19. joulukuuta 1809
 
”Eiko-täti!” kaksi riemastunutta ääntä kiljaisi yhtaikaa. Eiko levitti käsivartensa ja kyykistyi ottamaan vastaan pikkutytöt. Hän halasi heitä lujasti, kun he olivat juosseet ulos valtavasta ilmalaivasta, White Lilystä, jonka Cid-isä oli lahjoittanut Daggerille ja Zidanelle häälahjaksi vuosia sitten.
 
”Zarah ja Zusu!” prinsessa huudahti. Lapset olivat suloisia. Molemmilla tytöillä oli tummat, olkapäille ulottuvat hiukset. Jollei olisi tiennyt, että Zusu oli Zarahia nuorempi, tyttöjä olisi ulkonäön puolesta voinut luulla kaksosiksi. Nämä myös muistuttivat äitiään erittäin paljon, vaikka häntä oli kummallekin periytynyt isälle. Mitähän kansa mahtoi ajatella, kun Zarah joskus nousisi valtaistuimelle? Alexandrian kuningattarella ei tiettävästi ollut koskaan ollut häntää. Sarvikin olisi ollut kauhistus, sen takia kaiketi Garnetin sarvi oli poistettu.
 
Eiko päästi tytöistä irti ja suoristautui. Kumpikin jäi silti roikkumaan hänen helmoihinsa. Prinsessakolmikko jäi katselemaan, kun Garnet ja Zidane tulivat ulos ilmalaivasta hieman rauhallisempaa tahtia. Garnetin kävely oli jossain määrin vaappuvaa, Eiko alkoi epäillä, oliko tohtori Tot sittenkään ollut oikeassa. Tuollaisen mahan kanssa matkustaminen ei voinut tehdä hyvää.
 
Hilda-äiti huokaisi raskaasti. Eiko vilkaisi tätä syrjäsilmällä, tämän kasvoilla häivähti surullinen ilme, joka kuitenkin katosi taitavasti hymyn taakse. Niin, oli varmasti vaikeaa nähdä naapurivaltakunnan kuningatar jatkuvasti raskaana, kun itse ei voinut saada omia lapsia.
 
Cid ja Hilda kiirehtivät saapuvaa paria vastaan. Eikokin olisi halunnut mennä, mutta Zarah ja Zusu olivat eri mieltä asiasta. Zarah tarttui vanhempaa tyttöä kädestä ja piti hänet paikoillaan.
 
”Äiti oksensi puolet matkasta. Onko se vaarallista?” ruskeasilmäinen tyttö kysyi. Katse anoi kieltävää vastausta.
”Ei. Se kuuluu asiaan. Dagger oksensi koko ajan, kun odotti sinua”, Eiko sanoi, vaikkei ollut aivan varma, oliko kyse samasta asiasta. Matkapahoinvointi ja aamupahoinvointi olivat kaksi eri juttua, eikä Garnet ollut aiemmin kärsinyt edellisestä.
”Miksi sinä aina sanot äitiä Daggeliksi?” Zuzu puuttui puheeseen.
”Silloin, kun me tutustuimme, hän käytti sitä nimeä. En osaa kutsua häntä muuten”, Eiko vastasi.
 
Zusu yritti kavuta ylös Eikon pukua, joten vanhin prinsessoista kumartui ja nosti tytön syliinsä. Neljävuotias ei ollut enää mitenkään kevyt, mutta hän jaksoi kyllä hetken pidellä tätä. Zarah näytti hieman loukkaantuneelta, mutta ei sanonut mitään, vaan seurasi kiltisti perässä, kun Eiko käveli kahden hallitsijaparin luokse.
 
”Zuzu, sinä alat olla jo turhan iso kannettavaksi”, Garnet totesi välittömästi. Eiko pisti merkille, että naisen kasvot olivat tavallista kalpeammat. Muuten tämä näytti silti olevan kunnossa, ehkä pahoinvointi ei ollut ollut mitään vaarallista.
”Mutta minä haluan!” neljävuotias protestoi ja tarttui tiukasti kiinni Eikon kaulasta. Zarah tuhahti ja kiirehti seisomaan Zidanen viereen.
”Prinsessan kuuluu käyttäytyä hyvin julkisissa tilanteissa”, kuusivuotias tokaisi. Hyvin oli oppi mennyt perille, mutta sanat eivät taatusti olleet tytön omia. Alexandrian linnaan oli hankittu uusi yksityisopettaja, koska tohtori Tot oli lupautunut opettamaan Eikoa. Vanha mies oli kuitenkin vieraillut linnassa säännöllisesti, varsinkin nyt, kun Garnet odotti taas uutta tulokasta.
”Zalah kiusaa aina!” Zusu kiljaisi. Eiko ei muistanut tytön käyttäytyneen tuolla tavoin edellisellä tapaamisella. Jotain oli muuttunut… mutta lasten kanssa asiat ja tilanteet tuntuivat kyllä muuttuvan lennossa.
 
Zidane astui Eikon luokse ja tarttui tyttäreensä varmoin ottein. Zusu ei olisi millään halunnut päästää irti, mutta Eiko kampesi pienet kädet kaulansa ympäriltä.
 
”Jotenkin mieleeni muistuu eräs kuusivuotias, joka…” Zidane aloitti ja virnisti leveästi. Kirkas puna levisi Eikon kasvoille.
”Ole hiljaa, sinä idiootti!” tyttö sähähti.
”Eiko!” Hilda-äiti kauhistui. ”Millaista kielenkäyttöä! Etkö sinä…”
 
Samassa suuren vastaanottoaulan täytti kumiseva nauru. Eiko kääntyi katsomaan ottoisäänsä, tämä oli melkein kaksinkerroin ja piteli mahaansa.
”Millaisen kuvan kansalaiset saavatkaan! Ehkä heitä helpottaa tieto, etteivät edes hallitsijat saa lapsiaan käyttäytymään kunnolla!” Cid-isä nauroi. Hilda-äiti hymyili väkinäisesti, mutta Zidane nauroi miehen sanoille aidosti.
”Eihän täällä ole kuin linnanvartijoita ja muuta palvelusväkeä”, Garnet kuittasi Hildalle ja hymyili. ”Sitä paitsi lapset ovat lapsia…”
”No, Eiko alkaa kyllä olla jo aikuinen”, Hilda-äiti totesi, mutta näytti jo leppyneeltä. Eiko tiesi silti saavansa kuulla sanoistaan myöhemmin. Hilda-äiti tuntui unohtavan, että hänen ottotyttärellään oli aivan erityinen suhde Alexandrian hallitsijapariin. Ei Eiko olisi samalla tavalla puhunut Burmecian ylhäisille, ei edes Freyalle, vaikka oli tämänkin kanssa seikkaillut ympäri Gaiaa.
 
”Te olette varmasti väsyneitä pitkän matkan jälkeen”, Hilda-äiti jatkoi kovemmalla äänellä. ”On varmaan parasta, että lepäätte hetken ennen illallista.”
 
Zarah ja Zusu protestoivat suureen ääneen lepäämistä vastaan ja vaativat päästä Eikon huoneeseen. Koska vanhin prinsessa tiesi muuten joutuvansa kuuntelemaan ottoäitinsä käytöstapakoulutusta, hän päätti, että pikkuprinsessojen seura ei ollut ollenkaan pahasta.
 
~o~
 
”Olen pahoillani, että jouduit heti lapsenvahdiksi”, Garnet sanoi Eikolle. Illallinen oli vihdoin syöty ja nuorimmat saatu petiin. Oli mukavan rauhallista ja hiljaista, kun nuoret naiset istuivat kirjaston nurkassa ja katselivat lumisadetta.
”Ei se haittaa”, Eiko hymähti.
”Silloin ei satanut lunta, kun minä olin sinun ikäisesi”, Garnet jatkoi aivan toisesta aiheesta. Naisen oikea käsi lepäsi pyöristyneen vatsan päällä. Tämän kasvotkin olivat pyöreämmät kuin normaalisti ja tämä näytti väsähtäneeltä. Eiko muisti, millainen Garnet oli ollut vajaat kymmenen vuotta sitten. Silloin hän oli kadehtinut tätä monestakin syystä. Nyt… hän ei enää tiennyt. Hän ei halunnut olla aikuinen, hän ei halunnut lapsiparvea ympärilleen tai suunnatonta vastuuta hartioilleen. Hän halusi vapautta.
 
”Maailma muuttuu”, Eiko totesi. Kukaan ei oikein osannut selittää, miksi lunta oli alkanut sataa. Tiedemiehet puhuivat ilmaston kylmenemisestä, mutta oli epäselvää, mikä sen oli aiheuttanut.
 
”Ja ihmiset muuttuvat”, Garnet lisäsi vielä. Nuorempi kohautti olkapäitään, olihan toinen toki oikeassa, mutta oli ikävää ajatella, miten paljon kaikki olivat muuttuneet. Kaikista oli tullut niin vastuullisia aikuisia, kukaan ei ollut ennallaan. Vivi olisi kenties saattanut olla, mutta tämä oli pysähtynyt ennen aikojaan.
 
”Kuule, Dagger…” Eiko aloitti. Tummat silmät kääntyivät katsomaan häntä, ja Garnetin kasvoille nousi kirkas hymy. Tämä selvästi nautti edelleen lempinimensä kuulemisesta. ”Äiti sanoi, että minun pitäisi mennä kihloihin. Voisitko sinä puhua hänelle?”
”Mitä minä sanoisin?” Garnet kysyi ja hymy katosi. ”Se on prinsessan ja kruununperillisen velvollisuus, kun hän alkaa lähestyä täysikäisyyttä.”
”Ethän sinäkään ollut kihloissa!” Eiko älähti.
”Äitini oli luvannut minut eräälle. Hän ei vain ollut kertonut sitä minulle”, vanhempi selitti. Tämän kasvoilla häivähti kummallinen ilme.
”Miten sinä sitten olet naimisissa Zidanen kanssa?”
”Se mies kuoli.”
 
Eiko tuijotti ystäväänsä hämmästyneenä. Oliko tämä ollut kihloissa jonkin vanhan käävän kanssa? Kuinka kamalaa! Tyttö ei halunnut samanlaista kohtaloa osakseen, jotain täytyi olla tehtävissä.
 
”Kuinka vanha hän oikein oli?!” prinsessa kauhisteli ääneen. Garnet käänsi katseensa ikkunan takana näkyvään lumipeitteiseen maisemaan.
”Hmmm, en tiedä. En koskaan kysynyt. Ehkä muutaman vuoden Zidanea vanhempi”, nainen pohdiskeli.
”Mihin hän sitten kuoli?”
”Eiko, me tapoimme hänet.”
”MITÄH!?!”
 
Eiko nousi seisomaan ja käveli muutaman askeleen poispäin ikkunalta, mutta palasi sitten takaisin. Tämä osa tarinaa oli salattu häneltä aiemmin. ’Meillä’ Garnetin täytyi tarkoittaa ’heitä’, joukkoa, joka oli pelastanut Gaian Terralta. Toinen vaihtoehto oli, että Garnet ja Zidane olivat kahdestaan tappaneet tuon miehen saadakseen toisensa, mutta se ei vaikuttanut todennäköiseltä.
 
”Tai ei kai niin voi sanoa, mutta minä ajattelen, että me olemme ainakin osittain syyllisiä hänen kuolemaansa”, Garnet korjasi. ”Taistelun jälkeen, kun Iifa-puu riehaantui… hän oli vielä elossa, mutta hän kuoli Zidanen käsivarsille. Niin Zidane kertoi. Zidane ja Mikoto hautasivat hänet yhdessä.”
 
Eli asia oli todellakin niin. Kuningatar Brahne oli luvannut Garnetin Kujalle, uskomatonta! Kyllä Eiko oli kuullut paljon sen naisen järjettömistä päähänpistoista, mutta tämä… Kuolleista ei saanut puhua pahaa, mutta silti prinsessan oli mielessään huomautettava, että naisen oli täytynyt olla hullu. Kukaan täysjärkinen ei olisi luovuttanut tytärtään Kujalle.
 
”Mutta olisitko sinä nainut Kujan, jos hän ei olisi kuollut?” Eiko tivasi. Hänen oli pakko kuulla vastaus. Toki hänellä oli omat olettamukset asian suhteen, sillä hän uskoi tuntevansa Garnetia näiden vuosien jälkeen.
 
Seurasi pitkä hiljaisuus. Garnet tuijotti ulos lumisateeseen, Eiko tuijotti Garnetia. Raskaana olevan naisen kasvoilla oli kummallinen, tutkimaton ilme. Ei kai tämä tosiaan joutunut miettimään vastaustaan? Eikon käsitys Kujasta oli varsin negatiivinen eikä hän voinut uskoa, että joku muu olisi voinut ajatella toisin. Tosin Garnet saattoi pohdiskella yleistä mielipidettä asiasta eikä niinkään omaa näkemystään. Eiko oli huomannut, että nainen oli viime vuosina ajatellut yhä enemmän sitä, mikä oli yleisesti hyväksyttyä, ja vähemmän sitä, mitä tämä itse halusi.
 
”Minä...” Garnet sanoi hyvin pienellä äänellä. ”En olisi.”
”No, sitähän minäkin! Miksi sitten minun...?” Eiko aloitti.
”Se on eri asia. Kuja paljastui viholliseksi, Cid-setä ja Hilda tuskin naittavat sinua rikolliselle”, Garnet keskeytti. Nainen kääntyi katsomaan tyttöä ja hymyili. ”Tiedän, ettei ajatus tunnu sinusta mukavalta, mutta ehkä... Kyllähän se voi hyvinkin mennä. Eikä sinun tarvitse naimisiin mennä vielä hetkeen. Pitkän kihlauksen voi selittää vaikka sillä, että opiskelet yhä.”
 
Eiko huokaisi syvään. Hän oli kuvitellut saavansa Garnetista puolustajan, jonkun, joka todella tajusi, mitä hänen mielessään liikkui. Mutta Garnet oli liian syvällä aikuisten maailmassa, liian syvällä velvollisuuksien maailmassa ryhtyäkseen enää kapinoimaan. Eiko ei halunnut päätyä samaan tilanteeseen, hän halusi itse määrätä elämästään. Muut saattaisivat väittää tietävänsä paremmin, tehdä päätöksiä hänen puolestaan estääkseen häntä tekemästä virheitä... mutta hän halusi tehdä omat päätöksensä ja omat virheensä. Muuten hän katkeroituisi ja syyttäisi muita elämänsä pilaamisesta.
 
”Älä näytä noin surkealta. Parin päivän päästä on juhlat...” Garnet yritti.
”... joissa jokainen aatelispoika yrittää tuoda itsensä esille parhaassa mahdollisessa valossa päästäkseen Lindblumin hallitsijaksi”, Eiko puuskahti. Pahinta tässä jutussa oli se, että hän olisi vain väline päästä valtaan. Kukaan pyrkyreistä ei välittäisi hänestä aidosti, ei sillä, että hän olisi välittänyt Lindblumin aatelisista.
”Ei sitä tiedä, vaikka tapaisit jonkun kivan.”
 
Eiko avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat eivät ehtineet karata hänen huuliltaan, sillä käytävältä kuului yllättävää melua normaalisti kovin hiljaiseen kirjastoon. Vartijoiden painavat kengät hakkasivat lattiaan, kun osa näistä vilahti kirjaston oviaukon ohitse. Jostain kantautui huutoa. Kuningatar ja prinsessa vilkaisivat toisiaan ja kävelivät ovelle. Garnet tuli hitaammin perässä, mutta Eiko kiirehti ovelle ja pysäytti palvelijattaren, joka oli menossa samaan suuntaan kuin vartijat.
 
”Mitä täällä tapahtuu?” tyttö tiedusteli.
”Teidän korkeutenne, linnaan on murtauduttu”, palvelijatar hätäili.
”Mitäh?!” Eiko huudahti. Miten se oli mahdollista?
”Joku mies... en tiedä, kuka. En nähnyt häntä itse. Teidän korkeutenne, hän livahti jotenkin porttivahtien ohitse ja tunkeutui palvelijoiden tiloihin. Tämä on kamalaa, luulin, että täällä on turvallista työskennellä”, palvelijatar selitti. ”Aine alkoi kiljua, kun se mies pääsi naisten kammaritiloihin. Aine oli ollut vaihtamassa siellä vaatteita, se mies on varmasti jokin kamala tirkistelijä! Minä...”
”Sattuiko kukaan saamaan hänen tuntomerkkejään?”
”En tiedä... minä olin menossa kertomaan teidän äidillenne tästä. En tiedä muuta kuin, mitä juuri kuulin.”
”Vartijat saavat hänet varmasti kiinni”, Garnet huomautti ovensuusta. ”Älä hätäile. Pyydän hallitsijaa lisäämään vartijoita väliaikaisesti palvelijoiden tiloihin.”
”Kiitos, teidän korkeutenne”, palvelijatar kuiskasi ja niiasi syvään. ”Suokaa anteeksi, mutta minun on mentävä puhumaan Hilda-rouvan kanssa.”
 
Eiko tyytyi nyökkäämään naiselle. Vartijoiden huudot kuuluivat nyt kauempaa. Oliko tunkeilija kenties juossut kirjaston ohitse? Ja miten ihmeessä tämä oli onnistunut murtautumaan linnaan? Sellaista ei ollut tapahtunut kertaakaan sinä aikana, kun Eiko oli siellä asunut. Hän oli kuvitellut, ettei vartijoiden ohitse päässyt mitään. Tosin... eivätpä nämä olleet häneenkään kiinnittäneet erityistä huomiota, kun hän oli karannut linnasta pariin otteeseen. Ehkä palvelusväelle pitäisi pitää pieni puhuttelu. Toisaalta se voisi johtaa siihen, ettei hän itse pääsisi enää livahtamaan kaupungille.
 
”Tulee mieleen se, kun Zidane livahti linnaan sisälle vuosia sitten päästäkseen tapaamaan minua”, Garnet huomautti. ”Hän ei tosin jäänyt kiinni…”
”Zidane… Tantalus…” Eiko mutisi. Olisiko se mahdollista? Eivätkö Tantaluksen jäsenet olleetkin Lindblumin taitavimpia varkaita? Tosin Bakulla oli pääsy linnaan muutenkin, oli vaikea kuvitella, että tämä vaarantaisi erityisasemansa murtautumalla sisälle. Silti oli mahdollista, että joku toinen näyttelijäryhmän jäsenistä saattoi ollakin niin typerä, että tekisi jotain sellaista.
 
”Minun pitää mennä”, Eiko sanoi Garnetille ja kiirehti käytävään.
”Odota, minun pitäisi puhua sinun kanssasi kristalleista!” kuningatar huudahti prinsessan perään.
”Myöhemmin, tämä ei voi odottaa!” Eiko huikkasi. Mitä puhumista kristalleissa muka oli? He olivat jakaneet ne keskenään melkein kymmenen vuotta sitten, lisäksi he olivat sopineet, etteivät enää koskaan käyttäisi niitä yhdessä. Se olisi aivan liian vaarallista.
 
Eiko jätti Garnetin kirjastoon ja kiirehti käytävää eteenpäin. Vartijoiden kolisevat askeleet kuuluivat nyt jo huomattavasti kauempaa. Tyttö suunnisti niiden suuntaan, mutta pysytteli sen verran kauempana, ettei tullut huomatuksi. Käytävillä ei näkynyt ketään ylimääräistä, joten alkoi vaikuttaa siltä, että tunkeilija oli päässyt livahtamaan.
 
Vartijajoukko hajaantui useampaan käytävään tultuaan aulaan, jossa oli koristeallas. Eiko odotti hetken, ennen kuin suunnisti kahden vartijan perässä käytävään, joka päätyi hissille. Vartijat menivät alas, mutta tyttö ei jaksanut uskoa, että kukaan olisi ollut niin tyhmä, että olisi livahtanut sinne. Satamasta pääsi pois vain laivalla, Lohikäärmeportti taas johti valtakunnan asumattomalle alueelle. Ellei aikonut matkustaa Gizamaluken luolan kautta Burmeciaan, ei ollut mitään järkeä poiketa sille suunnalle.
 
Eiko tilasi hissin itselleen ja suunnisti ylempään kerrokseen, jossa sijaitsivat hallitsijan vastaanottotilat sekä Cid-isän ja Hilda-äidin yksityiset huoneistot. Myös Eikon huone oli tässä kerroksessa, kun taas vierashuoneet sijaitsivat kerrosta alempana. Jos tyttö olisi ollut varas, hän olisi pyrkinyt tähän kerrokseen, sillä täällä oli todellakin varastamisen arvoisia esineitä. Pelkästään Hilda-äidin korut olivat omaisuuksien arvoisia.
 
Huoneistoissa ei näkynyt ketään käytävällä kulkevan vahdin lisäksi. Eiko käännähti kannoillaan ja suuntasi sen sijaan observatorion kautta linnan muurille ja parvekkeille. Ulkona puhalsi kylmä tuuli, joka tunkeutui puvun läpi välittömästi. Tyttö kietoi kädet ympärilleen ja marssi eteenpäin. Muurille rakennetun käytävälle oli jäänyt jalanjälkiä vastasataneeseen lumeen.
 
Tyttö kiirehti jälkien suuntaan. Niistä näki, että joku oli juossut muurin päällä kulkevaa käytävää pitkin parvekkeiden ja suuren kaukoputken suuntaan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt yössä.
 
Jäljet päättyivät parvekkeen reunalle. Eiko nojautui sitä vasten ja jäi tähyilemään kaupungin suuntaan. Maisema oli täynnä valopilkkuja, pimeässä loistavia ikkunoita, mutta ketään ihmistä ei pystynyt erottamaan. Tyttö mittaili katseellaan tornia, jonka huipulla parveke oli. Jos tunkeilija oli hypännyt alas, tämä oli taatusti menettänyt henkensä. Sitä prinsessa ei osannut sanoa, oliko alas mahdollista kiivetä.
 
Pahimmassa tapauksessa vieraasta oli jäänyt vain jälkiä lumeen.