Harhaa

Vihdoin. Vihdoin kuulin uutisen, että saapuisit takaisin. Pahus soikoon, ei sillä että olisin odottanut sinua. Ei sillä, että olisin ikävöinyt hymyäsi ja nauruasi. Oli kulunut jo yli vuosi.
Päätin kävellä satamaan sinua vastaan. No, et kuitenkaan edes löytäisi kotiin!

Seisoin satamassa tunteja, katsoen merelle. Sitten viimein tuttu ja kaunis laiva ilmestyi. Se ei ollut muuttunut ollenkaan. Astuit maalle ja kävelit minua kohti. Näytit samalta kuin ennenkin. Tai..et sittenkään. Se ei ollut Antonio. Tuon vieraan silmät olivat lähes tyhjät ja hymyn tilalla oli irvistys. Peräännyin muutaman askeleen.
"Hei, Romano."
Ei. Antonio ei koskaan kutsunut minua Romanoksi, tai puhunut tuollaisella äänellä. En pystynyt vastaamaan. Hetken päästä sain jalkani liikkeelle.

Aloin kävellä kotiin ja hän seurasi perässä. Emme sanoneet sanaakaan. Ehkä olit vain väsynyt? Avasin oven ja päästin sinut kotiini. En ollut kovin hyvä siivoamaan, joten talo oli hieman sotkuinen. Istuit sohvalle ja tuijotit minua. Käännyin katsomaan sinua hermostuneena. 
"Mitä nyt, ääliö?" kysyin nopeasti.
Sinä vain mulkaisit minua.
"Sinun on aika siistiä suusi, Romano", sanoit vaarallisella äänellä.
Ei. Antonio ei koskaan puhunut minulle noin. Ei. Antonio ei koskaan ollut minulle noin..kylmä.
Vedit minut kovakouraisesti istumaan vierellesi.

"M-missä Antonio on?" kysyin tärisevällä äänellä.
Naurahdit kylmästi.
"Juuri tässä, Romano."
Ei. Antonio ei koskaan lausunut nimeäni noin kylmästi..
Tunsin käden kurkullani.
Antonio ei koskaan..
koskaan..
tappaisi..
minua..
Olin hänen maailmansa. Hän sanoi rakastavansa minua, hän piti minua arvokkaampana kuin rakkaita tomaattejaan, hän lupasi tehdä minulle joka päivä pastaa tomaateilla palatessaan..
"Lovi!!"
Harhaa..?