My happy ending 6:


Olin tuijottanut kattoa ties kuinka kauan. Harun viimekäynnin jälkeen kukaan ei ollut käynyt huoneessa. Oli tylsää, kun ei voinut muuta kuin tuijottaa jotain tai ajatella. Eikä minulla ollut oikein kumpaankaan kärsivällisyyttä. Mutta jossain vaiheessa rupesin ajattelemaan dannaa. Olin ollut niin typerä kun juoksin pois. Juoksin vain taas karkuun. Miksen voinut vain näyttää dannalle olevani peloissani? Mutta mitä hän olisi sitten sanonut? Nauranut minulle? Ai, mutta eihän hän koskaan nauranut. Ja mitä väliä sillä lopulta oli? Danna vihasi minua kuitenkin, kuten muutkin.

Ovi narahti auki. Määrätietoiset askeleet lähestyivät minua. Se oli Aki. Hän seisoi sängyn vieressä ja katsoi minua vakavana.
”Mitä nyt, un?” kysyin käheällä äänellä.
”Sain tulokset tutkittua”, hän vastasi.
”No?” kysyin hiljaa.
Tunsin sydämeni alkavan tykyttää.
Aki puri huultaan.
”Sinulla on enää noin kuukausi elinaikaa.”
Ei. Hänen täytyi pilailla. Ei. Hän ei voinut tarkoittaa minua. Mutta hän ei nauranut ja sanonut että se oli pilaa. Hän katsoi minua yhä vakavana.Puristin käteni nyrkkiin.
”Emme voi parantaa sinua”, Aki jatkoi hiljaisemmalla äänellä.
Ei. Minä en voinut kuolla! Halusin pysyä vielä dannan luona, halusin tehdä vielä paljon enemmän taidetta! Lupasin heille pitää itsestäni enemmän huolta!
Aki irroitti kahleet ja auttoi minut lattialle seisomaan. Tärisin niin, että pysyin vaivoin pystyssä.
”Miksi halusin unohtaa Harun, un?” kysyin hiljaa.
Aki katsoi minua suoraan silmiin.
”Sinä rakastit häntä, mutta sinulla oli kuulemma joku Sasori. Sanoit silloin, että sinulle riittää vain hän.”
”Siksikö halusin unohtaa hänet?” kysyin yhä hiljaa, tuijottaen tyhjään.
Aki nyökkäsi.
”Mutta en rakasta häntä enää”, totesin.
”Niin”, Aki sanoi ja huokaisi. ”Voit lähteä.”Astuin horjuvan askeleen eteenpäin.”Tietääkö Haru, että minulla on alle kuukausi..?”
Aki nyökkäsi toistamiseen.

Kävelin horjuen pois huoneesta tietämättä mitä ajatella. Pitäisikö kertoa dannalle ja muille? Se tuntui ahdistavalta. En minä halunnut jättää dannaa. En minä halunnut kuolla!Lähdin pois. Harhailin monta kertaa metsissä, kompastuin kantoihin ja tulin sateen kastelemaksi. Lopulta kuitenkin saavuin piilopaikan luo, mutta en ehtinyt sisälle vaan kaaduin märkään ruohikkoon. Yritin nousta, mutta käteni ja jalkani eivät totelleet. En voinut muuta kuin maata. Aikaa kului jonkin verran. Sitten lopulta kuulin minua lähestyvät askeleet.
”Helvetti, päätit sitten karata ja tulla takaisin”, kuulin pilkkaavan äänen.Miksi juuri Hidanin piti tulla?
”Ja sitten vielä makaat avuttomana maassa.”Vihasin häntä.
”Olet todellakin surkea, Deidara.”Tunsin hänen potkaisevan kylkeäni, mutta en tuntenut kipua. Hänen sanansa loukkasivat minua, mutta en sanonut mitään vastaan. Kuulin toiset askeleet, mutta en tiennyt kenen ne olivat. Tunsin jonkun nostavan minut ylös ja vievän sisälle, mutta en tiennyt kuka.Kuulin taas tuttuja ääniä, mutta en tunnistanut sanoja. Tunsin käsiä ympärilläni, mutta ne olivat kylmiä. Kuin muut olisivat lähteneet koko ajan kauemmas. Tai sitten se oli minä joka oli lähdössä.Sitten näin dannan kasvot yläpuolellani. Kohtasin pelokkaana hänen silmänsä. Minä pelkäsin, että hän lähtisi pois. Kädet kietoutuivat ympärilleni ja rutistivat minut halaukseen. Danna ei päästänyt minusta irti. Tällä kertaa tunsin hänen kätensä kunnolla. Minäkin tarrasin lujaa hänen kaapuunsa. En halunnut päästää irti.

”Missä olit?” hän kuiskasi korvaani.
”Anteeksi”, kuiskasin takaisin.
En voisi kertoa.
”Et vai halua vastata?” hän kysyi.
Mutisin jotain, mutta danna ei enää kysellyt.
Hän irroitti kätensä ympäriltäni ja minä tein samoin.

Katsoimme toisiamme ja olimme ajat sitten unohtaneet, että huoneessa oli muitakin. Sitten vasta kun Itachi rykäisi katsoimme ympärillemme. Kaikki jäsenet paitsi Pain ja Konan olivat paikalla.
”Kiitos, että palasit”, danna kuiskasi vielä korvaani,
Istuin pitkästä aikaa minun ja dannan huoneessa. Oli jo myöhäinen ilta, sillä aika oli kulunut muiden kanssa jutellessa. Se oli tosin saanut minut huomaamaan miten paljon halusin vielä olla täällä. Silloin joskushan minä vihasin tätä paikkaa. Halusin silloin paeta täältä.


”Deidara”, danna kutsui minua ja nostin päätäni.
”Mitä, un?” kysyin.Danna oli yhtäkkiä niin lähellä kasvojani, että tunsin hänen hengityksensä ihollani. Hän piti kättään hellästi poskellani.
”Älä enää lähde”, hän kuiskasi.
Hän painoi kylmät huulensa pehmeästi omilleni, hän piti minusta kiinni kuin olisin ollut tippumassa. Ja minä vain itkin. En voinut luvata että en lähtisi. En halunnut jättää dannaa.Tunsin kuinka danna pyyhki kyyneleet poskiltani kylmällä kädellään.
”Ei hätää”, hän kuiskasi.
Jossain vaiheessa nukahdin..


Huutoa, kirkaisuja, itkua. Missään ei voinut paeta sitä melua. Pelokkaat katseet kohdistuivat minuun kun kävelin veren tahrimalla kadulla. Halusin näyttää tälle kylälle taiteeni ja he olivat vain peloissaan? Jokapuolella kylää alkoi räjähdellä.
”Riittää jo!” joku huusi.Käänsin katseeni huvittuneena häneen. Nuori mustahiuksinen nainen katsoi minua päättäväisenä.
”Mitä nyt, un?” kysyin ja naurahdin.
”Lopeta tuo räjäyttely!” nainen huudahti.
”Se on taidetta, un”, sanoin ja hymyilin.
”Ei ihmisten tappaminen ole taidetta!” nainen huusi.
”Taide on hetkellistä..”
”Kuten myös elämäsi, vai?”
Hätkähdin. Tuo nainen..
”Kuka olet, un?” kysyin.Nainen kohotti kulmiaan.
”Haru. Sinä olet Deidara, olen kuullut sinusta”, hän sanoi.
Vai niin, Haru..
”Mistä tiedät, että..?”
”Näen sen selvästi. Olet sairas, mutta voin luultavasti parantaa sinut. Mutta vain jos jätät tämän kylän rauhaan”, hän vastasi.
Mietin hetken. Saattoihan se olla ansa, mutta ei se siltä vaikuttanut.
Nyökkäsin hänelle.
”Seuraa minua”, Haru käski.
Sitten tapasin Akin ja kaikenlaiset kokeet alkoivat.
Mitä kauemmin olin siellä sitä enemmän olin rakastunut Haruun. Näytin hänelle aina lisää taidettani, vaikka hän ei sitä arvostanutkaan. Mutta se ei tuntunut oikealta. Minähän rakastin dannaa. Niinpä menin Akin luo ja pyysin häntä kadottamaan muistikuvani siellä olemisesta ja Harusta.
Se toimi ja löysin itseni sieltä kylästä. Jätin Harun yksin.

Avasin hitaasti silmäni. Danna katsoi minua. Hymyilin onnellisena. Onneksi olin päätynyt tähän valintaan.
”Mikä sinua noin hymyilyttää?” danna kysyi hiljaa.
”Ei mikään, un”, vastasin.
Yhdessä olemme taidetta..
”Vai niin.”
..Ja meidät muistetaan vielä kuoltuammekin.

My happy ending