Just give me a reason to keep my heart beating:

Joskus minusta vain tuntui, että sydämeni ei lyönyt. Tänään oli taas sellainen päivä. En tuntenut mitään, istuin vain lähellä ikkunaa ja tuijotin pimeyden valtaamaa kaupunkia jota valaisivat tuhannet katuvalot ja ihmisten asunnoiden ikkunoista heijastuvat valot. Sydämeni ei lyönyt, mutta olin elossa. Vai olinko? Mistä minä voisin sen tietää? Mutta eikö yleensä ihmisiä joiden sydän ei enää löynyt sanottu kuolleiksi? Mutta enhän minä voinut olla kuollut. Tämä oli vain yksi sellainen päivä, joka menisi ohi. Niin kuin aina. Huomenna sydämeni taas löisi. Aivan varmasti...

Noin tunnin päästä nousin ylös kuluneelta tummalta tuolilta ja suuntasin kohti makuuhuonettani. Matkan varrella en voinut olla naurahtamatta säälittävälle peilikuvalleni. En minä sitä vihannut, en pitänyt, en vain tuntenut sillä hetkellä mitään, mutta takaisin katsova poika näytti kyllä huvittavalta. Ruskeissa silmissä oli väsynyt ja tyhjä katse, niiden alla hieman tummat pussit, kalpeat ja laihat kasvot sekä hieman takkuiset ja pörröiset hiukset. Poika näytti melkein kuolleelta, mutta minulla ei ollut aikaa hänelle, joten kuljin hänen ohitseen päämäärääni, eli makuuhuoneeseen. Istuin sängyn laidalle ja nostin katseeni taas ikkunaan. Maisema oli lähes samanlainen kuin muistakin ikkunoista. Suljin hetkeksi väsyneenä silmäni. Asunto oli täysin hiljainen. Sydämeni oli hiljainen. Se poika käytävällä oli hiljainen.

Sitten hiljaisuuden rikkoi viesti. Kurotin ottamaan kännykkäni käsiini ja tuijotin näyttöä.

Hyvä Kiku, halusin kertoa sinulle ensimmäisenä, että minä ja Ivan viimein seurustelemme. Hän on niin söpö hoitaessaan auringonkukkiaan! -Terveisin, Wang Yao.

Luettuani viestin melkein heitin kännykkäni takaisin pöydälle. En voinut vastata, koska en tiennyt mitä vastata. Mitä vastata jos ei tiennyt miten tunsi asiasta? Olisi vain teeskentelyä sanoa ”onneksi olkoon”, tai ”olen onnellinen puolestasi”. Ja kumpikaan ei kuullostanut todelta korvissani. Suljin taas silmäni. Taas täysi hiljaisuus. Kunnes sen rikkoi toinen viesti. Kurotin taas ottamaan kännykkäni.

Etkö aio sanoa mitään, Kiku? Kerroin sinulle sentään ensimmäisenä, saisit edes vähän arvostaa sitä! Ehkä et halua minun olevan onnellinen tai jotain?! -Wang Yao.

Tuijotin kännykän näyttöä ja päätin sillä kerralla vastata, kun toinen sitä niin kerta pyysi.

Mitä minun pitäisi sitten sanoa? Ja oli oma valintasi kertoa minulle ensimmäisenä. Ja onnesi ei kuulu minulle. -Kiku Honda.

Lähetin viestin. Se tosiaan oli hankala kirjoittaa. Mutta olin joten kuten puhunut totta. Tällä kertaa laskin kännykän viereeni sängylle. Ja tosiaan hetken päästä sain toisen viestin.

Miten voit sanoa noin? Tajuatko miten iso juttu tämä on minulle? Olisi kiva, jos sinäkin voisit edes joskus ymmärtää miltä minusta tuntuu. -Wang Yao.

Taas se alkoi. Juuri tämän takiahan olin lähtenyt sen kiinalaisen luota. Yao kuvitteli, että kaikki oli aina kyse hänen tunteistaan ja hänen onnestaan. Tämä oli nostanut niin kauhean metelin siitä haavasta selkäänkin. Hän oli haukkunut minua, haastanut riitaa, pilkannut ja sitä rataa.

Minä sanon totuuden. Olisi kiva jos sinä ymmärtäisit miltä minusta tuntuu, eikö sen pitäisi olla niin päin? -Kiku Honda.

Lähetin taas viestin ja suuntasin katseeni ikkunaan. Kuu oli erityisen kaunis sinä yönä.. mutta silti niin kylmä ja etäinen. Taas viesti.

Olet todellakin välinpitämätön. Kiitos vain tuestasi..-Wang Yao.

Laskin taas puhelimen viereeni. Yao oli vain siksi lähettänyt viestin minulle ensimmäiseksi jotta voisi hehkuttaa minulle onnestaan ja valittaa vioistani. Mutta miten muka olisin voinut tukea häntä, kun en tuntenut mitään? Kun sydämeni ei lyönyt? Asetin käteni sydämeni kohdalle. Ei sykettä. Kuin koko sydäntä ei olisi olemassakaan. Ehkä sitä ei ollutkaan. Ehkä minulta puuttui sydän alusta asti. Ehkä en ollut vain huomannut sen puuttuvan. Jos minulla oli sydän, oliko se sitten joskus lyönytkin? Oliko se joskus lyönyt samaan tahtiin kuin Yaon sydän? Vai oliko sydämeni ollut aina yksin? Niin monta kysymystä, mutta ei yhtäkään vastausta, miten tyypillistä.Saapui taas viesti.

Minua pelottaa, olen kellarissa, Ivan yhtäkkiä suuttui jostain, hänellä on se putki ja hän etsii min

Viesti loppui kesken. Oli melkein selvää, että venäläinen oli löytänyt Yaon.

Tuijotin puhelinta monta minuuttia, mutta viestejä ei enää tullut. Sitten pikkuhiljaa aloin tuntea jotain..Se oli vihaa. Vihaa Ivania kohtaan. Kuinka tämä oli vienyt Yaon ja kehdannut vielä satuttaa tätä! Ja kuinka Yao oli vain hyväuskoisena luottanut tähän ja vielä ilmeisesti rakastanut tätä.. Ja Yao ei ollut koskaan huomannut minun tunteitani. En minä häntä vihannut. Minähän pidin hänestä..Ja taas tunsin jonkin sykkivän rinnassani. Mutta oli myöhäistä. Se oli ainoastaan tuskallista. Niin tuskallista, että se sai minut toivomaan että en omistaisi sydäntä lainkaan. Mihin muka tarvisin enää sydäntä, kun Yao ei ollut luonani? En tarvitsenut sydäntä, en halunnut sydäntä. Sykkiminen lakkasi kuin seinään. Kaaduin selälleni sängylle, näin hetken ajan vielä täydellisen kauniin kuun, ennenkö kaikki peittyi mustaan.
Ehkä kaiken oli tarkoitus päättyä näin.