I'm sorry but I love you 2 - Rin-Chan
(Listaa käyttäjän ficit)
Arvostelu
2
Katsottu 1250 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K3- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 1420 sanaa, 9749 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2012-10-26 15:46:03
Kansio:
Paritus (S-K13) - poikarakkaus Rin-Chan viskaa teille uuden tarinan x3
Ja tämä oli haaste, kiitos juonesta emopallerolle :DD
Älkää tappako parituksen takia
Juoni by emopallero
Toteutus by Rin-Chan
Ja betanani toimi Itachi-san
Kiitokset emopallerolle ja Itachi-sanille, viskokaa heitä kiitoksilla ja erityisesti keksejä :3
Jatkoa tulee, 10-20 osaa x3
P.S. älkää purskahtako itkuun. riittää että kirjoittaja melkein itki kirjoittaessaan tätä
Ja tämä oli haaste, kiitos juonesta emopallerolle :DD
Älkää tappako parituksen takia
Juoni by emopallero
Toteutus by Rin-Chan
Ja betanani toimi Itachi-san
Kiitokset emopallerolle ja Itachi-sanille, viskokaa heitä kiitoksilla ja erityisesti keksejä :3
Jatkoa tulee, 10-20 osaa x3
P.S. älkää purskahtako itkuun. riittää että kirjoittaja melkein itki kirjoittaessaan tätä
Arvostelu
2
Katsottu 1250 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
OSA 2
”Minä vihaan teitä!” mustatukkainen poika huusi vihaisesti ja kyyneleet silmissään avoimesta ovesta sisään. Sillä hetkellä Sasuken sisimmässä myllersi niin, että tarkoitti joka sanaa. Hän itki tämän uusimman riidan takia. Tämän kaikista pahimman riidan takia. Kaikki olivat huutaneet toisilleen törkeyksiä täyttä kurkkua. Olikohan Uchihan perheen naapurustossa sellaista ihmistä, joka ei olisi kuullut koko riitaa? Näitä ajatuksia miettiessään Sasuke pamautti oven voimakkaasti kiinni ja lähti juoksemaan järkyttyneenä ja vihaisena pois.
Tällä kertaa hänen vanhempansa eivät edes aikoneet vihaisuutensa keskellä lähteä perään, eivätkä soittaa poliisille, niin kuin he olivat edellisellä kerralla tehneet. He olivat hyvin järkyttyneitä Sasuken huudosta, ja uskoivat pojan olevan tosissaan. He eivät järkytyksensä keskellä tehneet muuta kuin seisoneet juuri kiinni läimähtäneen oven edessä.
Sasuke ei juostessaan edes toivonut että hänen vanhempansa lähtisivät perään. Oli vielä valoisaa, mutta pian pimeys valtaisi maan, ja hän saisi etsiä yösijaa rauhassa. Aurinko jo laski, ja kun poika avasi silmänsä, hänestä näytti että hän juoksisi sitä päin. Sitten kyyneleet sokaisivat uudestaan hänen silmänsä, ja siksi ei nähnyt hämärästä ilmestyvää hahmoa, vaan juoksi häntä päin.
Poika kuivasi kyyneleitään ja oli vielä ihan pihalla siitä, mitä oli tapahtunut. Hetkisen päästä Sasuke kohotti katseensa ja katsoi henkilöä, jota päin oli juossut. Miehen keltaiset hiukset välkehtivät vähän auringonlaskun valossa, ja hänen sinisien silmien hämmentynyt katse tuntui porautuvan Sasukeen. Se oli Minato. Niinpä tietysti, viimeinen henkilö johon poika olisi halunnut törmätä. Ennen kuin mies ehti edes suutaan avata, Sasuke tokeni ja lähti juoksemaan lujaa poispäin, jättäen hämmästyneen Minaton jälkeensä.
Seuraavana päivänä kirkas auringonvalo herätteli roskakorin takana liassa nukkuvaa poikaa. Poika siristi silmiään. Valo meinasi sokaista hänet. Poika huomasi, että hänen vaatteensa olivat likaantuneet yhden yön aikana oikein kunnolla. Tämä poika oli Sasuke. Hetken venyttelyn ja haukoittelun jälkeen hän nousi seisomaan ja katseli silmät sirillään ympärilleen. Kyyneleet olivat kuivuneet pojan poskille, ja posket tuntuivatkin nyt ihan tahmeilta.
Poika käveli horjuvin askelin kadulle ja varjosti silmiään aivan liian kirkkaalta auringonvalolta. Valo antoi pojalle rohkeutta, ja hän puhalsi ilmat ulos keuhkoistaan ja sulki silmänsä.
”Minun täytyy pyytää heiltä anteeksi…” Sasuke kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ja lähti kävelemään hitaasti ja pelokkaana kohti kotiaan.
Kotona häntä odotti tyhjä, autio koti. Auto oli poissa, ja vanhempia ei näkynyt missään. Tuntui että talo olisi ollut tyhjillään vuosia. Kaikkialla oli tyhjää. Jokainen vilkaisu muistutti Sasukea eilisestä riidasta, ja hän nielaisi pelokkaana. Oliko jotain tapahtunut? Olivatko vanhemmat lähteneet etsimään karkulaistaan?
Poika kuuli poliisiauton ulinaa ulkopuolelta ja astui uudestaan kirkkaaseen auringonvaloon. Siniseen takkiin sonnustautunut poliisimies käveli Sasuken luokse, ja kertoi jotain. Poika järkyttyi, ja uudet kyyneleet huuhtoivat vanhat, kuivuneet pois. Tuntui että hänen sydämensä olisi pysähtynyt siihen paikkaan. Hänen maailmansa romahti täysin. Poliisimiehen viisi sanaa olivat kuin viisi puukoniskua sydämeen.
Hänen vanhempansa olivat kuolleet eilen illalla auto-onnettomuudessa.
”Aika kallista… eikö näitä tosiaan saa halvemmalla?!” poika kivahti ventovieraalle miehelle.
He olivat pimeällä kujalla, ja miehellä oli pussillinen jotain nappeja kädessään. Valkoisia nappeja. Mies pudisti päätään hetken päästä ja Sasuke ärähti. Hän lätkäisi kasan seteleitä miehen käteen ja otti napit käteensä. Hänen sisällään jylläävä masennus ja syyllisyys purkautuisi kohta kyyneleinä ulos, ellei hän pian saisi syötyä näitä nappeja.
”Hyvästi!” hän ärähti uudestaan ja tunki napit olkalaukkuunsa.
Sen jälkeen hän lähti kujalta kiukkuisin askelin kävelemään sateisia katuja pitkin kohti kouluaan. Sää mukaili täydellisesti pojan mielentilaa.
Hänen vanhempiensa kuolemasta oli kohta jo kuukausi. Sasuke oli lähetetty orpokotiin, jossa hän ei viihtynyt, ei yhtään. Siellä oli liikaa orpoja lapsia, joille oli tapahtunut vaikka mitä. Sasuke ei enää jaksanut kuunnella lapsien nyyhkytarinoita. Eihän kukaan heistä ollut syyllinen vanhempiensa kuolemaan. Kukaan heistä ei ollut karannut kotoa riidan jälkeen. Kenenkään heidän vanhemmat eivät olleet lähteneet autolla etsimään heitä, kenenkään vanhemmat eivät olleet kuolleet sen takia auto-onnettomuudessa.
Sasuke oli sortunut huumeisiin, ja käyttänyt nappeja jo muutaman viikon. Nyt, kävellessään poika sujautti pari nappia vaivihkaa suuhunsa. Hän vain oli niin masentunut, etteivät nämä auttaneet, eivät piristäneet. Tunkivat pojan syvemmälle masennukseen, mutta ainakin hän unohti syyllisyytensä.
Käveltyään hetkisen Sasuke saapui koululle. Piha oli autio, ja valot paloivat rakennuksessa. Hän oli jo tunnin myöhässä. Poika tiesi oikein hyvin, että koulun henkilökunta ei jaksanut tätä tilannetta enää kauaa. Mitäköhän he aikoisivat tehdä? Itseasiassa, Sasukea ei edes kiinnostanut.
Samaan aikaan koulun läheisessä valkoisessa rakennuksessa Minato katseli surumielisenä ulos sateiseen maisemaan. Hän seisoi ikkunan edessä ja nojasi ikkunalautaan. Mies ei viihtynyt tässä huoneessa. Täällä hän oli puhunut niin monen masentuneen ihmisen kanssa. Välillä tänne eksyi väkivaltaisia ihmisiä, tai avioero lapsia. Osa lapsista ja nuorista, jotka tänne tulivat, olivat saattaneet jopa harkita itsemurhaa. Kaikki nämä nuoret toivat masentuneen tunnelman huoneeseen, joka alkoi päivä päivältä painaa yhä enemmän Minaton harteilla. Joka tapauksessa hän piti työstään. Loppujen lopuksi jokainen näistä lapsista ja nuorista oli päässyt takaisin normaaliin elämään. Se oli hyvä hetki hänen työssään, kuulla kuinka hän oli auttanut ihmisiä takaisin normaaliin elämään.
Musta lankapuhelin pärähti soimaan Minaton työpöydällä, ja hän käveli sitä kohti.
”Konohan Terapiatalo, puhelimessa Namikaze Minato.” mies vastasi hieman kyllästyneellä äänellä puhelimeen. Hän toisti nuo sanat päivittäin varmaan miljoona kertaa.
”Jaa. Aivan. No millonkas poika tulisi tänne, ja mitä hänelle on tapahtunut?” hän kuunteli hetken.
Taas uusi masentunut nuori. Mutta tällä pojalla sentään oli hyvä syy. Hänen vanhenpansa olivat kuolleet noin kuukausi sitten.
”Huomenna? Hmm… ” mies avasi kalenterinsa ja katsoi seuraavan päivän aikataulua.
”Hän voisi tulla neljältä, silloin minulla on paljon aikaa. Joo, teemme näin. Hyvää päivänjatkoa.” Minato pisti puhelimen takaisin pidikkeeseen, ja lysähti mustalle työtuolille, ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Hän oli kuullut pojan nimen, eikä pitänyt asiasta yhtään. Hän ei tullut toimeen pojan kanssa, ja poika ei vaikuttanut pitävän Minatosta, ei yhtään.
’Onneksi kukaan ei tiedä siitä, että käytän huumeita. Ja en aio siitä kyllä tuolle terapeutille sanoakaan.’ Sasuke ajatteli, kun hän seuraavana päivänä astui Konohan Terapiatalon ovista sisään.
Hänet oli ohjeistettu menemään toiseen kerrokseen, aivan käytävän päähän. Poika lähti kävelemään käytäviä pitkin. Ne oli sisustettu mahdollisimman pirteiksi ja iloisiksi, mutta Sasuke ei nähnyt mitään muuta kuin ankean paikan, jonne kaikki ongelmalapset lähetettiin. Koska sehän hän oli. Ongelmalapsi.
Hetkisen kuluttua Sasuke koputti valkoiseen oveen. Hän ei edes vilkaissut nimeä oven vieressä, hän ei välittänyt. Talossa vallitsi masentunut tunnelma. Hän oli nähnyt liian monta nuorta matkallaan. Jos he eivät olleet laihoja, niin ranteet olivat auki.
”Sisään.” oven takaa kuului lempeä, hurmaava ääni.
Mutta Sasukehan tunsi tuon äänen..! Niin monesti hän oli Naruton luona käynyt. Hän tuntisi tuon äänen vaikka unissaan! Poika riuhtaisi oven auki ja järkyttyi.
Huone oli aivan normaali, sellainen millainen terapeutin huoneen pitikin olla. Siellä oli työpöytä, jossa nökötti musta puhelin, ja sen ääressä oli tuoli. Tuoli näytti epämukavalta, ja siinä ei istunut ketään. Pöydän lisäksi huoneessa oli kulunut matto ja kaksi kutsuvan näköistä nojatuolia, vastapäätä toisiaan, ja toisella tuolilla istui Minato.
”Minä vihaan teitä!” mustatukkainen poika huusi vihaisesti ja kyyneleet silmissään avoimesta ovesta sisään. Sillä hetkellä Sasuken sisimmässä myllersi niin, että tarkoitti joka sanaa. Hän itki tämän uusimman riidan takia. Tämän kaikista pahimman riidan takia. Kaikki olivat huutaneet toisilleen törkeyksiä täyttä kurkkua. Olikohan Uchihan perheen naapurustossa sellaista ihmistä, joka ei olisi kuullut koko riitaa? Näitä ajatuksia miettiessään Sasuke pamautti oven voimakkaasti kiinni ja lähti juoksemaan järkyttyneenä ja vihaisena pois.
Tällä kertaa hänen vanhempansa eivät edes aikoneet vihaisuutensa keskellä lähteä perään, eivätkä soittaa poliisille, niin kuin he olivat edellisellä kerralla tehneet. He olivat hyvin järkyttyneitä Sasuken huudosta, ja uskoivat pojan olevan tosissaan. He eivät järkytyksensä keskellä tehneet muuta kuin seisoneet juuri kiinni läimähtäneen oven edessä.
Sasuke ei juostessaan edes toivonut että hänen vanhempansa lähtisivät perään. Oli vielä valoisaa, mutta pian pimeys valtaisi maan, ja hän saisi etsiä yösijaa rauhassa. Aurinko jo laski, ja kun poika avasi silmänsä, hänestä näytti että hän juoksisi sitä päin. Sitten kyyneleet sokaisivat uudestaan hänen silmänsä, ja siksi ei nähnyt hämärästä ilmestyvää hahmoa, vaan juoksi häntä päin.
Poika kuivasi kyyneleitään ja oli vielä ihan pihalla siitä, mitä oli tapahtunut. Hetkisen päästä Sasuke kohotti katseensa ja katsoi henkilöä, jota päin oli juossut. Miehen keltaiset hiukset välkehtivät vähän auringonlaskun valossa, ja hänen sinisien silmien hämmentynyt katse tuntui porautuvan Sasukeen. Se oli Minato. Niinpä tietysti, viimeinen henkilö johon poika olisi halunnut törmätä. Ennen kuin mies ehti edes suutaan avata, Sasuke tokeni ja lähti juoksemaan lujaa poispäin, jättäen hämmästyneen Minaton jälkeensä.
Seuraavana päivänä kirkas auringonvalo herätteli roskakorin takana liassa nukkuvaa poikaa. Poika siristi silmiään. Valo meinasi sokaista hänet. Poika huomasi, että hänen vaatteensa olivat likaantuneet yhden yön aikana oikein kunnolla. Tämä poika oli Sasuke. Hetken venyttelyn ja haukoittelun jälkeen hän nousi seisomaan ja katseli silmät sirillään ympärilleen. Kyyneleet olivat kuivuneet pojan poskille, ja posket tuntuivatkin nyt ihan tahmeilta.
Poika käveli horjuvin askelin kadulle ja varjosti silmiään aivan liian kirkkaalta auringonvalolta. Valo antoi pojalle rohkeutta, ja hän puhalsi ilmat ulos keuhkoistaan ja sulki silmänsä.
”Minun täytyy pyytää heiltä anteeksi…” Sasuke kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ja lähti kävelemään hitaasti ja pelokkaana kohti kotiaan.
Kotona häntä odotti tyhjä, autio koti. Auto oli poissa, ja vanhempia ei näkynyt missään. Tuntui että talo olisi ollut tyhjillään vuosia. Kaikkialla oli tyhjää. Jokainen vilkaisu muistutti Sasukea eilisestä riidasta, ja hän nielaisi pelokkaana. Oliko jotain tapahtunut? Olivatko vanhemmat lähteneet etsimään karkulaistaan?
Poika kuuli poliisiauton ulinaa ulkopuolelta ja astui uudestaan kirkkaaseen auringonvaloon. Siniseen takkiin sonnustautunut poliisimies käveli Sasuken luokse, ja kertoi jotain. Poika järkyttyi, ja uudet kyyneleet huuhtoivat vanhat, kuivuneet pois. Tuntui että hänen sydämensä olisi pysähtynyt siihen paikkaan. Hänen maailmansa romahti täysin. Poliisimiehen viisi sanaa olivat kuin viisi puukoniskua sydämeen.
Hänen vanhempansa olivat kuolleet eilen illalla auto-onnettomuudessa.
”Aika kallista… eikö näitä tosiaan saa halvemmalla?!” poika kivahti ventovieraalle miehelle.
He olivat pimeällä kujalla, ja miehellä oli pussillinen jotain nappeja kädessään. Valkoisia nappeja. Mies pudisti päätään hetken päästä ja Sasuke ärähti. Hän lätkäisi kasan seteleitä miehen käteen ja otti napit käteensä. Hänen sisällään jylläävä masennus ja syyllisyys purkautuisi kohta kyyneleinä ulos, ellei hän pian saisi syötyä näitä nappeja.
”Hyvästi!” hän ärähti uudestaan ja tunki napit olkalaukkuunsa.
Sen jälkeen hän lähti kujalta kiukkuisin askelin kävelemään sateisia katuja pitkin kohti kouluaan. Sää mukaili täydellisesti pojan mielentilaa.
Hänen vanhempiensa kuolemasta oli kohta jo kuukausi. Sasuke oli lähetetty orpokotiin, jossa hän ei viihtynyt, ei yhtään. Siellä oli liikaa orpoja lapsia, joille oli tapahtunut vaikka mitä. Sasuke ei enää jaksanut kuunnella lapsien nyyhkytarinoita. Eihän kukaan heistä ollut syyllinen vanhempiensa kuolemaan. Kukaan heistä ei ollut karannut kotoa riidan jälkeen. Kenenkään heidän vanhemmat eivät olleet lähteneet autolla etsimään heitä, kenenkään vanhemmat eivät olleet kuolleet sen takia auto-onnettomuudessa.
Sasuke oli sortunut huumeisiin, ja käyttänyt nappeja jo muutaman viikon. Nyt, kävellessään poika sujautti pari nappia vaivihkaa suuhunsa. Hän vain oli niin masentunut, etteivät nämä auttaneet, eivät piristäneet. Tunkivat pojan syvemmälle masennukseen, mutta ainakin hän unohti syyllisyytensä.
Käveltyään hetkisen Sasuke saapui koululle. Piha oli autio, ja valot paloivat rakennuksessa. Hän oli jo tunnin myöhässä. Poika tiesi oikein hyvin, että koulun henkilökunta ei jaksanut tätä tilannetta enää kauaa. Mitäköhän he aikoisivat tehdä? Itseasiassa, Sasukea ei edes kiinnostanut.
Samaan aikaan koulun läheisessä valkoisessa rakennuksessa Minato katseli surumielisenä ulos sateiseen maisemaan. Hän seisoi ikkunan edessä ja nojasi ikkunalautaan. Mies ei viihtynyt tässä huoneessa. Täällä hän oli puhunut niin monen masentuneen ihmisen kanssa. Välillä tänne eksyi väkivaltaisia ihmisiä, tai avioero lapsia. Osa lapsista ja nuorista, jotka tänne tulivat, olivat saattaneet jopa harkita itsemurhaa. Kaikki nämä nuoret toivat masentuneen tunnelman huoneeseen, joka alkoi päivä päivältä painaa yhä enemmän Minaton harteilla. Joka tapauksessa hän piti työstään. Loppujen lopuksi jokainen näistä lapsista ja nuorista oli päässyt takaisin normaaliin elämään. Se oli hyvä hetki hänen työssään, kuulla kuinka hän oli auttanut ihmisiä takaisin normaaliin elämään.
Musta lankapuhelin pärähti soimaan Minaton työpöydällä, ja hän käveli sitä kohti.
”Konohan Terapiatalo, puhelimessa Namikaze Minato.” mies vastasi hieman kyllästyneellä äänellä puhelimeen. Hän toisti nuo sanat päivittäin varmaan miljoona kertaa.
”Jaa. Aivan. No millonkas poika tulisi tänne, ja mitä hänelle on tapahtunut?” hän kuunteli hetken.
Taas uusi masentunut nuori. Mutta tällä pojalla sentään oli hyvä syy. Hänen vanhenpansa olivat kuolleet noin kuukausi sitten.
”Huomenna? Hmm… ” mies avasi kalenterinsa ja katsoi seuraavan päivän aikataulua.
”Hän voisi tulla neljältä, silloin minulla on paljon aikaa. Joo, teemme näin. Hyvää päivänjatkoa.” Minato pisti puhelimen takaisin pidikkeeseen, ja lysähti mustalle työtuolille, ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Hän oli kuullut pojan nimen, eikä pitänyt asiasta yhtään. Hän ei tullut toimeen pojan kanssa, ja poika ei vaikuttanut pitävän Minatosta, ei yhtään.
’Onneksi kukaan ei tiedä siitä, että käytän huumeita. Ja en aio siitä kyllä tuolle terapeutille sanoakaan.’ Sasuke ajatteli, kun hän seuraavana päivänä astui Konohan Terapiatalon ovista sisään.
Hänet oli ohjeistettu menemään toiseen kerrokseen, aivan käytävän päähän. Poika lähti kävelemään käytäviä pitkin. Ne oli sisustettu mahdollisimman pirteiksi ja iloisiksi, mutta Sasuke ei nähnyt mitään muuta kuin ankean paikan, jonne kaikki ongelmalapset lähetettiin. Koska sehän hän oli. Ongelmalapsi.
Hetkisen kuluttua Sasuke koputti valkoiseen oveen. Hän ei edes vilkaissut nimeä oven vieressä, hän ei välittänyt. Talossa vallitsi masentunut tunnelma. Hän oli nähnyt liian monta nuorta matkallaan. Jos he eivät olleet laihoja, niin ranteet olivat auki.
”Sisään.” oven takaa kuului lempeä, hurmaava ääni.
Mutta Sasukehan tunsi tuon äänen..! Niin monesti hän oli Naruton luona käynyt. Hän tuntisi tuon äänen vaikka unissaan! Poika riuhtaisi oven auki ja järkyttyi.
Huone oli aivan normaali, sellainen millainen terapeutin huoneen pitikin olla. Siellä oli työpöytä, jossa nökötti musta puhelin, ja sen ääressä oli tuoli. Tuoli näytti epämukavalta, ja siinä ei istunut ketään. Pöydän lisäksi huoneessa oli kulunut matto ja kaksi kutsuvan näköistä nojatuolia, vastapäätä toisiaan, ja toisella tuolilla istui Minato.
Kommentit (Lataa vanhempia)
Yukihime
- 2012-10-26 17:55:44
edelleenkin outo paritus, mut en voi olla lukematta koska tää on hyvä..
Jatka nopeasti kiitos
Jatka nopeasti kiitos
sasuke-sama
- 2012-10-28 09:03:31
ei paha... voisin lukee ekanki osan. totta kai kun siskoni toimii sun betana niin ei oo virheitä (siis kovin paljon, hehhe..) mutta siis vastaan ei tullu yhtäkään virhettä. ö__o
kirjotat hyvin, halua lisää. nopeasti.>:) paritus on söpö
kirjotat hyvin, halua lisää. nopeasti.>:) paritus on söpö
Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste