Valikko
Kategoriat
Impro
    -Impro 1
    -Impro 2
Crossover
    -Crossover
Paritus (S-K13)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Paritus (K13-K15)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Muu
    -Kilpailu
    -S-K13
    -K13-K15
    -muu
Daybreak osa 10 - horaaneko
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K3- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 3749 sanaa, 23255 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2012-11-26 18:42:51 - Sarja kesken
Kansio: Impro - Impro 1

Hei ipanat!! :D Kattokaa kun oon alkanu nopeeks, oon niin paras. Jee. En oo tarkistanu tätä osaa kun kerran koska oli kamala stressi ja ölölöäkadsdjkasjfödsjlgkrhsd. Joo. MUTTA SAIN NE KERPELEEN LIPUT!!!!! PERMANNOLLE!!!!1!!!!!!111!!!!!!!!!!!!!!!! Elämä on ihanaa. xD Joo älkää kysykö taas kerran.
En tiiä onko tää nyt ihan paskaa mut joo. Koittakaa kestää. xD
En pysty keskittymään kun mun apinakaveri stalkkaa tossa vieressä. Piti lisätä tohon loppuun vielä yks juttu mutta en nyt voi joten se on kakka. :D

Tarinan osat

Arvostelu
7
Katsottu 1325 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Luku 10, Piiloleikki

Mä istuin yksin pimeässä metsässä, kun puut alkoi vuotaa verta. Mä tiesin, ettei kukaan tulisi auttamaan, mutten jaksanut enää itkeä. Mä huusin äänetöntä huutoa ja yritin painautua kivien ja kantojen tasolle, olla niin pieni ettei taivaalla vahtiva silmäpari tavottaisi mua.
Tähdet alkoi putoilemaan taivaalta. Ne muutti maan valkoiseksi tyhjyydeksi, kirkkaus sattui mua silmiin ja mä haistoin tuoreen veren joka puolella.
Veren väri sopi niin hyvin yhteen sun hiustesi kanssa, etten mä ollut huomata sua. Sä kävelit keskellä punaista merta katsoen sen liikkumatonta pintaa. Sitten sä äkkiä pysähdyit, ja sun kyyneleet värjäsi maailman mustaksi.

Keskeltä loputonta avaruutta mä silti löysin valonlähteen. Se oli pieni ikkuna, joka tuli jatkuvasti lähemmäksi ja kasvatti kokoaan. Mä en osannut liikkua, mä vaan katsoin sitä ja tärisin. En kylmästä, en pelosta. Vain tunteesta.
Sitten mä olin ihan ikkunan edessä ja näin sisälle.
Se oli meidän olohuone, mutta itseäni mä en nähnyt. Mä näin sut sohvalla, ja sitten näin siellä vieraan miehen. Se oli kaunis, se oli täydellinen ja se oli aivan sun lähellä. Piti susta kiinni vahvoilla käsillään ja sai hymyn nousemaan sun huulille. Käänsit katseesi muhun ja aivan pienesti ja huomaamattomasti sä pudistit päätäsi. Sä et ollut surullinen, sä et voinut olla koska sulla oli niin hyvä olo. Sä olit löytänyt elämäsi jostain muualta.
Sitten sä et enää huomannut mua, ja mä jäin yksin, huutamaan loputtomaan pimeyteen. Verhot vedettiin ikkunan eteen.

Lopulta mä vaan putosin. Kuulin ääniä menneisyydestä, kuolleita nauruja ja vuodatettuja kyyneleitä. Mä yritin tarttua tuttuihin käsiin mutta ne ei ottaneet musta kiinni. Mustatukkainen poika muuttui haukaksi ja katosi pimeyteen, tyttö kirsikankukista punotuilla hiuksilla käänsi mulle selkänsä, ja mä jatkoin katoamistani.

Putosin valkoisille lakanoille päivänvaloon.

Mä hätkähdin ja hyppäsin pystyyn. Äkkiä pyörrytys iski liian nopeasta liikkeestä ja näkökentän hämärtyessä mä vajosin takaisin hiestä kastuneisiin lakanoihin. Mua oksetti ja pyörrytti, mutta pidin itseni hereillä: pelotti liikaa että nukahtaisin taas.
Hotellihuone oli tuttu, mutta tyhjä ja hiljainen. Minne kaikki oli kadonneet? Paljon kello oli? Mä yritin tavoittaa kännykkääni jostain yöpöydän suunnalta, mutta käsiin osui pelkkää tyhjää.

Eilisillan tapahtumat alkoi pikku hiljaa vaeltaa pyörrytyksen sumentamiin aivoihin, ja lopulta mun tajuntaan iski totuus.
Mä olin ihan oikeasti tehnyt sen, mitä olin niin pitkään pelännyt.

Ja nyt mä halusin kuolla. Mä olin pilannut kaiken.

Missä Gaara oli? Oliko se lähtenyt kotiin? Eikö kukaan halunnut nähdä mua koska mä olin sairas paskiainen?
Mä en ollut pitänyt siitä. En ollenkaan.

Mä en voisi koskaan tehdä Gaaraa onnelliseksi. Mun pitäisi päästää se menemään.
Unen ikkunasta nähty maisema toteutuisi. Mä jäisin yksin yöhön huutamaan. Mä vajoaisin, tippuisin alas ja kuolisin.

Äkkiä mä en voinut enää hengittää.
Pelko, ja ahdistus iski päähän kuin luoti. Mä yritin vetää kunnolla henkeä, mutta se ei onnistunut ja mun hengitys muuttui katkonaiseksi. Mua pelotti, pelotti niin saatanasti että joku hakisi mut pimeään, veisi mut pois valoista ja hukuttaisi mut kipuun.
Mä puristin rintaani, koitin saada happea mutta se tuntui koko ajan vaikeammalta. Kuulin mun sydämenlyönnit joka puolella, ne tavoitti koko maailman ja se alkoi sykkimään mun sydämen tahdissa - luonnottoman kovaa, saaden mun maailman pyörimään ympyrää tuhansissa eri väreissä. Mustat sohvat muuttui isoksi pimeäksi pyörteeksi joka alkoi vetää mua sisälleen, ja mä aloin huutaa. Kyyneleet valui mun tärisevillä kasvoilla, ne oli kuumia ja mä tunsin taas uppoavani siihen veriseen mereen. Siihen loputtomaan, raudanhajuiseen hautaan. Purin huulta, ja veren maun täyttäessä mun suun tajusin, että mä hukkuisin. Huusin niin kovaa kuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, eikä kukaan--

"Naruto!"

--välittänyt. Mä hukkuisin, ja kohta punainen auringonlasku vaihtuisi tukahduttavaan, yksinäiseen mustuuteen --

"Naruto!? Hei tulkaa tänne!"

-- johon mä jäisin ikuisuuksiksi, en kuolisi enkä eläisi... Mä en halunnut sitä. Saatana mä en halunnut sitä! Mä halusin aurinkoon, mä halusin --

"Naruto!"

Se veti mut auringonvaloon. Se ääni. Se veti mut valoon.

Pikku hiljaa pelko ja pakokauhu alkoi hellittää ja maailma pysähtyi taas paikoilleen. Mä katsoin eteeni. Peitto oli kyynelistä märkä, pari pisaraa verta pisti silmään valkoisen keskeltä. Mä tunsin, miten veri valui hiljalleen huulesta leualle.
Joku piti mun hartioista kiinni, ja mä katsoin ylös. Oli Shikamaru ja Kiba. Ja sitten Gaara. Sen kädet puristi mun olkapäitä niin lujaa että niihin melkein koski. Sen kasvot oli järkyttyneet ja vitivalkoiset.
Mun katseen kohdatessaan se perääntyi ja katosi kauemmas. Mun kurkkua kuristi, en saanut nieltyä.

Kiba istui sängyllä vesilasi kädessään. Mä otin tarjotun lasin vastaan, mutten uskaltanut juoda, vaikka suu olikin karhea ja kipeä. Mä en käsittänyt koko tilannetta, enkä mä ymmärtänyt mitä äsken oli tapahtunut. Mä muistin heränneeni painajaisesta, ja sitten kaikki oli yhtä sekavaa pyöritystä ilman mitään järkeä. Mä muistin vaan aivan järjettömän pelon, pakokauhun ja ahdistuksen.
Nyt musta tuntui että aloin taas asettumaan nykyhetkeen, ja huono olo iski uudestaan. Mä en halunnut nähdä Gaaraa, mutta toisaalta mä halusin sen vakuuttavan ettei eilistä ollut tapahtunutkaan - että me oltiin kummatkin vaan nähty painajaista.

Kiba ja Shikamaru ei sanonut mitään, ei kysyneet mikä mulle oli tullut. Ehkä ne tajusi. Ehkä ne tiesi.
Äkkiä Gaara avasi suunsa:

"Voitteko mennä vähäksi aikaa pois?" se kysyi hiljaa. Shikamaru vaihtoi Gaaran kanssa pikaisen katseen, ennen kuin ne lähti. Ovi kolahti kiinni ja huoneen täytti hiljaisuus. Me oltiin nyt kahdestaan, ja mua pelotti.
Tuuli sai verhot tanssimaan hiljaista valssia. Jostain kuului lentokoneen huminaa.

Gaara istui sängylle mun viereen ja katsoi mua silmiin. Sen katse oli outo ja etäinen. Mä pelkäsin. Todella, todella paljon.

"Naruto. Minä lähden."

Mitä?

"Lähden kiertueelta... Ja bändistä. Muutan pois luotasi."

Mitä se puhui?

"Tiedät kyllä miksi."

Pois? Gaara? Lähtisi... Pois.

Gaara lähtisi pois.

Kun mä vihdoin tajusin sen, tuntui kuin joku olisi ampunut mun mahaan tyhjän aukon. Mä halusin itkeä ja halusin huutaa, mutta tyhjyys mun sisällä kasvoi pakottaen mut olemaan hiljaa.

"Miks?" mä lopulta sain kuiskattua.

Se ei vastannut.
Niin.
Tiesinhän mä.

Tiesinhän mä, miksi.

"Anteeksi."

Yhtäkkiä mä tunsin sen lämmön itseäni vasten. Se halasi mua tiukasti ja painoi huulensa mun niskaan. Kuiskaus tuskin kuului:

"Kuvittele, että olin vain pahaa unta."

Sitten se oli poissa.
Gaara oli poissa.

Mä jäin yksin, puristin peittoa ja itkin.
Mä en ollut mitään. Mikään ei ollut enää mitään. Mua ei ahdistanut tai pelottanut, koska mitään tunteita ei enää ollut.
Se vaan oli poissa.
Mulla ei ollut enää mitään.

Mä rakastin sitä enemmän kuin ketään, mä olin rakentanut elämäni sen ympärille. Mä luotin siihen, mä luotin että se oli aina lähellä, tulisi aina takaisin vaikka välillä lähtikin.
Mun elämästä vietiin selkäranka, ja se romahti kasaan.
Vaan kyyneleet jäi. Gaaran rakentama rakkaus mun elämään valui poskia pitkin ja haihtui ilmaan.

Sä et heti tarttunut mun käteen. Katsoit mua silmät suurina, ehkä vähän peläten. Sä kai luulit että mäkin olin tullut tekemään sulle pahaa.

"Mun nimi on Naruto. Sä olit... Gaara?" mä hymyilin sulle, ja silloin sä uskalsit ojentaa kätensi. Mä vedin sut ylös varjoista, ylös auringonpaisteeseen. Sä olit mua varmaan kaksi päätä lyhyempi. Et uskaltanut katsoa mua silmiin, sun katse harhaili maassa ja mun jaloissa.

"Sun pitäis varmaan käydä terkkarilla... Mut terkkarit on ihan perseestä. Tuu meille, mä paikkaan nuo haavat."
Sä et osannut sanoa mitään, kohotit vaan katseesi ja tuijotit mua kuin mulla olisi ollut aivoissa vikaa. Mua nauratti, ja sun hämmennys vaan kasvoi. Tartuin taas kiinni sun kädestä ja lähdin johdattamaan sua pois koulun pihalta.

"... Asut yksin..." Ne oli ensimmäiset sanat, jotka mä sun suusta kuulin.
"Suurimmaksi osaksi joo, mutta mun kummi-setä käy välillä täällä. Se on aina matkoilla, niin harvoin sitä tietty näkee..."
"... Eikö sinulla... Ole vanhempia?" Mä pudistin päätäni, tällä kertaa en hymyillyt mutta ei aihe mulle arkakaan ollut. Mä olin päässyt siitä yli jo ajat sitten.

"Ei minullakaan."

Me katsottiin toisiamme silmiin, ja sillä hetkellä mä tajusin jotain. Tässä oli ihminen, joka tulisi ymmärtämään mua paremmin kuin kukaan muu. Mä katsoin sua pitkään ja tajusin että sun silmät kätki taaksensa pitkän, kivuntäyteisen tarinan.

--

"Ga... Gaara... Onko sinulla vielä paria tansseihin?" tyttö kysyi arasti. Se oli tosi nätti ja kiva tyyppi, ja mä ajattelin että nyt sua oli onnistanut. Sä hymyilit tytölle lempeästi.
"Anteeksi, mutten osallistu", sä vastasit ja tyttö nyökkäsi surullisena. Mä katsoin sua silmät suurina.
"Koulun halutuin tyttö pyytää sua parikseen, ja sä 'et osallistu'? Mitä helvettiä!"

"Ei vain kiinnosta", sä vastasit hymyillen tuttua bravuurihymyäsi, joka sai jokaisen tytön kuolaamaan sun perään. Mä en vaan ymmärtänyt: sä todellakin olisit saanut kenet vaan rauhallisella ja kiltillä luonteellasi ja söpöllä ulkonäölläsi, mutta ei - kukaan ei vaan kiinnostanut.

Koulusta pois kävellessämme mä otin asian taas puheeksi:
"Ootko sä oikeesti onnellinen? Etkö haluu rakastua?"
"Olen onnellinen sinun kanssasi", sä vastasit vilpittömästi. Mua alkoi melkein itkettää - kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle mitään noin kaunista.
"Kiitti." Taputin sua selälle ja sä tökkäsit mua kylkeen.
Elämä oli täydellistä.


Ei se voinut tarkoittaa sitä. Ei se voinut kaiken jälkeen vaan lähteä, koska mä olin tehnyt pienen virheen.
Pienen virheen.
Oliko se ollut niin pieni? Oliko Gaara nähnyt mun silmistä miten mä olin tuntenut sen kaiken tosi vääräksi? Ja se ei ollut kestänyt sitä. Ei se sille ollut pientä. Ei se ollut mullekaan.
Mutta silti. Yleensä Gaara antoi mulle aikaa selittää, ei se tehnyt päätöksiä tällä tavalla yhtäkkiä. Tässä oli jotain outoa. Ensin sanoi että otettaisiin etäisyyttä ja sitten oli jo lähdössä.

Joten mä pyyhin kyyneleet ja nousin sängystä. Eiliset vaatteet saivat luvan kelvata, en mä edes vilkaissut peilistä miltä näytin. Ihan sama.
Mä en päästäisi sitä menemään. En ikinä.

Aulassa mua odotti itsekseen kiroava Kiba ja Shikamaru, joka näytti siltä ettei oikein tiennyt missä oli. Mut huomatessaan Kiba hätkähti ja lähti juoksemaan mua vastaan.

"Nyt saat vähän selittää! Miks Gaara tuli tänne ja sanoi jättävänsä bändin? Mitä vittua täällä taas on tapahtunut?!" se tarttui kiinni mun olkapäistä, mutta mä ravistelin itseni irti otteesta. Tilanne alkoi taas ahdistaa. Mun pitäisi kertoa mitä mä olin tehnyt, pitäisi ottaa vastaan kaikki se viha, kaikki ne syyttävät sanat... Mä en jaksaisi niitä enää.
Mutta ihme kyllä Kiba näytti rauhoittuvan. Ehkä se huomasi että mä olin tällä hetkellä vielä vähän lasia särkyvämpää kamaa.

"Minne se meni?" mä kuiskasin ja Shikamaru kertoi että oli nähnyt sen kävelevän hotellista vasemmalle. Mä kiitin, oikeastaan olisi tehnyt mieli halata sitä tai jotain, mutta nyt ei ollut aikaa. Shikamaru oli aina niin tyyni ja rauhallinen, mutta sekin todella välitti Gaarasta, ja mä tiesin että sillä oli paha olla.
Mutta mä en saisi päästää Gaaraa menemään. En nyt.

Ulkona ilma oli tavallista kylmempi ja tuuli meinasi puhaltaa mut kumoon. Ihmisiäkään ei ollut niin paljon liikkeellä, mikä oli helpottavaa: Gaaran löytäminen olisi huomattavasti helpompaa. Mä lähdin juoksemaan, mutta vastatuuli teki etenemisen tuskallisen hitaaksi. Tuntui kuin mun jalat olisi uponneet tummaan asfalttiin ja miljoonat näkymättömät kädet olisi vetäneet mua takaisin. Pois Gaaran luota.
Joten mä juoksin kovempaa.

Kaupunki oli mulle vieras, eikä mulla tietenkään ollut aavistustakaan, minne Gaara olisi voinut mennä. Kauppoihin se tuskin oli mennyt, joten ne jätin tarkistamatta. Ohitin puiston, mutta se ammotti tyhjyyttään.
Juostessani mä huomasin pienen kyltin, joka kertoi sataman tulevan kohta vastaan. Satama kuullosti paikalta, johon Gaara voisi aivan hyvin mennä kun sillä oli paha olo. Se ei tykännyt hirveämmin uimisesta, mutta se rakasti rannalla kävelyä ja meren katselua. Se sanoi aina, että jos siltä tuntui että seinät alkoi kaatumaan niskaan, se meni rannalle ja upotti jalkansa hiekkaan. Silloin siitä tuntui, että se oli vankka puu, jota mikään seinä ei saisi kaatumaan.

Satama oli hiljainen ja harmaa. Yksinäinen auto kaarsi parkkipaikalta kohti katulamppujen valaisemaa tietä. Veneet oli vedetty pitkälle rantaan, kahvilasta ei kuulunut ääntäkään.
Gaara ei seisonut rannalla jalat hiekassa, niin kuin mä olin toivonut. Se seisoi vyötäröä myöten kylmissä aalloissa.

Näky pysäytti mut. Mutta mun jalat ei pysähtyneet. Mä jatkoin matkaa, tunsin jalkojen alla kylmän ja kostean hiekan ja aaltojen kuljettamat pikkukivet. Vesi oli jäätävää, mutta mä en voinut pysähtyä. Mä jäin seisomaan rantaveteen, ja mun teki mieli taas itkeä. Se oli niin lähellä, mutta mä en saanut koskettaa sitä. Mä en saanut lohduttaa, en saanut pyytää anteeksi. Mä pystyin vain katsomaan. Oikeastaan, se oli ihan helvetin kaukana. Koko ajan se oli vähän etääntynyt musta, päivä päivältä astunut askeleita kauemmas. Nyt se seisoi tuskin metrinkään päässä musta, ja oli kauempana kuin koskaan.

Aallot löi rantaan, taivas oli harmaa ja maailma pidätteli hengitystään.

Ja sitten se puhui.

"Kävin täällä pienenä."

Mä en meinannut kuulla sitä aaltojen yli, se melkein kuiskasi. Mä astuin varovasti muutaman askeleen lähemmäs.

"Äidin kanssa. Sen piti olla kesälomaretki."

Se pysyi hetken hiljaa. Sitten jatkoi taas:

"Vasta nyt tajuan, että me karkasimmekin isää. Äiti oli silloin vielä terve, hän tajusi ettei kotona ollut turvallista."

Puhuiko se mulle sen lapsuudesta? Siitä asiasta josta mä olin aina tiennyt olla kysymättä, siitä jota se varjeli niin tarkkaan?

Miksi nyt? Näin vaan, yhtäkkiä.

"... Mutta liika tuska tekee ihmisestä heikon, ja lopulta se hajoaa kasaan. Kun äiti oli ottanut vastaan tarpeeksi iskuja ja haukkuja, jotain särkyi." Gaara veti henkeä.
"Yhtenä iltana äiti tuli sänkyni viereen ja sanoi, että oli muuttunut näkymättömäksi. Minä en tietenkään uskonut, koska näin hänet. Äiti sanoi, että isä halusi leikkiä piilosta, joten äiti oli päättänyt muuttua näkymättömäksi. Isä ei koskaan löytäisi häntä, enkä minä koskaan saisi kertoa missä äiti oli."

"Silloin isä tuli huoneeseen. Äiti nousi ylös, mutta kaatui pian sänkyäni vasten ja peitolleni lensi veripisaroita. Isä oli humalassa, ja hakkasi tavallista kovempaa. Tarpeeksi saatuaan se vain seisoi katsoen äitiä synkillä silmillään. Muistan sen katseen ikuisesti... Se oli puhdasta vihaa." Mä näin, miten se värähti. Ehkä kylmästä, ehkä inhosta. En voinut tietää.

"Mutta äiti luuli yhä, että hän voisi olla näkymätön. Hän pakotti minut sanomaan, etten nähnyt häntä. Minä tottelin, ja silloin äiti hymyili. Aloin toistamaan sitä, vakuuttelemaan ettei kukaan voinut nähdä häntä, sillä halusin nähdä äidin lämpimän hymyn. Se hymy jaksoi pitää minut onnellisena. Olihan minulla Temari ja Kankurou, mutta vain äiti sai minut iloiseksi. Hän oli ainoa valoni."

"Sitten se tapahtui."

Gaara piti pitkän tauon.

”Isä toi kotiin jotain kavereitaan. He taisivat juoda aika paljon. Äiti oli laittamassa ruokaa kanssani keittiössä, kun isä tuli yhtäkkiä hätistelemään minut pois. Juoksin nopeasti rappusiin, sillä isää pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. Olin jo menossa omaan huoneeseeni, kun kuulin äidin huutavan. Piilouduin rappusten yläpäähän ja katsoin, miten isä alkoi ystäviensä kanssa repimään äidiltä vaatteita pois..." silloin Gaaran ääni säröili ja katkesi lopulta kokonaan. Se kohotti katseensa taivaalle.
Mä tiesin, miten tarina olisi jatkunut. Mua oksetti ja ahdisti. Oliko se oikeasti joutunut näkemään jotain sellaista? Oliko se kantanut tällaista juttua sisällään yksin, kertomatta kenellekään?

"... Kaiken jälkeen he jättivät äidin keittiön lattialle. He menivät ulos, ja minä juoksin alakertaan äidin luo. Kysyin, oliko hän kunnossa... Ja silloin tajusin että hän itki. Äiti ei koskaan itkenyt minun nähteni, hän väänsi hymyn huulilleen vaikka väkisin. Nousin lähteäksi etsimään äidille peittoa tai vilttiä... Mutta hän kutsui minut takaisin. Äiti avasi yhden keittiön kaapeista..."

"... Ja otti sieltä leipäveitsen."

Gaara tärisi ja sen ääni katkeili jatkuvasti, mutta kuitenkin se vaan jatkoi. Se ei ollut koskaan puhunut mulle näin paljon. Mua pelotti. Pelotti, mitä se kertoisi. Pelotti, mitä sille tapahtuisi, kun se olisi saanut kerrottua.

"Äiti sanoi, että isä oli voittanut piiloleikin. Hän ei ollut enää näkymätön. Hän sanoi, että jos häntä ei olisi enää olemassa, kukaan ei voisi koskaan löytää häntä. Äiti asetti veitsen käteeni. Puristin sitä kaksin käsin, en ymmärtänyt mistään mitään."

"Äiti käänsi terän käsissäni osoittamaan itseään. Sitten hän nousi ja halasi minua tiukasti. Hän suuteli hiuksiani ja silitti selkääni hellästi."

"Tunsin, miten terä upposi jatkuvasti syvemmälle. Lopulta äidin ote hellitti."

"Isä tuli sisälle ja näki minut verinen veitsi kädessäni. Hän meni äidin luo, koski tätä likaisilla käsillään. Itki ja huusi, itki miten oli rakastanut äitiä niin kovasti. Isä valehteli poliiseille ja sosiaalityöntekijöille: minä olin ollut häiriintynyt syntymästäni saakka, ja lopulta hulluus oli johtanut murhaan. Jouduin lastenkotiin, pois sisarusteni luota. Kyllä he lopulta tajusivat, että olin terve. Samaan aikaan isän elämä karkasi lopullisesti raiteiltaan, ja hän päätyi ryöstämään kaupan ja tappamaan kassamyyjän. Hän on vieläkin vankilassa."

"Mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, mitä oikeasti tapahtui. En ole kertonut edes Kankuroulle ja Temarille. Minä tapoin äidin."

Mä halusin halata ja halusin huutaa ettei se mennyt niin, mutta tyhjä aukko mun sisällä jatkoi kasvamistaan. Mä tajusin että mun kipu oli vaan murto-osa siitä mitä Gaara kantoi itsessään päivittäin. Mua hävetti, inhotti ja itketti ja mä halusin hajota kasaan.

Silloin Gaara kääntyi mun puoleen. Se ei itkenyt, mutta se tärisi ja sen silmät oli kosteat.

"Minä rakastin häntä. Enemmän kuin mitään muuta. Kesti pitkään, ennen kuin uskalsin taas alkaa luottaa ihmisiin. Oikeastaan en luota vieläkään..." se piti hetken tauon, sulki silmänsä. Sitten avasi taas.

"Sitten löysin sinut."

"Minä rakastan sinua. Enemmän kuin mitään muuta."

Kun mulle tärkein ihminen, kun mun elämäni selkäranka, romahti kylmiin aaltoihin, en mäkään enää pysynyt pystyssä. Mä raahauduin sen luo, tunsin miten kivet ja lasinsirut repi polvet auki ja jaloista alkoi lähteä tunto. Mä nielin suolaista merivettä ja purin hammasta. Veren maku sai mahassa kiertämään, mutta mä en pysähtynyt. Lopulta mä tavoitin sen, ja mä halasin sitä tiukasti. En päästänyt sitä hukkumaan, en päästänyt sitä aaltojen vietäväksi.

"En halua lähteä, Naruto... Enkä halua sinun menevän pois."

"Sun ei tarvii lähtee. Enkä mäkään oo menossa minnekään", mä vakuuttelin ääni säröillen. Mä tiesin, että meidän pitäisi äkkiä päästä kuivalle maalle tai kuoltaisiin kummatkin, mutta mä en muistanut enää miten liikkua. Mä en halunnut irrottaa otettani siitä.
Mä en enää koskaan irrottaisi otettani.

"Mutta minun on pakko. Enkä voi edes kertoa, miksi", Gaara kuiskasi. Mä en ymmärtänyt ollenkaan, mistä se puhui, mutta samalla hetkellä mulle valkeni yksi asia. Gaaralle oli sattunut jotain. Vielä keikkailtana se oli hymyillyt ja pitänyt mua jopa kädestä kiinni. Sitten kaikki oli muuttunut kertaheitolla parin viime päivän aikana, ja nyt se oli jo tekemässä lähtöä. Miksi sen piti ottaa musta etäisyyttä? Miksi sen piti lähteä? Mä en käsittänyt mitään.
Ehkä se mun typerä suudelma ei ollutkaan ainoa syy.
Sen piti olla jotain isoa. Ei Gaara muuten olisi noin sekaisin, ei se muuten olisi mulle kertonut mitään tällaista.

Mutta nyt ei ollut minkään tenttauksen aika. Meidän pitäisi päästä pois täältä, ihan oikeasti. Enkä mä tiennyt, olinko tarpeeksi vahva juuri nyt kannattelemaan meitä kumpaakin. Aikaisempi kohtaus tuntui vieläkin heikotuksena joka paikassa, ja kylmä kosketus Gaaran menneisyyteen oli vaan pahentanut oloa.

Mä kaivoin kännykkäni taskusta ja kiitin mielessäni Irukaa, joka meille oli hankkinut nämä uudet superhypermegakestävät luurit. Merivesikään ei ollut pilannut sitä. Mun sormet sen sijaan ei meinanneet toimia, kun hapuilin osoitekirjasta Kiban nimeä.

"Kiba, mä tarviin apua."
"Missä te oikein ootte? Mitä tapahtu? Mä oon yrittäny soittaa!"
"Me ollaan satamassa... Tulkaa autolla."
"Mistä me auto muka saadaan? Miks nyt tarviis jotain au--"
"Tuo nyt vaan se vitun auto ja tuu tänne!"
"O... Okei, me tullaan."

Mä lopetin puhelun kiitollisena siitä, että Kiba ei ollut vielä alkanut kyselemään mitään. Ehkä se oli tajunnut jotain mun äänestä. Miten vaan, seuraavaksi mun pitäisi saada meidät rantaan.
Mä tartuin Gaarasta paremmin kiinni ja se kohotti kasvojaan.

"Ei mennä rantaan, Naruto", se kuiskasi.
"Meidän on pakko, että Kiba ja Shikke löytää meidät--"
"Entä jos vain hukuttaisiin tänne?" se katsoi mua suoraan silmiin. Mä en ollut koskaan, en ikinä nähnyt niin väsyneitä ja kivun sumentamia silmiä. Kova pala nousi taas kurkkuun ja tuntui haluavan repiä sen rikki. Mä en saanut nielaistua.

Mä painoin sen pään olkapäätäni vasten ja lähdin raahaamaan meitä rantaa kohti. Se oli vaivalloista ja raskasta, sillä Gaara ei auttanut yhtään. Se oli ihan veltto, ja mä pelkäsin jo että se oli menettänyt tajuntansa. Oli sillä kuitenkin silmät auki, mutta musta tuntui että sisällä päässään se ei tällä hetkellä ollut.

Lopulta vesi vaihtui kivikkoiseksi rannaksi, ja mun jyskyttävä sydän rauhoittui hieman. Mä laskin Gaaran makaamaan kylmälle hiekalle ja yritin itse nousta seisomaan, mutta jalat ei enää kantaneet.
Mä istuuduin Gaaran viereen ja vedin sen mun syliin.

Kommentit (Lataa vanhempia)
Tema - 2012-11-26 22:12:08
Aloin itkemään, niin kauniisti kirjoitettu ja ihana sarja on tämä, viis pojoo.

ane-chin - 2012-11-28 12:01:40
mun ei pitäs lukee näitä koulussa... itkettää! DX *snif ; _ ; mutt joo... hyvä fikki. :3 ( ja surullinen)

Knox - 2012-11-28 19:30:02
Tää sarja on kyl yks kaikkien aikojen parhaimmista. Samaan aikaan niin todellinen ja unenomainen. Ja nää on jo tullu mun uniin.

ahmatassu - 2012-12-08 00:48:37
Onko se vaan sairasta, että ihmiset saavat syvimmänkin epäoivon ja kamaluuden kuulostamaan sanoinkuvaamattoman kauniilta? ;______; Hei mitä tästä enää voi edes sanoa!? Tää on lähellä täydellisyyttä, tiedä se!

..mietin kans et saikko lipun vai et~ >xD olis tuntunu mahdottomalta et olis sulta menny ohitte x3

Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste