Karkki vai kepponen?
 
Rikku huokasi raskaasti. Viimeisen yhteisen tehtävän jälkeen entiset Gullwingsit olivat luvanneet toisilleen, että he pitäisivät toisiinsa aktiivisemmin yhteyttä. Kyllä he olivat pitäneetkin, mutta nuori nainen tunsi silti olevansa varsin yksin.
 
Kolmikko oli muuttanut pysyvästi Besaidin saarelle, mutta Paine viihtyi usein omilla teillään ja Yunalla oli oma elämänsä Tiduksen kanssa. Rikku huomasi päätyneensä joko suorittamaan tehtäviä tai olemaan lapsenlikkana Lulun ja Wakkan kolmivuotiaalle rasavillille.
 
Vaikka Yuna oli väittänyt, että Rikku oli persoona, joka taatusti saisi oman tarinansa, ei siltä näyttänyt. Nainen tunsi polkevansa paikoillaan. Hän oli jo kaksikymmentä, mutta ei ollut päässyt mihinkään. Yunan häät olisivat pian, mutta Rikkulla ei ollut ketään. Ainainen tehtävien suorittaminen muille maksua vastaan piti kyllä kiinni leivässä, mutta paljon muuta iloa siitä ei enää tuntunut olevan.
 
Nainen vilkaisi itseään peilistä ja sipaisi vaalean suortuvan korvansa taakse. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sillä tänään oli suuri juhlapäivä. Saaren lapset kiersivät lähes jokaisen asukkaan ovella ja tiedustelivat, halusiko asukas antaa heille karkkia vai saada osakseen kepposen. Perinne oli vanha eikä Rikku tiennyt sen taustoja. Juhla ei kuulunut Al Bhedien kalenteriin. Joka tapauksessa blondi oli ihastunut siihen heti, kun oli tutustunut siihen ensimmäisen kerran.
 
Kierros päättyisi saaren rannalle, jossa lapsia odottivat suuri kokko ja herkullinen ateria. Myös aikuiset pitivät juhlien tästä osuudesta.
 
Joku koputti taas kerran Rikkun ovelle. Nainen kaappasi karkkikulhon syliinsä ja pakotti hymyn kasvoilleen. Oli turha pilata lasten iloa siksi, että hän tunsi olonsa masentuneeksi.
 
Leveä hymy kasvoillaan Rikku avasi oven.
”Kalkki vai kepponen, Likku-täti?” innokas ääni kysyi häneltä. Oven takana seisoi takaraivoaan raapiva Wakka yhdessä Vidinan kanssa. Poika oli puettu Bahamutiksi ja näytti suorastaan puhkuvan intoa. Rikun hymy muuttui aidoksi, ainakin joku muisti hänetkin.
 
Nainen ojensi kourallisen karkkia Vidinan koriin. Poika kiitti häntä lämpimällä halauksella, mikä kohensi Rikkun oloa vielä hieman lisää.
”Tuletko myöhemmin rannalle?” Wakka tiedusteli naiselta.
”Katsotaan, ehkäpä”, Rikku vastasi. Hän ei ollut vielä aivan varma, halusiko katsella muiden hehkuvaa onnea.
”Kaikki muutkin tulevat”, Wakka huomautti.
”Tinun pitää tulla!” Vidina ilmoitti. Rikku naurahti ja pörrötti pojan hiuksia.
”Hyvä on, minä tulen”, nainen lupasi.
 
Rikku jäi nojailemaan ovenkarmiin, kun isä ja poika lähtivät jatkamaan kierrostaan. Ehkä hän voisi järjestää hieman omaa huvia, ennen kuin suuntaisi rannalle. Oli turha jäädä kotiin itkeskelemään yksinäisyyttään, kun voisi yhtä hyvin tehdä sille jotain.
 
Nainen palasi sisälle ja ryhtyi penkomaan vaatekaappiaan. Kyllä vain, hänen maskottiasunsa oli yhä tallella. Se kelpaisi oikein hyvin juhlan teemaan. Hän ei ollut hankkinut tänä vuonna mitään naamiaisasua, koska ei ollut ajatellut lähteä rannalle ollenkaan.
 
Rikku kiskoi asun ylleen, jätti karkkikipon ovensa ulkopuolelle ja otti suunnan kohti Yunan ja Tiduksen asuntoa. Muutama kyläläinen heilautti hänelle kättä tervehdykseksi ja kommentoi hänen asuaan. Loistavaa, maskottipuku sopi tosiaan täydellisesti.
 
Kun nainen saapui Yunan ja Tiduksen kodin lähelle, hän näki juuri parin lapsen juoksevan pois pihasta karkkikoriensa kanssa. Blondi jäi katsomaan, kun Tidus sipaisi Yunan hiukset korvan taakse ja painoi hellän suudelman tulevan vaimonsa huulille. Yuna kihersi onnellisena nuorukaista vasten.
 
Rikku tuijotti paria hetken aikaa, kunnes teki u-käännöksen. Hän oli päättänyt, ettei aikonut olla kateellinen serkkunsa onnesta, mutta toisinaan päätöksessä oli vaikea pysyä. Hänessä itsessään oli varmaankin jotain vialla, kun hän ei saanut mitään pysyvää aikaan kenenkään kanssa. Usein hän lähti itse, mutta oli hänetkin jätetty. Hänen suhteensa olivat vain tuomittu epäonnistumaan. Sen takia oli vaikea katsella, kun Yunan elämä kulki eteenpäin. Välillä Rikku jopa ajatteli, että olisi ollut onnellisempi, jos Tidus ei olisi palannut, mutta hän tiesi, että sellaiset ajatukset tekivät vain hänestä itsestään ison ilkiön, joten hän pyrki aina työntämään ne syrjään.
 
Nainen ei halunnut palata kotiinsa, joten hän lähti vaeltamaan kohti toisen ystävänsä kotia. Ei ollut mitään takeita siitä, että Paine olisi kotona, mutta ainakin hän voisi yrittää. Matkalla Rikku tsemppasi itseään. Kaikki tunsivat hänet iloisena ja pirteänä persoonana, tällainen synkistely ei tullut kysymykseenkään. Hän ei halunnut, että koko kylä alkaisi ajatella hänen muuttuneen jo kaksikymppisenä valittavaksi vanhapiiaksi.
 
Painen olohuoneessa paloi valo, joka nosti Rikkun mielialaa. Hänen ei tarvitsisi viettää iltaa täysin yksin, hän saisi seuraa ystävästään.
 
Nainen koputti oveen ja jäi odottamaan sen avautumista. Tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin Paine ilmestyi ovelle ja valokiila leikkasi pimentyvää iltaa.
”Karkki vai kepponen?” Rikku heläytti pukunsa uumenista.
”Etkö sinä ole hieman liian vanha tuohon?” Paine kysäisi ja naurahti.
”Älä nyt pilaa koko juttua!” blondi huudahti.
 
Painen ilme kertoi, mitä tämä ajatteli, mutta Rikku päätti olla välittämättä. Naiset olivat luonteiltaan varsin erilaisia, ehkä tällainen pelleily ei ollut Painen makuun, mutta tämä sai nyt luvan leikkiä mukana.
 
”Hyvä on sitten”, Paine myöntyi lopulta. ”Minulta loppuivat karkit ajat sitten.”
”Eli kepponen!” Rikku nauroi.
”Anna tulla.”
 
Hetkinen. Tätä Rikku ei ollut tullut ajatelleeksi. Hän ei ollut suunnitellut mitään kepposia, koska ei kukaan koskaan päässyt tekemään niitä. Kaikki saarella varautuivat ovillaan kiertäviin lapsiin, joten kaikilla oli yllin kyllin karkkia. Mitä ihmettä Rikku nyt tekisi?
 
Tyttö vaihtoi painoa jalalta toiselle ja mietti kuumeisesti. Ennen hän olisi keksinyt kepposia tuosta noin vain, nyt se tuntui yllättävän vaikealta, kun sellainen olisi pitänyt keksiä väkisin. Mutta täytyihän olla jotain, mikä yllättäisi Painen täysin… jotain erilaista, jotain sellaista, mitä toinen ei osaisi odottaa edes Rikkulta.
 
”Noh?” Paine puuskahti. Toinen alkoi kuulostaa jo kärsimättömältä. Hätäpäissään Rikku keksi vain yhden idean. Hän kiskoi maskottipään pois päältään ja loi aran katseen vanhempaan naiseen.
”Anteeksi, minä taisin olla hieman typerä…” hän sopersi ja astui lähemmäs. Paine kohotti hänelle kulmiaan kysymyksen merkiksi.
 
Rikku pudotti pään maahan ja heilautti kätensä toisen naisen kaulaan. Salamannopeasti hän painoi tämän huulille suukon ja irrotti otteensa. Kikatus nousi hänen vatsansa pohjasta, kun hän kääntyi ympäri ja syöksyi pois ovelta… tai aikoi syöksyä. Hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun Paine oli jo tarrannut hänen pukunsa hartiasta.
 
”Ei niin nopeasti”, vanhempi huomautti ja pyöräytti Rikkun ympäri. Blondin jalka lipesi ja hän horjahti Painea vasten. Valitettavasti tämän tasapaino petti, minkä seurauksena kumpikin rojahti eteisen lattialle. Kaatuessaan Rikku iski kätensä pöydän jalkaan ja sai pöydänkin huojumaan. Seuraavassa hetkessä tyttö tajusi makaavansa lattialla Painen kanssa karkkien putoillessa kulhon kera heidän päälleen.
”Heii, iso ilkiö, onhan sinulla karkkia!” Rikku huudahti.
 
Painen kasvoille kohosi kummallinen virnistys. Nainen rullasi yhden karkin paperikuorestaan ja sujautti sen suuhunsa.
”Syyllinen”, tämä myönsi. Tämä näytti karkkia hampaidensa välissä, ennen kuin imaisi sen takaisin suuhunsa. ”Voit saada yhden, jos tulet hakemaan.”