"Hei, ajatelkaa! Se uusi laiva, Titanic lähtee tänään Amerikkaan!" eräässä kapakan pöydässä naureskeltiin tuopit jokaisen keski-ikäisen miehen kädessä.

Minäkin istuin samaisessa kapakassa, ja mietin elämäni tarkoitusta. Katselin sitten hetken ympärilleni. Eräässä pöydässä pelattiin Titanicin kolmannen luokan lipuista. Olisihan se hienoa päästä Titanicille, ja sen Neitsyt matkalle. Mutta ei minunlaisellani olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta. Aikaakin oli vain vajaa tunti lähtöön.
Huokaisin. Nousin pöydästä ja aloin tehdä lähtöä. Otin vanhan reppuni olalleni ja lähdin kapakasta. Huomaamattani kävelin kohti laivarantaa, jossa Titanic odotteli kärsimättömänä matkustajia. 

Vasta kun näkökenttääni, alleni alkoi hahmottua vettä, pysähdyin ja nostin katseeni. Olin saapunut satamaan, ja edessäni ja korkealle yläpuolelleni kohosi Titanicin jytevä kylki. En voinut kuin ihmetellä sitä näkyä. Laiva oli taatusti uppoamaton. Ihan kuin itse Jumala sen olisi luonut.

Peräännyin sitten taaksepäin, ihmisten joukkoon, etten olisi päätynyt veteen. Monet sadat ihmiset olivat tulleet katsomaan tätä näkyä, ja laivaan astui jatkuvasti ykkösluokan matkustajia. Kolmosluokan matkustajat vasta seisoivat jonossa, jossa heidät tutkittaisiin.
Aloin tehdä lähtöä paikalta. Tällaisesta ihmistungoksesta olisi tosin vaikea päästä pois, ainakin näin aikaisin. Yritin kurkottua ylemmäs, nähdäkseni jonnekin päin, mutta se oli mahdotonta. Huokaisin jälleen. Olisi siis vain jäätävä ihmisjoukon sekaan, katsomaan Titanicin uljasta lähtöä. Tällainen rutiköyhä, hädintuskin juuri 18 vuotta täyttänyt poika, katsomassa hienoa kättentyötä, joka oli tehty aatelisille ja sellaisille, joilla oli varaa lähteä. Olinko tosiaan niin röyhkeä?

Suljin silmäni hetkeksi. Kaikkialla huudettiin äitiä ja isää, siskoa ja veljeä. Kuului iloista naurua, mutta myös pienen lapsen hätääntynyttä itkua. Miehet kehuivat ohimennen laivaa, uppoamattomaksi Jumalan antamaksi lahjaksi. Edes Jumala ei voisi upottaa sitä, joku sanoi... Mutta sitten alkoi tapahtua. Minua tönäistiin, luultavimmin vahingossa ja lensin päistikkaa mereen. Hätäännyin.

 "H-huaa! Se on niin kylmää! Auttakaa joku!" huusin ja yritin pysyä pinnalla. Aloin tajuta, ettei kukaan ollut tulossa pelastamaan minua täältä. En pysynyt enää pinnalla. Vajosin pinnan alle. Ei minua kukaan pelastaisi...

Päivän valoa...Kaukaisia huutoja... Mistä ne tulivat? Olinko nyt taivaassa?

"Hei... Oletko kunnossa?" kuulin jonkun kysyvän, en tiennyt tarkoittiko hän minua.

Tunsin keinutusta... Missä olin? Päätin lopultakin avata silmäni. Näin sumean hahmon yläpuolellani... Suljin silmäni, ja avasin ne uudelleen. Näin nyt selvemmin, miehen kasvot, ja tummat silmät, vain astetta tummemmat kuin omani.

"Missä... olen?" sain kysytyksi.

"Olet R.M.S Titanicilla", mies vastasi minulle.

Hämmennyin tyystin. Minäkö olin Titanicilla? Miten...
"Palvelijani ja henkivartijani näkivät sinut, kun tipuit mereen. He pelastivat sinut käskystäni", sama mies kertoi, ja aloin käsittää.

"K-Kiitos..." sain soperretuksi. "Mutta... Miksi olen Titanicilla?" kysyin vielä mieheltä.

Mies hymyili. "Halusin sinut välttämättä mukaani, varmistuakseni että olet varmasti kunnossa. Laiva ehti lähteä, ennen kuin palasit tajuihisi."

Minusta tuntui, että voisin pyörtyä taas. Olin joutunut, tavallaan päässyt Titanicin matkaan. Suljin silmäni ja laitoin käden otsalleni.

"Lepää sinä, ja tule sitten kannelle kun tunnet voivasi paremmin", mies kuiskasi, ja nousi luultavimmin sängyltä, jolla makasin, ja sitten hän lähti.

Vai olin minä uppoamattoman laivan huostassa rauhoittavassa keinunnassa, ventovieraan ihmisen hoivassa ja suojassa... Näihin ajatuksiin nukahdin ja minusta tuntui siltä, että olisin voinut nukkua ikuisuuden.