusin hänelle.
Eihän kumminkaan saisi kostoa kostettua. Vai saisiko?
 
Avasimme raskaat puu ovet. Piha näytti yön hämärässä tyhjältä. Tiesimme kumminkin, että helpotuksesta huokaiseminen oli turhaa. Kuulin jo askeleita. Lähdimme juoksemaan portille. Kompastuin melkein kiveen. Sain hädissäni tasapainoni takaisin. Joku huitaisi minua miekalla. Tunsin, että joku tarttui minua käteen. Huusin säikähdyksestä. Riuhtaisin itseni irti. En voinut katsoa taakseni, koska oli pakko keskittyä pakenemiseen. Emme pääse portille elävänä. Antonio pääsi portille. Hän yritti saada sen auki, mutta se oli lukossa. Yritin riuhtoa sitä auki, mutta se oli turhaa.
 
Käännyimme sotilaisiin päin. Toivotonta! heitä oli enemmän. Vastustelu oli turhaa, koska heitä oli enemmän. Eikä meistä ollut taistelemaan. Olimme epätoivon täyttämässä umpikujassa. Oliko pakeneminen sitten täysin turhaa?
 
Antonio ja Francis joutuisivat köyden jatkoksi. Minä en taas tiennyt mitä minulle tuli käymään. Luultavasti menisin heidän seuraansa. Tai Ivan antaisi minulle erittäin tuntuvan rangaistuksen. Loppu oli tullut. En enää voi auttaa sisartani. Toivon, että joku hänet pelastaisi. Ei ole minuakaan onnen lahjoilla ole siunattu. Toivottavasti edes siskollani on edes vähän onnellisempi elämä.
 
Säpsähdin kun tunsin jonkun lentävän korvani juuresta. Kuulin kaatuvan ruumiin äänen. No niin nyt me kuollaan hitaasti kun joka paikaan osuu nuolia. Olin jopa valmis rukoilemaan.
”Romano!” Antonio huudahti ilahtuneena.
Hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi tiirikoida portin lukkoa. Hän oli mielestä hiukan hassun näköinen. Hänen tumman ruskeista sojotti hius, joka meni kiharalle. Minun teki mieli hiukan vetää sitä. Ovi aukesi. Käteni lähestyi sitä. Romanon ilme vääntyi hiukan kauhistuneeksi. Vedin sitä.
”CHIGII!” Romano huusi.
 
Antonio katsoi minua myrtyneenä. Romano lähti ajamaan takaa minua. Naureskelin hänen oudolle reaktiolle.
”Nyt minä tapan sinut senkin kummajainen!”
 
Olin helpottunut. Hirviön kartano jäisi sinne iäksi ja enkä palaisi sinne enää koskaan. En luultavasti tapaa Ivania enää koskaan. Vai päädyinkö? Jos päädyn tänne, se ei tule päättymään hyvin.