Luku 4. Viimeinkin perillä
 
Oli kulunut jo kuusi viikkoa kun olimme paenneet kartanosta. Vilkuilen vieläkin olkani yli, vaikka olemme kohta ruotsissa. Meidän on päästävä sinne, koska Antonion miehistö ja laiva oli siellä. Kyllä hän oli White Rose nimisen laivan kapteeni.
Oli myös ehtinyt tapahtua vähän kaikkea., sillä välin olimme varastaneet uudet vaatteet ja hevoset. Antonio kertoi, että olimme jo puolessa välissä. Itse taas en ollut edennyt omassa suunnitelmassani pätkän vertaa. Kun yritän mennä lähemmäksi häntä, sen kauemmaksi hän menee.
Olen sitten toivoton veli.
”Voisiko joku vaihtaa hevosta kanssani?” Francis kysyi keskeyttäen omat ajatukseni.
Katsoin viimeisenä menevää ranskalaista ja koetin olla nauramatta. Hän oli valinnut valkoisen hevosen jolla voisi hurmata ruotsin ja suomen naiset. Anteeksi pieni korjaus, siis hänellä on valkoinen poni.
”Omapahan on valintasi ranskalaispervo!” Romano huusi.
Aloin nauramaan jo tuhannen kerran. Heidän seurassaan oli niin mahtavaa.
 
Pysähdyimme hetkeksi. Muut menivät ostamaan läheisestä kylästä ruokaa. Itse jäin vahtimaan kolmea hevosta ja yhtä ponia. Sitä minun kävi sääliksi. Ranskalainen oli varmasti painava.
Aloin jo kyllästyä odottelemiseen. Ei kai ruuan hakemisessa niin kauan voi kestää? Ei minua ole luotu odottelemiseen. Aloin kävellä tylsistyneenä ympyrää.
 
Kuulin askeleita takanani. Ilahtuneena käännyin ympäri. Katsoin hämmentyneenä suomalaisia. He katsoivat minua kauhistuneena.
”Voin selittää!” minä aloitin.
Tajusin etteivät he ymmärrä saksaa ja englantia. Toinen osoitti minua jousella. En haluaisi tappaa heitä turhaan. Purin huultani. Miekalla osoittaminen vain kiihdyttäisi enemmän. Jos seison tässä tyhjän panttina, he tappaisivat minut säälimättä.
 
Miksi he haluavat tappaa minut?
 
Lähdin juoksemaan metsässä. Maassa oli paljon juuria, jotka saivat minut kompastelemaan. Jousi lensi hiuksen hienosti olka pääni ohi. Se teki siihen viilto haavan. En halunnut katsoa taakseni, koska se voi päätyä kohtalokseni.
 
Näin silmäkulmastani kun nuoli lensi puuhun. Ehkä ne ovat vain tyhmiä! Tai sitten ei! Näin, että puu syttyi palamaan. Voi ****! Katselin mistä olin tullut. Mutta kaikkialla oli samanlaista. Huomasin että ilkeät suomalaiset olivat kadonneet. Puita, ruohoa, kiviä ja muuta metsään kuuluvaa. Eikä missään lähellä ollut mitään jolla voi sammuttaa tuota puuta. Hitsi! Mikä patti tilanne!
 
Lähdin juoksemaan pakoon metsäpaloa sattuman varaiseen suuntaan. Toivoin että muut olisivat huomanneet katoamisen.
”Antonio! Francis! Romano!” minä huutelin.
Aloin haistamaan savun hajun nenässäni. Käännyin katsomaan taakseni. Tuli oli levinnyt jo isommalle alueelle ja leviää vieläkin ja millä nopeudella!  Lähdin taas juoksemaan henkeni edestä.
 
Näin kun palava puu alkoi kaatua päälleni. Hyppäsin tietenkin sivuun. Tulin johonkin märkään, kylmään ja pehmeää. Yritin nousta, mutta se ei ollut kovin helppoa. Aloin riuhtoa enemmän. Mitä enemmän riuhdoin ja rimpuilin, sitä enemmän olin kiinni. Niin missä olin kiinni? No tietenkin suolla!
*** (Antonio)
Francis yritti selittää elekielellä mitä halusivat kaupasta. Kauppias ei oikein ymmärtänyt tai sitten hän oli vajaa. Olimme kaikki yrittäneet, mutta me kukaan ei oikein onnistuttu. Francis alkoi käyttää viimeistä keinoaan, eli hurmaamisen.
 
Gilbertkin varmasti miettii missä olemme. Ilmakin alkoi muuttua oudoksi.
”Tunnetko sinäkin?” Romano kysyi.
”Kyllä rakkaani”, minä vastasin.
”Anteeksi, mutta mitä minä olen sanonut tuon sanan käytöstä?” Romano kysyi ärtyneenä.
”Anteeksi mutta ikäni puolesta en oikein muista”, minä sanoin.
Ranskalainen ei oikein onnistua hurmaamisessakaan.
”Meidän on lähdettävä Francis.”
Tulimme leirintä alueellemme. Franciksen poni oli karannut ja hevoset levottomia. Gilbert oli kadonnut.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Francis kysyi.
”Sen kun tietäisi”, minä vastasin.
Aloimme tutkia leiri aluetta. Löysin maasta yhden nuolen. Ilmeisesti joku metsästäjä on käynyt täällä.
”Haistatteko tekin tämän?” Romano kysyi.
”Kyllä. Metsäpalon.”
***(Gilbert)
Olin maannut suossa varmaan jo ikuisuuden. Tulikin alkoi tehdä tuloaan. Minä joko palan tänne tai hukun suohon. Kumpikaan ei kuulostanut houkuttelevalta ajatukselta. Tutkin epätoivoisesti katseellani suota. Edessäni oli ohut puu. Kurkotin kädelläni puuta. Aloin vetää itseäni suosta pois suosta. Epäonnekseni se katkesi kun olin päässyt puoleen väliin. Hakkasin maata raivoissani. Tosin positiivista oli se että olin puolivälissä.
”Tarvitsetko apua?” naisääni kysyi.
Katsoin häneen. Mistä se oli tullut ja vielä huomaamattani? Naisen kasvoja peitti huppu. Hupun alta tuli ruskeat ja kiharaiset hiukset.
”Mielelläni”, minä vastasin.
Tartuin hänen käteen. Hän veti minut suosta pois.
”Kiitti.”
”Pidä tämä salaisuutenasi että olin täällä auttamassa.”
Jostain syystä vaistoni käski tehdä niin.
”Kyllä, mutta miksi?” minä kysyin.
”Kerron sen sinulle joskus kun aika koittaa” nainen sanoi mysteerisesti.
Hän katosi metsän syövereihin. Jäin tuijottamaan mihin hän meni. Lähdin juoksemaan pois suolta. Ai niin metsä palaa. Tunsin lämmön ihollani. Savun haju tunki taas nenääni. Se kirvelsi silmiäni. Lähdin juoksemaan pakoon metsäpaloa. Aloin huutaa tovereideni nimiä.
 
Hetken juostessani huomasin, että askeleeni alkoi horjua. Olin tietenkin saanut jonkun myrkytykseni. Silmissäni alkoi hälyttävästi hämärtyä. On pakko jaksaa. Kompastelin oksiin ja kiviin. Lopulta kaaduin, joku tarttui kaulukseeni. Kaikki sammui.
***
Seisoin keskellä pimeyttä. Kaikkialla oli ihan pilkkopimeää.
”Haloo?” minä huusin.
”Gilbert”, terävä naisääni sanoi takanani.
Säikähdyksestä käännyin ympäri. Valkohiuksinen nainen käveli jo kaukana.
”Julia oletko se sinä!” minä kysyin.
Hän ei vastannut. Lähdin juoksemaan hänen peräänsä. Sain naisen kiinni. Hipaisin häntä. Hän katosi kuin tuhka tuuleen. Kaaduin. ”Lattia” ei ottanutkaan minua vastaan, vaan aloin pudota kohti tyhjyyttä. (ääretöntä XD)
 
Heräsin hätkähtäen jollain patjalla. Puisessa ja isossa huoneessa, jossa oli paljon riippumattoja. Olinko kenties Antonion laivalla? Nousin patjalta. Menin portaisiin. Ne johtivat minut käytävälle, jossa oli muutama ovi. Lähdin ovelle, jonka raoista tuli päivän valoa. Avasin oven. Silmäni pyöristyivät täysin. En ollut ennen ollut laivalla. Paljon miehiä työskenteli merille lähtöä varten.
”Tervetuloa laivalleni White Rose:lle!” Antonio huusi ruorin takaa.
Mahtavaa! Viimein perillä!