Olin nukkunut ehkä muutaman tunnin, ja heräsin siihen kun ilta-auringon säteet osuivat kasvoilleni. Ne varmaan tunkeutuivat sisään pienistä, hienosti koristelluista ikkunoista. Ainakin saivat minut hereille. Avasin silmäni hitaasti ja huomasin katsovani kattoa. Se oli oikein hienoa puuta, ja kun katseeni alkoi kierrellä katossa, näin hienoja kattokruunuja, jotka valaisivat himmeästi vielä huonetta. Kun aurinko laskisi, valot muuttuisivat voimakkaammiksi ja laivan pienistä ikkunoista kajastaisi valo suureen pimeyteen.

Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Huone oli kauniisti sisustettu. Sänky, jossa lepäsin oli leveä ja sille oli aseteltu kauniisti kirjailtu päiväpeite. Huoneessa oli myös hieno kirjoitus- ja työpöytä, ja iso puinen, kultaisilla kiemuroilla koristeltu seinäkello löi eräällä seinällä. Tällaisessa huoneessa minäkin olisin viihtynyt, mutta koska olin rutiköyhä, minun ei kuulunut olla täällä.  Minun olisi siis poistuttava täältä mahdollisimman nopeasti. Siispä nousin sängyltä ja siistin sitä vähän, ja poistuin huoneesta vähin äänin. Saavuin jollekin leveälle käytävälle, ja näin ympärilläni paljon aatelisia. He katsoivat minua, kuin jotakin ällöttävää hyönteistä, joka pitäisi tappaa ettei se aiheuttaisi tuhoa.

"Mitä sinunlaisesi rotta tekee täällä?" joku iäkäs nainen kysyi minulta happamasti. Vaikka nainen oli aatelinen, häneltä silti puuttui kaunis kieli.

"Samaa voisin kysyä teiltä, rouva!" vastasin tylysti ja lähdin ihan toiseen suuntaan. Vaistosin, että se nainen loukkaantui ja että hän aikoi valittaa minusta. Luvattahan minä täällä olin.

Samassa muistin miehen, joka oli pelastanut minut hukkumasta ja ottanut minut mukaansa Titanicille, ja pyytänyt minut kannelle, kun voisin paremmin.
'Täytyy kiirehtiä!' sanoin itselleni päässäni ja lähdin juoksuun.

Mistähän pääsisi kannelle? Etsin katseellani edes pientä vihjettä. Vähän aikaa juostuani aloin hahmottaa lisää ilta-auringon säteitä. Sieltä pääsisi taatusti laivan kannelle. Nopeutin vielä vähän vauhtiani.

Saavuin kuin saavuinkin kannelle. Valo sokaisi silmäni, ja hetkeen en nähnyt mitään, mutta kuulin sitäkin enemmän. Kannella oli taatusti paljon porukkaa tähän aikaan. Kun sain vihdoin silmäni auki ja kun ne tottuivat valoon pikkuhiljaa, aloin hahmottaa ihmisiä. Suurin osa heistä oli kolmosluokkalaisia. He olivat kuin minä; räsäiset vaatteet päällä ja pieni omaisuus takin tai housun taskussa. Se hymyilytti hetken aikaa, mutta vain hetken. Mieleeni muistui äskettäinen välikohtaus, jossa minut leimattiin rotaksi. Kaikki köyhät leimattiin.

Lähdin sitten kiertämään kantta ja etsimään sitä tummasilmäistä miestä. Hän oli luultavimmin jo parikymppinen, ehkä enemmänkin. Hän ei ollut laiha, muttei myöskään mikään tukeva tai lihava. Solakka. Hänellä oli ystävällinen hymy. Sen minä muistin selvemmin kuin minkään muun hänessä, tai missään muussa koko elämäni aikana. Saavuin laivan keulaan. Siellä hän oli, istumassa kaiteella ja katsomassa kaukaisuuteen. Ihan kuin minä tein, kun olin ollut vielä Englannin Southamponissa, sillan alla elämässä. Nousin aina yöllä sillan kaiteelle katselemaan taivaan tähtiä, ja haaveilemaan paremmasta. Tekiköhän tuo mies samoin? En olisi voinut ainakaan kuvitella.

Kävelin miehen luokse, ja jäin seisomaan vähän matkan päähän hänestä, ja kaiteesta jolla hän istui. Rutistin takkia, joka minulle oli puettu toden näköisesti silloin, kun minut oli tuotu laivaan. Olin nähnyt oman takkini roikkumassa oven päällä märkänä.

"Kiitos, kun pelastitte minut", sanoin miehelle niin kohteliaasti ja ystävällisesti kuin osasin ja hymyilin.

Mies käänsi katseensa minuun ja hymyili sitten takaisin, sitä samaa ystävällistä hymyä, niin kuin aiemminkin.

"Ei kestä. Joko voit paremmin?" hän kysyi ja katsoi minuun.

"Joo", vastasin lyhyesti ja katsoin sitten taivaalle.

Auringonlasku oli ollut aina niin kaunis. Värit leikkivät toistensa kanssa ja tekivät taivaasta ja merestä kauniin.

"Mikä on nimesi?" mies kysyi minulta yllättäen, hetken hiljaisuuden jälkeen kun olimme molemmat katselleet taivasta.

Hätkähdin ja katsoin mieheen. "Sasuke. Entä sinun?"

Miehen ilme muuttui yhtäkkiä hieman kummalliseksi, kuin olisi aaveen nähnyt. Pian hän kuitenkin kadotti ilmeen kasvoiltaan ja hymyili jälleen.

"Olen Itachi", hän vastasi. "Hauska tutustua."

"Samoin", sanoin hiljaa ja hymyilin miehelle, joka oli esittäytynyt Itachiksi.

Siinä me molemmat katselimme sitten hitaasti tummuvaa taivasta, aina viimeisen valonsäteen katoamiseen asti.Sen jälkeen Itachi katsoi taas minuun.

"Ethän vihoittele minulle siitä, ainakaan kamalasti, kun otin sinut mukaani?" hän kysyi ja kuulosti hitusen surulliselta.

"E-ei se ollenkaan haittaa", vastasin ja katsoin mieheen. Hän oikeasti näytti katuvan tekoaan.

"Sitä vain, että sinulle tulee vaikeuksia, koska sinulla ei ole matkalippua, mikä tarkoittaa sitä ettet ole rekisterissä. Kun meitä otettiin vastaan, sinut kyllä huomattiin henkivartijani käsivarsilla, mutta he päästivät sinut sisään vain koska olen ensimmäisessä luokassa", Itachi selitti minulle ja katsoin häneen ymmälläni.

Sitten hän jatkoi hetken tauon jälkeen. "Sinulla ei ole täällä edes hyttiä, missä olla, ja kannella ei saa nukkua. Olet siis tavallaan minun vastuullani."

Minä katsoin Itachia hiljaa. Hän näytti miettivän, mitä sanoisi seuraavaksi. Pysyin siis sanomatta mitään, ja odotin kärsivällisesti.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen mies avasi jälleen suunsa ja kysyi varovasti:
"Joten, siis... Haluaisin ottaa sinusta täyden vastuun ja jakaa sinun kanssasi huoneeni. Minähän tämän sotkun olen aiheuttanut. Saat käyttää vaatteitani, mutta pahoittelen sitä kun ne ovat vähän liian isot sinulle." hän sanoi ja hymähti. "Sänky on leveä, saat toisen puolen. Sovitaan, että olet veljeni niin ei tule epäselvyyksiä."

Olin ihan hämmentynyt. Hän yhtäkkiä halusi suojella minua? Miksi?

"Ellet sitten halua valita sitä kivuliaampa keinoa, olla vankina koko matkan ajan", Itachi sanoi ja vakavoitui.
"Ja sitä minä en sinulle halua", hän kuiskasi vielä.

"Mutta entä jos tämää huijaus paljastuu?" kysyin mieheltä, ja hän nousi seisomaan.

"Minä pidän huolen siitä, ettei se paljastu." hän vakuutti minulle ja laski käden olalleni.

Minä nyökkäsin varovasti.
 "Hyvä on", sanoin ja hymyilin. "Kiitos sinulle."

"Ei mitään, tahdon vain auttaa sinut pulasta, johon itse olen sinut laittanut", Itachi kuiskasi.

"Mennään sisälle. Täällä on kylmä", hän sanoi, ja lähdimme sitten takaisin kohti Itachin huonetta.

Olin onnellinen ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunsin itseni hyväksytyksi.