1. Luku - Uudet kuviot

~kaksitoista vuotta myöhemmin

Katsoin jähmettyneenä isoa rakennusta edessäni. Ei ole totta, tämä on mahdotonta. Vihdoinkin, kaiken sen työn ja uurastuksen jälkeen olin päässyt tänne. Perille uuteen mahdollisuuteen.

“Tuoko on nyt se koulu, jonka vuoksi maksoit itsesi kipeäksi?” taksikuskini kysyi häkeltyneen kunnioittavalla äänellä. Katsoin häneen innostuneena ja nyökkäsin vain. En löytänyt vielä kielen kantojani mistään, joten puhuminen oli vaikealuontoista.

“Kaikkea te nuoret saattekin päähänne. Lähteä nyt tänne asti taksilla ja vielä hullun hevosen kanssa”, taksikuskin huvittunut ääni hävisi pois korvistani.

“Minulla on rahaa, siksi olen raatanut niiden eteen viimeiset neljä vuotta”, sanoin hymyillen. En pystynyt kuin hymyilemään.

Unelmani päästä tänne, Djarlin-akatemiaan, oli nyt totta. Ei enää haaveilua tai suunnitelmia. Nyt oli vain löydettävä talli. Talli, jonne voisin viedä hevoseni.

“Uzumaki-kun, seisommeko tässä pitkäänkin vai etsimmekö tuolle konille jonkin säädyllisen paikan?” taksikuskin ääni tuli jostain takavasemmalta, enkä olisi millään halunnut irrottaa katsettani mahtavasta rakennuksesta. Lopulta oli kuitenkin pakko ja käännyin selin tulevaa kouluani päin.

“Se mikään koni ole. Hevonen, h:lla”, virnistin hyväntuulisena ja hyppäsin taksin etupenkille. Kuskini tuli myös ja lähdimme ajamaan hiekkaista ajoväylää pitkin peremmälle alueelle.

Pian edestäpäin juoksi joku viuhtoen käsillään kuin hullu. Hullu se tyyppi oli joka tapauksessa. Meinasimme ajaa suoraan hänen päälleen.

“Oletko menettänyt järkesi, lapsi hyvä! Tulla nyt tuolla tavoin viuhtomaan ajokaistalle kun ajan”, kuskini närkästynyt ääni puhui puolestaan kun olimme saaneet auton pysäytettyä vauhdikkaan jarrutuksen myötä. Olin pelästynyt puolikuoliaaksi tuon ääliön takia. Olisi sekin ollut kun uutena oppilaana olisin kunniakkaasti ajanut jonkun täällä jo olleen päälle. Hyvinpä tämäkin olisi alkanut. Onneksi autoissa on se kuuluisa poljin, joka jarrun virkaa toimittaa. Ja minun onnekseni en itse ajanut sitä autoa.

“Anteeksi nyt sir. Minun tehtäväni on toimittaa uudet oppilaat eteenpäin. Ettekä te voi ajaa autollanne koulun pihateillä. Se on liian vaarallista. Olisitte tulleet sivuportista jos teillä on kerran hevonen mukana. Sieltä trailerit liikkuvat”, melkein alle jäänyt poika kertoi. Hän oli jännittävän näköinen. Hänellä oli pyöreät silmät, siis täysin pyöreät. Niinpä, älytöntä. Hänen mustat hiuksiensa oli leikattu kuin potta olisi ollut hänen päässään mallina. Eli pottakampaus. Ja hän oli pitkä ruipelo. Ruipelo, joka käytti vihreitä vaatteita. Nähtävästi koulupukunsa alla.

“No miksi sitten ajo-ohjeet eivät voineet kertoa sitä tietoa etukäteen? Onko niin hankalaa rustata ylimääräiset sanat niille, joilla on kenties sattumoisin hevosia mukana? Tämä kun kerran sattuu olemaan hevostieteisiin perehtyvä koulu! Niin ei ole silloin varmaan yllättävää, että hevosia tuodaan mukana!” taksikuskini oli lopullisesti menettänyt hermonsa. Onhan se toki ymmärrettävää kuuden tunnin ajomatkan jälkeen ja kun on juuri meinannut tappaa vahingossa jonkun. Minusta kuitenkin tuntui, ettei rääkymällä päästy eteenpäin. Hymyilin vaivaantuneesti ja yritin toppuutella kuskiani. Mutta ei sillä ollut mitään vaikutusta.

“Kiitos Higeon. Minä jatkan tästä”, sanoin korotetulla äänellä ja katsoin pelokkaana poikaa. Tilanne oli outo, jokseenkin. Pottahiuksinen kun ei tehnyt muuta kuin hymyili kärsivällisesti pepsodent hymyä ja katseli meitä kuin olisimme olleet maailman ihmeitä.

Niinpä nousin pikaisesti autosta ja vedin pojan sivummalle.

“Olen Uzumaki Naruto ja tuo on taksikuskini. Hän on vain väsynyt, pahoitteluni. Oikeasti hän tosi kiva. Meillä on vain pitkä matka takanamme ja olisi oikeasti ollut kiva juttu, että meillekin olisi ilmoitettu sivuportista. Siitä ei ollut mitään tietoa missään”, puhuin rauhallisella äänellä. Jouduin katsomaan häntä ylöspäin, hän oli varmaan päätä pidempi minua.

Poika nyökytteli iloisesti ja puisteli päätään. “Ei pienintäkään hätää. Te voitte nyt poikkeuksellisesti ajaa tätä tietä pitkin talleille. Tämä johdattaa teidät sinne. Menen sinne kävellen, joten nähdään siellä pian. Olkaa huoleti ja rennosti”, pojan ääni oli hilpeän hyväntuulinen ja omakin mieleni kohosi iloon jälleen.

“Kiitos paljon!” huusin auton ikkunasta vielä kun ajoimme pojan ohi. Silloin muistin etten ollut kysynyt hänen nimeään. Pahus.

*

Saavuimme pian mutkan takaa tallipihalle. Se oli todella hieno, laatoitettu alue, jossa oli tallirakennuksen edessä hiekkaa. Ratsastuskenttä oli tallia vastapäätä, piha-alueen oikealla laidalla. Siinä oli katettu katsomo. Suihkulähde pulppusi keskellä pihaa ja jouduimme kiertämään sen, että pääsimme kaartamaan tallin eteen.

Hyppäsin pois autosta ja jäin ihastelemaan kaikkea näkemääni. Pian näin sen pottahiuksisen hölkkäävän mutkan takaa ja tulevan meidän luokse.

“Voitte viedä hevosesi tuonne talliin tai sitten jättää sen pihalle tarhaan. Eikö hevosesi olekin ori?” poika kysyi katsoen kiinnostuneena minuun.

“Joo, on se. Onko teillä täällä oritarhat erikseen vai mitenkä?”

Poika selitti oreille olevan järjestetty ainoastaan tammojen juoksuaikoihin omat tilat, muuten kaikki olivat yhdessä. Niinpä minunkaan polleni ei tarvitsisi olla yksin nyt. Tallilla ei ollut yhtäkään kiima-aikaista tammaa sillä hetkellä.

“Mikä sinun nimesi on muuten? Unohdin kysyä sitä äsken tuolla koulun pihalla”, kysyin hieman nolona ja hymyilin vähän hermostuneena. Poika vain hymyili koko suun leveydeltä ja ojensi kättään.

“Olen Rock Lee, tervetuloa Djarliniin. Ja sinä olit?”

“Uzumaki Naruto. Kiitos”, ojensin myös käteni ja puristin sitä varovasti. Leen käsi oli minun kättäni isompi ja se tuntui jotenkin karkealta omaa pehmeää ihoani vasten.

Yhtäkkiä trailerista kuului kova pamaus ja vaativa hirnahdus. Taksikuskini, joka oli myös noussut autosta, hyppäsi varmaan metrin ilmaan ja jäi katsomaan kuljetusvaunua peloissaan. Niin kuin se muka nyt päälle hyökkäisi. Sen sisällä oleva petoni tosin voisi niin tehdäkin.

“Joo joo, tullaan. Anteeksi nyt kovasti”, huudahdin hevoselleni ja kävelin nopeasti avaamaan takaluukut.

“Lee! LEE! Mitä siellä tapahtuu? Kuka on tullut?” jostain kuului vaativa tytön ääni. Käännyin ympäri ja huomasin pinkkitukkaisen tytön juoksevan tallista ulos hämmentyneen näköisenä. Hän näytti kovasti tutulta.

“Sakura-chan, ei hätää. Uusi hevonen vain vähän riehuu. Mutta sitä ollaan ottamassa juuri pihalle”, Lee käveli tyttöä vastaan ja minä jäin katselemaan trailerin luokse. En millään saanut päähäni kuka tyttö oli, mutta kamalan tutulta hän näytti ja kuulosti.

“Uusi? Tuliko se uusi oppilas? Ja hänellä on hevonen mukanaan?” Sakuran ääni kuului ja samassa tyttö seisoi edessäni.

“Niin Sakura, tässä on Naruto”, Lee esitteli ja minä hymyilin varovasti. Tytön silmät levisivät ihmetyksestä ja tämä kiljaisi riemusta.

“Uskomatonta! Naruto, se olet siis sinä. Kuinka sinä täällä?” tyttö huusi ja tarttui käsivarteeni. Katselin kuumeisesti ja yritin pinnistellä muistiani. Mistä hän on?

“Etkö muista minua? Olen Haruno Sakura, sieltä leiriltä. Oltiin kuukausi samalla leirillä viisi vuotta sitten”, Sakura selitti ja asia valkeni minullekin. Huudahdin riemusta ja me halasimme lujasti toisiamme. Että olinkin kaivannut leiriaikaisia kavereitani.

Flashback

“Tervetuloa Nagashikin ratsastuskouluun. Tulette viettämään täällä seuraavat neljä viikkoa ja luulen, että sinä aikana tulemme tutustumaan todella hyvin toisiimme”, Anko, leirin toinen valvoja kertoi. Hänen ruskeat hiuksensa oli sidottuna taakse ja hän katsoi jämäkästi meitä kaikkia seitsemää.Vilkuilin varovasti muita. Olimme kaikki kokoontuneet leiritalomme aulaan ja katselin muita kiinnostuneena. Tyttöjä oli kolme. Ja meitä poikia neljä. Ihan hyvä jakauma. “Nyt jokainen voisi hieman kertoa itsestään. Missä oikein asuu ja miten päätyi valitsemaan tämän leirin”, toinen valvojamme Iruka kysyi hymyillen ystävällisesti. Kävimme istumaan piirin laitetuille tuoleille. Ensimmäisenä suunsa avasi pinkkitukkainen tyttö. “Minä olen Haruno Sakura. Asun Tokiossa äidin, isän ja pikkusiskon kanssa. Meillä on oma liikeyritys ja omistamme kuusi kilpahevosta. Yksi niistä on minun”, tyttö oli hieman pöyhkeilevän kuuloinen, mutta minusta oli upeaa ajatella, että hänen perheellään oli kuusi hevosta. Minulla ei ollut yhtäkään. “Kiitos Sakura, saamme varmasti kuulla lisää hevosistanne myöhemmin. Sitten seuraava”, Ankon ääni sanoi ja seuraavaksi oli vuorossa mustahiuksinen poika, jonka kanssa olin ehtinyt jo kimpaantua melkein.

End Of Flashback

Meitä nauratti muistella leiriä ja kaikkea mitä siellä tapahtui. Pieni vihlaisu kävi sisälläni, mutta hautasin sen nopeasti mieleeni.

“Sinulla on siis tätä nykyä oma hevonen? Mikä sen nimi on?” Sakura kyseli uteliaana ja katseli traileria. Virnistin tyytyväisenä ja menin avaamaan takaoven.

“Hanabi’s Dream, eli Hanabi”, sanoin selin tyttöön päin. Hanabi potkaisi seinää jälleen ja pärskäytti tyytymättömästi. Se ei jaksanut enää ahtautta hetkeäkään.

“Ei ole totta, sait sen sittenkin? Siis tuo on se hullu sieltä leiriltä? Miten sinä oikein onnistuit?” Sakuran ihmettelevä ääni sai minut hymyilemään entistä leveämmin. Vilkaisin häntä virnistäen.

“Tsunade-sama antoi sen mielellään pois. Hän sanoi, ettei tehnyt hullulla hevosella yhtään mitään ja koska olin ainoa, joka sille pärjäsi, niin olin ainoa vaihtoehto. Se oli pakko ottaa mukaan”, kerroin.

Menin sisälle traileriin ja aloin avaamaan kiinnityksiä. Hanabi hörisi innostuneena kun huomasi, että pääsisi pian pois. Taputtelin sitä rauhoittavasti ja kiinnitin remmiriimun sen turvan ympäri perinteisen riimun päälle. Työnsin varovasti sitä taakse päin ja se käveli itse loput matkasta.

“Menkää hieman kauemmas, jooko. Sakura tietää, että tämä on arvaamaton”, huudahdin trailerista ja näin Leen ja Sakuran peruuttavan kauemmas.

Sain viimein Hanabin tukevalle hiekkamaalle ja taputtelin sitä rauhoittavasti kaulalle. Se katseli hermostuneena ympärilleen, muttei onneksi laittanut korviaan luimuun. Se oli jo helpotus.

“Se on valtava. Mikä sen säkäkorkeus oikein on?” Leen vaikuttunut ääni kuului muutaman metrin päästä.

“Se on 180 cm korkea”, sanoin ja mittailin hevostani katseellani. Se oli niin iso, etten pystynyt näkemään sen selän yli mitään. Se oli musta väriltään, kokonaan musta. Ainoastaan otsassa oli pieni vaalea tähti, joka tosin loisti komeasti kaiken mustuuden keskellä. Olin antanut sen harjan kasvaa ja se olikin jo kehuttavan pitkä. Rakastin harjata ja laittaa sitä. Myös Hanabin häntä oli hyvässä kunnossa. Jouhet olivat paksut ja karva kiiltävää. Häntä kihartui hieman samoin harjakin, mutta ei sitä silti kiharajouhiseksi voinut kutsua. Hanabi ei ollut mikään friisiläinen. Se oli sekarotuinen mutta sen suvussa on paljon englantilaisia täysverisiä, friisiläisiä ja hannoverin hevosta. Sen vanhemmat olivat kumpikin friisiläishannoverin risteytymiä ja siksi Hanabi oli kooltaan suuri.

Lämmin puhallus sekoitti hiuksiani kun se hönkäisi minua päin. Se laski päätään varovasti ja töykkäisi minua turvallaan lempeästi päälaelle.

“Se on todella upea. Kyllä vaan kelpaisi minullekin”, Leen sanoessa hän käveli rauhallisesti eteenpäin. Hanabi ei kuitenkaan sietänyt ihmisiä, ei varsinkaan tuntemattomia. Se ei yleensä päästänyt ketään minun lähelleni, koska se ei luottanut ihmisiin, niin kuin minä.

Leen lähestyessä aloin tulla levottomaksi. Hanabi nosti päänsä ylös ja katsoi ensin korvat koholla Leen tuloa. Sitten sen korvat painuivat niskaa vasten luimuun ja raivo suorastaa paistoi sen silmistä.

“Lee, mene taemmas! Hanabi vihaa ihmisiä, mene pois!” kiljahdin, mikä ehkä oli virhe. Hanabi otti sen vaaran merkkinä ja syöksähti eteenpäin, minun eteeni. Se kuoputti maata isolla kaviollaan ja hirnahti vihaisena. Onneksi pidin kiinni, mutta se ei kuitenkaan enää kauaa tilannetta helpottaisi. Vihainen hevonen on yksi vaarallisemmista olennoista joita voi ikinä kohdata.

Lee pelästyi huutoani ja hyppäsi taemmas. Sakura nappasi poikaa kiinni käsivarresta ja kiiruhti poispäin meistä. Hän onneksi tiesi millainen Hanabi oli. Taksikuskini oli jo aikoja sitten mennyt taksiinsa ja kurkki nyt pelästyneenä ikkunasta tapahtumia.

Hanabi taas riuhtoi itseään vapaaksi ja minä lentelin mukana. Yritin rauhoittaa sitä rauhallisella äänellä, saada katsekontaktia siihen. Se ei kuitenkaan kuunnellut vaan jatkoi vimmaista riehumista. Olin tulla jo epätoivoiseksi. Tallilta päin oli juoksemassa lisää ihmisiä meidän luokse.

“Mitä tapahtuu, Sakura-chan? Onko kaikki kunnossa?” jonkun huolestunut ääni kysyi kauempaa.

“Haku, Kiba! Pysykää poissa, tuo hevonen täytyy rauhoittaa ensin, ennen kuin tulette tänne!” Sakura yritti onneksi saada tilannetta hallintaansa.

Hanabi oli peloissaan minun takiani, koska luuli, että nämä uudet, tuntemattomat ihmiset olisivat minulle vaaraksi. Olin mennyt sen pääpuolelle ja yritin saada sen lopettamaan älyttömän kiskomisensa. Käsivarsiini koski ja kämmenet olivat verillä. Hevoset olivat minun voimiini nähden liian vahvoja.

“Kuka tuo blondi on? Mitä hän oikein tekee?” jonkun toisen vieras ääni uteli Sakuran luota.

No niin hienoa. Ensimmäinen päivä ja show on jo pystyssä. Kaikki alkoi taas niin lupaavasti.

“Äl- älkää tulko tänne. Hanabi voi tappaa teidät jos tulette liian lähelle!” huusin ja katsoin taaksepäin lennellessäni puolelta toiselle. Sakuran ja Leen viereen oli tullut kaksi poikaa. Mustahiuksinen ja ruskeahiuksinen. Ilmeisesti he olivat ne Haku ja Kiba, joita Sakura oli aiemmin puhutellut. En vain tiennyt kumpi oli kumpi. Molemmat katsoivat minua ja sekoa hevosta huolestuneina. Se ruskeahiuksinen poika oli pysähtynyt muita lähemmäs minua. Hän ei onneksi enää liikkunut. En pystynyt takaamaan kenenkään turvallisuutta niin kauan kun Hanabi oli tässä mielentilassa.

Samassa meinasin kaatua ja Hanabi käytti tilaisuutta hyväkseen. Se syöksähti vauhdilla kohti lähinnä olevaa poikaa ja yritti puraista. Sen hampaat eivät onneksi koskaan tavoittaneet tuntemattoman pojan lihaa. Minä taasen tunsin tuhannen voltin kaltaisen kivun käsivarressani, mutten välittänyt.

Kuulin jonkun kiljuvan kun itse älähdin tuskasta. Silloin Hanabi pysähtyi. Se päästi irti ja perääntyi nopeasti taaksepäin. Katsoin sitä kivuliaasti mutta menin sen luokse rauhallisena. Käsivarttani pitkin valui jotain lämmintä enkä halunnut edes katsoa miltä se näytti. Mielessäni oli nyt Hanabi. Se katsoi niin katuvana ja surullisena minua, että melkein aloin itkemään. Menin sen luokse ja halasin sitä kaulasta.

“Naruto-san! Onko kaikki hyvin? Käsivartesi, se se”, kuulin Leen kysyvän mutten välittänyt.

Käännyin katsomaan kaikkia. He kaikki katosivat minua silmät selällään jähmettyneinä. Mustahiuksinen poika katsoi minuun syvän vaikuttuneena ja minä tunsin itseni tolloksi.

“Kaikki on ihan hyvin nyt. Hanabi rauhoittui ja te olette kunnossa. Se on tärkeintä. Menen viemään sen nyt tarhaan, jos sopii. On vielä tavarat purkamatta ja silleen”, selitin jotain ja katselin muita hämilläni. En tiennyt mistä se johtui mutta minua hermostutti. En tiennyt enkä halunnut tietää mitä muut nyt ajattelivat minun aarteestani. Sitä tuskin kukaan ymmärsi ikinä.

Niinpä käännyin ja lähdin taluttamaan jättiläistä kohti tarhoja, jotka odottivat piha-alueen toisessa päädyssä.

*

Ilmeisesti minusta oltiin huolestuneempia kuin uskoinkaan. Se ruskeahiuksinen ja Lee tulivat hetken kuluttua tarhoille, joissa minä silittelin Hanabia. He olivat pitkään hiljaa ja ilmeisesti miettivät mitä sanoisivat. Lopulta käänsin kysyvänä katseeni heihin.

“Oliko teillä jotain?”

Lee katsoi käsivarttani ja huokaisi.
“Ei näytä kovin kivalta tuo kätesi. Kuinka sinä voit pitää tuollaista tap-” hän aloitti mutta keskeytin sen.

“Älä Lee, minä pyydän. Teistä tuo näytti varmasti pahalta ja ymmärrän, että olette järkyttyneitä siitä. Minulle tuo on kuitenkin normaalia ja olen tottunut. Tiedän, että Hanabi ei ole tavallinen ihanne hevonen. Se vihaa ihmisiä koko sydämensä voimin. Ja tiedän, että se on vaarallinen. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Eikä tosiaankaan viimeinen. Minä rakastan sitä juuri sen arvaamattomuuden ja temperamenttisuuden vuoksi. Joten pyydän, älkää vihatko sitä. Hanabi on minun kaikkeni enkä pysty, enkä varsinkaan halua kuulla teidän mielipidettänne siitä. Olen pahoillani”, sanoin hiljaisella äänellä. Koko ajan katselin kaksikkoa edessäni, jotka katsoivat ensin järkyttyneinä, sitten vastahankoisina ja lopulta hyväksyvinä minuun.
Ruskeahiuksinen oli pariin kertaan yrittänyt keskeyttää vuodatukseni, mutta Lee ei antanut.

“Kätesi on saatava kuntoon. Tulisitko kiltti nyt meidän kanssa takaisin koululle. Taksikuskisi repii hiukset päästään huolesta ja kaikki muut puhuvat tuolla järkyttyneinä tuosta pedosta. Anteeksi, Hanabista”, Lee pyysi niin anovalla äänellä, etten tohtinut kieltäytyä.

Tulin pois tarhasta ja lähdin kaksikon mukana takaisin autolle. Sain selvitettyä ruskeahiuksisen nimen, joka oli Inuzuka Kiba. Hän oli hyvin komea ja kivannäköinen. Hän oli Leen kanssa melkein yhtä pitkiä, joten olin tumppi heidän rinnallaan. Hän oli harteikas ja selvästi treenasi säännöllisesti.

Kun pääsimme autolle, huomasin, että porukka oli lisääntynyt. Sinne oli tullut blondi tyttö, joka jutteli Sakuran kanssa ja pari muuta poikaa. Se mustahiuksinen oli kadonnut jonnekin. Hän oli ilmeisesti se Haku, jota Sakura oli aiemmin käskenyt.

“Naruto-chan! Miten voit? Ihan kamalaa, onko se aina tuollainen seko?” Sakura pölötti ja tuli halaamaan minua. Hän oli selvästi itkenyt ja minä mietin kuumeisesti oliko se näyttänyt niin pahalta.

“Kaikki on hyvin. Hanabi on tuollainen, kyllähän sinä sen muistat. Älä ole huolissasi, Sakura”, sanoin ja yritin hymyillä rohkaisevasti. Samassa se blondi ilmestyi Sakuran viereen ja silmäni levisivät ihmetyksestä uudestaan. Yamanaka Ino oli siinä edessäni jälleen kerran.

“Ino! Sinäkin olet täällä”, huudahdin ja halasin entistä ystävääni. Nauroimme kumpikin ja puhuimme yhtä aikaa.

“Mikä yllätys, että olet täällä. Ihanaa nähdä pitkästä aikaa”, sanoin ja halasin uudestaan. Oli niin mukava älytä, että täällä olisi ainakin kaksi vanhaa ystävääni. En olisi niin yksin.

Ino ja Sakura lähtivät yhdessä minun, Leen ja Kiban kanssa koululle päin. Taksikuskini tuli autolla perässä. Jätimme trailerin tallin pihalle, koska firma, jolta sen lainasin, tulisi hakemaan sen huomenna pois.

Kaikki olivat niin kovin huolissaan minusta. Kiba herrasmiesmäisesti lainasi huiviaan ja sitoi sen väliaikaisesti käsivarteeni. Olin siitä kiitollinen.

Monet vastaantulevat pysähtyivät tuijottamaan ihmeissään meidän tuloa. Mietin mistä se johtui. Lopulta Ino kysyi avaavan kysymyksen.

“Hmm, Naru-chan? Oletko koskaan osallistunut mihinkään kilpailuihin Hanabin kanssa?”

Katsoin tyttöä ihmeissäni ja nyökkäsin sitten. Kaikkien neljän silmiin syttyi tietäväinen pilke. Olikohan syytä huolestua?

“Siis suuren yleisön kilpailuihin? Sellaisiin kansainvälisiin?” Ino katsoi minua juuri niin rehentelevän näköisenä kuin vain juuri jotain uutta oivaltanut katsoisi.

Katsoin kulmiani kohottaen ja hieman vinosti virnistäen uusia kavereitani. “Riippuu vähän mistä kantilta niitä kisoja nyt katsotaan. Joillekin ne on henki ja elämä, joku toinen ei ole koskaan kuullutkaan,” vastasin salaperäisesti hymyillen. Kiba katsoi minua ja astui askeleen lähemmäksi, minä puolestani peruutin, jostain kumman syystä.

“Naruto, me emme ole tunteneet kahtakaan tuntia, mutta ole kiltti ja kerro nyt suuri salaisuutesi. Oletko ollut telkkarissa vai et?” Kiba ei selvästi kestänyt olla jännityksessä.

Nostin kädet eteeni myöntymisen eleenä.
“Hyvä on, te voititte. Olen ollut telkkarissa. Olen osallistunut kolmeen kansainväliseen pitkän matkan ratsastuskilpailuun Hanabin kanssa ja joihinkin seurojen tai oman maan siis Japanin järjestämiin valtiollisiin matkakisoihin”, kerroin ja pieni puna kohosi naamalleni. Minua hermostutti kertoa, sillä en ollut mitenkään maineessaan rypevää tyyppiä.

Sakura ja Ino hihkaisivat innosta ja Lee ja Kiba paiskasivat kättä keskenään. Katsoin heitä oudoksuen, mutta hymyillen. En ymmärtänyt mitä he tässä voittivat, mutta ainakin he olivat innoissaan.

“No niin, minä arvasin! Monet täällä seuraa hevosurheilua aktiivisesti ja tuntee kaikki tähdet. Siis tämä ei voi olla totta”, Sakura virnisti ja tuli hyppimään tasahyppyä eteeni.

“Rauhoitu, se on vain, vain, jotain. Ei mitään ihmeellistä, tai siis -”, änkytys on säälittävää mutta en tiennyt miten ilmaista itseäni fiksumminkaan. Joten tein itsestäni täyden hölmön.

“Ai ei ole mitään. Tyyppi on siinä vain maailmannuorin pitkänmatkan kansainvälinen kolminkertainen mestari. Monet ei edes harkitsisi sellaisia matkoja ja suorituksia tuossa iässä”, Kiban ylistävät sanat saivat minut lehahtamaan taas punaiseksi.

“Älä nyt. Tai no onhan se mahtava tunne kun monien kilometrien jälkeen tulee ensimmäisenä maaliin, mutta itseäni kyvykkäämpänä pidän kyllä Hanabia. Se tässä kuitenkin oli aina se, joka juoksi”, sanoin ja lähdin taas kävelemään. Muut tulivat perässäni ja Lee jatkoi kyselyä kyselemästä päästyään.

“Miten sinä sen teit? Kuntoutitko Hanabin jollakin ammattilaisella vai oliko se ostettaessa tuollaisessa kunnossa? Entäs -” Leen pälätys alkoi jo naurattaa ja Kiba alkoi laittaa kapuloita rattaisiin. “Naruto pelästyy kun kyselet noin innoissasi. Kyllä ne kaikki selviää, usko pois”, Kiba sanoi ja virnisti minulle.

“Lee, jos välttämättä haluat tietää. Osallistuin niihin kilpailuihin juuri rahan takia. Olin köyhä ja varaton kuin mikäkin laitapuolenkulkija. En siis todellakaan kuntouttanut hevostani yhtään missään ja voin sanoa, kun ostin tuon pollen niin olin yksitoista. Joten, kun päätin niistä kisoista, kuntoutin sen ihan itse”, sanoin ja katsoin ihmeissäni kaikkia, jotka katsoivat minua monttu auki.

“Mitä nyt? Mikä teillä taas on?” kysyin ja aloin jo hermostua.

“Eihän tässä mitään. Muuten vain kuntoutat itse itsesi ja hevosesi sellaiseen kuntoon ja kehitykseen, että voitat kolmet mitättömät kisat ja saat muutamat miljoonat, ihan pikku rahaa”, Inon sarkasmi alkoi ärsyttää. Naurahdin ja puistelin päätäni.

“Ei se ollut mitään ammattilaisen valmennusta, eikä Hanabi sellaista vaatinutkaan. Minä osaan kuunnella hevostani ja se riitti. Katsos jotkut asiat vaativat taitoa ja aikaa”, sanoin ja lähdin kantamaan tavaroitani kohti rakennusta, joka olettamukseni puolesta piti olla asuntola. Higeon oli pysäköinyt taksin ovien eteen ja purki tavaroitani ulos autosta.

“Me ollaan vielä niin kaukana tuosta kuin vain aloittelijat voi olla”, Sakura sanoi ja lähti sitten minun perääni. En noteerannut tytön sanoja millään lailla, eihän se minulle kuulunut jos minua kehuttiin selkäni takana.

*

Tavaroita ei ollut ehtinyt kerääntyä vuosien varrella kovinkaan paljoa, johtuen suurimmaksi osaksi liikkuvasta elämänmuodosta. Nyt minulla olisi ainakin seuraavat viisi vuotta pysyvä jalansija jossain.

Kiba ja Lee auttoivat kantamaan laukkuni ylös kolmanteen kerrokseen, jossa huoneeni oli. Oven edessä vasta selvisi kuka tulisi olemaan kämppäkaverini.

“Ai niin, minulle kerrottiinkin tänä aamuna, että uusi tulokas tulee samaan huoneeseen kanssani”, Lee sanoi ja hymyili. Katsoin häneen epäuskoisena ja minua alkoi naurattaa.

“Ja unohdit tuossa aiemmin sitten mainita, että meistä tulee kämppiksiä. Mikä tunari!” ääneni hilpeys ei nähtävästi loukannut Leetä, joka virnuili takaisin.

“Epäreilua! Miksi juuri sinä pääset uuden oppilaan kanssa kämppiksiksi?” Kiba valitti ja näytti oikeasti hivenen kiukkuiselta. Aloin pohtimaan syytä tuohon. Halusiko hän noin innokkaasti saada minusta uuden ystävän?

“Kuule, olen tällä hetkellä ainoita, joilla ei ole kämppistä. Sinulla sattuu olemaan, jollet muista. Minulta kysyttiin silloin haluanko Mikun tilalle jonkun ja sanoin että käy. Ja tässä on tulos, minä voitin, sinä et. Tällä kertaa”, Lee sanoi ja taputti muka pahoittelevasti Kibaa olalle ja avasi oven huoneeseen.

Huone oli kivan näköinen. Siinä oli yhteinen oleskelutila ja kummallekin omat pienet nukkumasyvennykset. Ne oli vastakkain, toinen toisella puolen huonetta, toinen toisella puolella. Niiden välissä oli kaksi tummaa sohvaa ja pieni pöytä. Televisio löytyi seinään kiinnitettynä. Se oli plussaa. Ei tarvitsisi tapella kaikkien kanssa yhteisestä telkkarista.

Vaatekaapit oli takaseinällä ja tyhjä, joka oli ilmeisesti tarkoitettu minulle, oli jätetty auki.

“Onko täällä kylppäriä? Vai käydäänkö me yhteisissä pesutiloissa?” kysyin ja kävelin tulevan sänkyni luokse Kiban tullessa kahden laukkuni kanssa perässä. Hän oli niin kovin kiltti.

“Joo, on täällä. Se löytyy tuosta oven vierestä vasemmalta. Siellä on suihku, joten ei tarvitse käyttää yhteistiloja. Sellainenkin löytyy, kun joskus saattaa tuo oma suihku mennä rikki, niin sitten voi käyttää yleisiä suihkuja. Ne tosin on lukossa, että avaimen saa kanslistilta”, Lee sepusteli. Vilkaisin häneen ja nyökäytin päätäni. Kiba katsoi jotenkin odottavasti minua kun käänsin katseeni häneen.

Räpäytin hieman silmiäni ja kohotin toista kulmaani kysyvänä.
“Oletko jotain vailla?”

“Mitä pidät tästä huoneesta?” hän vain sanoi ja pieni pettymys hiipi sisälläni, ihmetyttäen olemassaolollaan.
“Joo, pidän tietty. Minusta ja Leestä tulee oivat kämppikset”, hymyilin ja kävelin Leen viereen sohvalle. Kiba kurtisti kulmiaan ja äkkiä hän istui minun toisella puolella.

Tytöt olivat kikatelleet omille jutuilleen koko tämän ajan. Sakura tuli Leen kylppäristä Ino perässään ja tulivat istumaan toiselle sohvalle. He katsoivat vaienneina minua ja Leetä ja Kibaa, enkä voinut olla ihmettelemättä tätä suurta tuijottelun määrää, jota täällä tänä päivänä jo oli ilmennyt kiitettävästi. Ja nyt oli vasta ensimmäiset tuntini täällä.

Minulle tuli vaivaantunut olo ja onnekseni Lee huomasi sen. Hän nousi äkisti ylös ja ajoi vastahankoisen kolmikon pois. Kiba mutristeli ja minä nauroin luvaten hänelle, että näkisimme myöhemmin. Se näytti riittävän tuomaan uuden innostuksen bruneten kasvoille.

“Kiba taisi vähän iskeä silmänsä sinuun”, Lee tuli virnuilemaan vaatekaapilleni kun tyhjensin laukkujeni sisältöä sinne. Tunsin punastuvani vähän.

“Ai, mistä niin päättelet?” sanoin muka ei minään. Kiban kiinnostusta oli hieman vaikea olla huomaamattakaan.

“Älä nyt, kai sinä huomasit kuinka se katseli sillä silmällä? Kiba on varsinainen, iskee kaikkiin söpöihin poikiin silmänsä ja sitten alkaa armoton piiritys”, Lee sanoi huolettomalla äänellä ja uskalsin katsoa häneen.

Hymyilin myötätuntoisesti. Mitä tuohon nyt sanoisi.

“No harmi vain Kiban kannalta, että olen jo varattu”, sanoin ja kävelin Leen ohi kohti kylpyhuonetta. Mustatukkaisen kasvoilla käväisi kummastus ja hän lähti kiinnostuneena perääni.

“Ai, et olekaan vapaa. Sääli Kibaa. Hän tulee pettymään ja pahasti. Mutta kuka se on? Ei taida käydä tätä koulua?” hän katsoi minua peilin kautta kiusoittelevan näköisenä. Tässä koulussa ei nähtävästi homoutta pidetty minään. Hyvä sinänsä, olisi minullekin helpompaa.

“Ei ole. Hän on eräs poika, johon tutustuin vuosi sitten kisoissa”, sanoin huolettomaan sävyyn ja vilkaisin peilin kautta Leetä. Tämä katsoi minua mietteliäänä muttei sanonut mitään.

“Siis etäsuhde? Mahtaako olla kovinkaan kestävä?” Leen ääni peittelystä huolimatta kuulosti epäilevältä.

“Kokeile itse, niin tiedät. Ei se helppoa ole, ikävän kannalta. Mutta kyllä me pian nähdään”.

“Tulee tänne vai? Sitenhän minäkin saan nähdä hänet”.

Olin selvästi saanut uuden mahtavan ystävän Leestä. Hän näytti aidosti ottaneen minut kämppiksekseen. Meistä tulisi varmasti hyviä ystäviä.

*

Illalla lähdin talleille päin. Lee oli jäänyt huoneeseen lukemaan läksyjä ja minun oli mentävä viemään Hanabi sisälle. Kaikessa touhotuksessa, olin unohtanut kysyä Hanabin karsinan sijaintia. Mutta kaipa sen sieltä jostain löytäisi.

Olin mennyt käymään terveydenhuoltajalla Leen painostuksen takia. Hän ja Kiba olivat suorastaan kantaneet minut sinne iltapäivällä ja nyt käsivarteni komeili siteessä, samoin kämmeneni oltiin sidottu myös. Tällaisessa paketissa heti ensimmäisenä päivänä, ei kyllä lupaavasti alkanut.

Pääsin pian tallin pihaan, jossa parveili yllättävän paljon ihmisiä. Näin kauempana Inonkin joiden poikien kanssa, mutten mennyt sinne. Lähdin trailerille, joka oltiin siirretty tallirakennuksen viereen odottamaan tyhjennystä. Avaimet olin onneksi muistanut ottaa mukaan. Päätin kuitenkin ensin tarkistaa satulahuoneen ynnä muiden sijainnin. En tiennyt niistäkään mitään.

Astuin sisälle valaistuun tallin käytävälle, joka oli pitkä kumpaankin suuntaan. Edessäni ulko-ovea vastapäätä, oli parit ovet. Toisen yläpuolella luki satulahuone, toisen yläpuolella tarvikehuone. Näin helpossa tallissa en ollutkaan hetkeen ollut. Aina ne oli jotenkin monimutkaisia sisältä päin ja monien käytävien ja umpikujien sokkeloa. Täällä ei kyllä eksyisi mitenkään.

Lähdin takaisin pihalle hakemaan tavaroita.
Olin juuri tyhjentämässä takaluukun luona satuloita ja harjabokseja kun luokseni tuli pari tyttöä mulkoilemaan.
“Siihen ei saisi koskea, tiesitkös? Se kun kuuluu sille uudelle hevoselle”, toinen sanoi kädet puuskassa. Katsoin yllättyneenä heitä ja naurahdin hieman väkinäisesti.

“Niin se kuuluu. Minun hevoselleni nimittäin”, sanoin ja huomasin kuinka ymmärrys piirtyi tyttöjen naamoille. Toinen avasi suunsa eikä osannut sanoa mitään ja aiemmin puhunut katsoi jotenkin alentavasti.

“Sinäkö olet se uusi mahtava kilpailuissa käynyt oppilas, joka tähän kouluun tuli? Miten se voit olla sinä?” tytön röyhkeys oli outoa ja tunsin pienen loukkaantuneisuuden itsessäni. Kohautin hieman olkia. Minkälainen minun olisi sitten pitänyt olla?

“Anteeksi jos tuotin pettymyksen jollain lailla, mutta minä olen se uusi oppilas. Jos nyt voisitte mennä, minun täytyy jatkaa tuon tyhjentämistä”, sanoin kalsealla äänellä. Kumpikaan ei liikahtanut mihinkään. Käänsin heille lopulta selkäni ja jatkoin hommiani.

Hetkeen ei tapahtunut mitään.

“Miten sinulla muka voi olla niin iso hevonen? Eikö siihen tarvittaisi hieman enemmän lihaksia?” selvästi nyt puhui aiemmin puhelahjansa menettänyt tapaus. Tosin sekin oikku olisi voinut kestää pidempää kun ei hänen suustaan ainakaan mitään mukavaa tullut.

“Hei! Riku ja Nita! Painukaa soittamaan suitanne helvettiin ja jättäkää Naruto rauhaan”, kuulin äkkiä Kiban kiukkuisen äänen. Käännyin kiitollisena katsomaan häneen päin kun hän käveli meidän luokse koululta päin tulevaa tietä pitkin.

“No anteeksi. Meidän unelma vain tärveltyi tuon pikkuotuksen takia!” toinen kaksikosta sanoi ja he lähtivät pois niskojaan nakellen.

Huokaisin hieman ja käännyin sitten jatkamaan tyhjennystä.
“Olen pahoillani. He ovat aina ilkeitä kaikille, jotka eivät olekaan heidän unelmiensa täyttymyksiä”, Kiba tuli viereeni ja auttoi tavaroiden ottamisessa. Vilkaisin pienesti hymyillen häntä ja taputin hänen käsivarttaan.

“Kiitos kun tulit. Enkä minä mitään tuollaisista. Ja ihan näin meidän kesken, ei voisi hittoakaan kiinnostaa jonkun aivottomien tyttöjen mielipiteet minusta tai olemattomista lihaksista”, sanoin taputtaen omaa huomattavasti kapeampaa käsivarttani, verrattuna Kiban omaan.

En ole koskaan ollut mikään lihastenhankkija tyyppi. Ei minua kiinnostanut kerätä mahtavia hauiksia, joita pullistella kaikkien edessä. Sitä paitsi jotenkin olen niin pieni muutenkin ,että tuskin lihasten hankkiminen olisi onnistunut muutenkaan kovin kummoisesti. Hanabi oli meistä kahdesta se lihaskimppu, minä pärjäsin pienilläkin.

“Ihan hyvät nuokin ovat. Ei kaikkien tarvitse olla niin lihaksikkaita, ihan totta”, Kiban ääni oli yllättävän lempeä. Nielaisin hieman vaivaantuneesti ja otin nopeasti sylin täyteen tavaroita.

“Vienpä nämä tästä sisälle jo”, sanoin kiireesti ja kävelin reipasta tahtia tarvikehuoneeseen.

Kiba tuli pian perässä ja laitoimme muutamia laatikoita vapaille paikoille hyllyille. Olin nimikoinut kaikki Hanabin omaisuuden, en halunnut sekoittaa niitä toisten tavaroihin.

“Sanoinko jotain hölmöä kun lähdit niin kiireesti pois?” Kiba kysäisi ohimennen ja vilkaisin häntä.

“Et, anteeksi jos annoin ymmärtää niin. Olin kai hieman suuttunut Nitan ja mikäsetoinennytolikaan käytöksestä. Olen pahoillani”, sanoin katuvana ja lähdin sitten hakemaan lisää tavaroita. Kiba näytti onneksi uskovan ja helpottui suunnattomasti sanoistani.

Kannoimme Hanabin loputkin tavarat yhdessä sisälle. Satula ja suitset vietiin vasemman puoleiseen satulahuoneeseen. Kiba uhrautui puolestani kantamaan satulat, joita Hanabilla oli kaksi. Toinen oli kätevä matkaratsastukseen, koska siinä oli kummallakin sivulla reput, joissa pystyi säilyttämään tavaroita. Toinen satula oli tummanruskea, perus koulusatula, jota käytin aina muulloin.
Minä kannoin kolmet suitset. Yhdet olin ostanut vain näön vuoksi, koska halusin saada sen erottumaan kunnolla yksissä kisoissa. Ne käytiin Amerikassa isossa erämaassa, jossa maasto ei ollut kovin kummoinen. Koska Hanabi on musta, se hukkui tummaan maastoon hyvin ja halusin sen näkyvän paremmin. Joten ostin sille ruskeat suitset turkoosin värisellä kirjailulla. Ne oli kauniit ja käytin niitä aina silloin tällöin.
Kahdet muut oli kalliimmat ja molemmat oli mustan värisiä. Toiset olivat paksumpaa materiaalia ja kestävämmät, hyvät juuri haastavilla pitkillä matkoilla. Kolmannet olivat ihan tavalliset normaalipaksuisilla remmeillä, joita käytin kun vain ratsastelin ja harjoittelin.

“Normaalisti täällä on joka hevosella yksi satula ja yhdet suitset, mutta tyypillä on kolmet suitset ja kaksi satulaa”, Kiba sanoi melko huvittuneena kun oli saanut satulat paikoilleen seinällä oleviin telineisiin.

“Pitää olla perusteellinen, oikeanlaiset välineet tietynlaisiin tilanteisiin”, vastasin oikein viisaasti ja hymyilin kaupanpäälle tietäväisesti. Kiba vain pyöräytti silmiään naureskellen.

“Just.”

Puolen tunnin päästä kaikki romppeet ja välineet oli siististi tallissa ja lähdimme hakemaan polleani sisälle. Ilta oli jo pitkällä ja halusin ehtiä vielä iltapalalle.

Pääsimme aitaukselle ja käskin Kibaa pysymään loitolla Hanabista. Olin varovaisempi kuin tavallista, sillä en halunnut iltapäiväisen tapahtuvan uudestaan.

Hanabi tuli luokseni kiltisti ja hörisi uteliaan näköisenä. Aistin sen olevan vielä ihmeissään uudesta paikasta.

Laitoin sen tupla remmeillä kiinni ja taputin rauhallisesti kaulalle.

“Hieno poika. Mennään nyt sisälle, olet varmasti nälkäinen”, puhelin sille ja lähdin kävelemään hitaasti tallia kohti.

Vilkaisin Kibaa, joka seisoi jännittyneenä vähän matkan päässä, valmiina juoksemaan pakoon jos tarve vaatisi.

Hanabi käyttäytyi kuitenkin esimerkillisesti tallille asti. Siellä aloin itse epäröidä, koska tallin edusta oli täynnä ihmisiä. Tunsin hevoseni jännittyvän ja nostavan päänsä ylös kuulostellen. Sen korvat olivat pystyssä ja se katsoi sieraimet laajeten uusia naamoja.

Monet kääntyivät katsomaan meitä. Olimme kumpikin vielä uusia muukalaisia ja Hanabin koko keräsi katseita muutenkin. Jotkut vislasivat vaikuttuneina ja aloin pelätä sen hermostuttavan Hanabin.

Etsin nopeasti katseellani Kibaa, joka huomasi epäröintini ja tuli apuun.

“Heippa kaverit, voisitteko väistää. Tuo hevonen ei ole kiltti polle. Se ei todellakaan kaipaa huomiotanne”, Kiba yritti nopeasti hätistellä kaverinsa mäkeen. Jotkut siirtyivät mutta muutamia ei näyttänyt kiinnostavan.

“Ihan totta, varoitan teitä. Hanabi vihaa ihmisiä ja potkaisee teitä vielä jos jäätte siihen kun tulen sisälle. En halua kenenkään loukkaantuvan”, sanoin vähän epätoivoisella äänellä mutta se onneksi taisi tehota. Ainakin ihmiset siirtyivät kokonaan pois tieltäni ja sain vietyä Hanabin enemmittä sekoiluitta sisälle.

Kiba löysi Hanabille varatun paikan, hieman keskiosan jälkeen, vasemmalla puolella käytävää. Se oli tarpeeksi iso jättiläiselleni ja jäin silittelemään rakastani. Kiba katseli hiljaisena meitä. Joku oli tuonut oikean määrän ruokaa Hanabille ja se rouskutti kaurojaan ja leseitään tyytyväisenä.

Olin kiinnittänyt sen oveen muutamia varoituslappuja ja kieltoja olla koskematta hevoseeni. Ruokintaohjeet olin lähettänyt jo aiemmin, että tallilla osattaisiin varata oikeat ruuat Hanabille.

“Hyvä, ettei se alkanut riehua pihalla”, Kiba sanoi lempeällä äänellä. Nyökkäsin ja halasin vielä kerran heppaani.

Suljin sen karsinan oven ja lähdimme Kiban kanssa asuntoloille päin iltapalalle.