Sirpaleina 
 
Katselen selkäsi loittonevan. Lähdit luotani ikuisesti. Valuin maahan. Et katsonut minua.
”Alfred!” minä kutsuin.
Hän ei kääntynyt. Ei sanonut sanaakaan. Lyyhistyin makaamaan. Olin yksin. Yksin tässä synkässä maailmassa, joka aina on valmis nielaisemaan uhrinsa.
Olet niin säälittävä!
Sanasi kaikuivat mielessäni. En saanut niitä pois mielestäni. Aloin huutaa. Satutit minua henkisesti ja fyysisesti. Pirstoit sydämeni kappaleiksi. Purin huuleni verille.
 
Alkoi sataa. Se kasteli vaatteeni. Ne tarrautuivat ihoani vasten. Huusin amerikkalaisen nimeä. Miksi se on ohi? Oliko se ohi? Jo silloin? Aloin taas huutamaan.
”Itse olet säälittävä!”
Alan hitaasti hajota pala palalta. Kohta minusta ei ole mitään. Itkin pettyneenä.
”Tarvitsetko apua?” ranskalainen aksentti kysyi.
Katsoin häntä. Pystyisikö hän tosiaan kokoamaan minut? Katsoin Francista. Hän tarjosi kättänsä. Olin kahden vaiheella. En tiennyt tarttuisinko vai en.  Katsoin häntä suoraan silmiin. Sinulla oli luottavainen katse. Pyyhit kyyneleeni.
”Lupaan koota sinut uudestaan”, Francis kuiskaisi korvaani.
Oliko ranskalaiseen luottamisen arvoinen? Lupaisiko hän koota minut pala palalta kunnes olisin ehjä?  Pitäisikö tarttua vai olla tarttumatta?
Katsoin vielä hänen taivaan sinisiin silmiinsä. Ne olivat täysin vilpittömät kuin Alfred aikoinaan. Ranskalainen hymyili minulle. Käänsin katseeni. Olihan siinä se vaara että hän särkisi minut. Ikuisiksi ajoiksi. Mutta halusin antaa hänelle ja itselleni vielä yhden tilaisuuden. Tartuin hänen käteensä. Francis nosti minut pystyyn.
”Lupaan korjata sinut pala palalta kunnes olet täysin ehjä.”
Otin hänen kädestä kiinni. Toivoin ettei se olisi virhe. Vuodet kuluivat. Hän kokosi minut huolellisesti pala palalta. Me myös riitelimme vähän väliä. Ranskalainen ei koskaan minun antanut laittaa ruokaa. Minun laittamani ruoka oli kuulemma hirveän makuista.
Hän antoi minulle suudelman. Käsitteli minua hellästi. Ehkä hän pelkäsi sitä että hajosin tuhansiin palasiin. Minä pelkäsin sitä itsekin. Toivottavasti sitä päivää ei tulisi koskaan.
Mutta se päivä tuli odottamatta.
Seisoin siinä järkyttyneenä. Suutelit siinä tuntemattoman naisen kanssa. Olin pettynyt. Minä kun luotin sinuun että kokoisit minut uudestaan. Huusin pahimmat kirosanat mitkä tiesin. Käännyin juoksin ulos. Tästä lähtien olisin vain yksin. Aina. Ikuisesti. Kukaan ei tulisi puuttumaan elämään. Ei Alfred tai Francis. Ei kukaan.