21. joulukuuta 1809
 
Eiko pyöritteli hiuskiehkuraa sormensa ympärille ja tuijotteli salia, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla riittämiin, musiikki soi ja suuri sisälle kannettu puu oli koristeltu upeaksi. Keskitalvenjuhla oli yksi vuoden suurimmista ja myös monen suosikki. Lapsena Eiko oli rakastanut sitä – ja erityisesti saamiaan lahjoja – mutta nyt hänellä ei ollut hippustakaan juhlamieltä.
 
Tytön mielessä pyöri paria päivää aiemmin linnassa vieraillut henkilö. Tästä ei ollut kuulunut sen illan jälkeen, mutta palvelusväen tiloihin oli varmuuden vuoksi lisätty vartijoita. Kaupungilta ei ollut prinsessan helpotukseksi kantautunut huhua, että joku olisi tappanut itsensä hyppäämällä linnan parvekkeelta, mutta aina oli mahdollista, ettei tällaisia juoruja vain kerrottu hänelle.
 
Miksi ihmeessä hän välitti? Ei yhdellä varkaalla olisi pitänyt olla väliä. Silti hänen vatsassaan kiersi epämiellyttävä tunne, jossa oli ripaus syyllisyyttä. Kuinka todennäköistä oli, että tunkeilija oli ollut Xioni? Kaiken järjen mukaan tunkeilija olisi saattanut olla kuka tahansa, mutta Eikon oli vaikea uskoa, että kyse olisi ollut satunnaisesta varkaasta. Hän oli lähtenyt nuorukaisen luota varsin vihaisissa merkeissä, ehkä tämä oli halunnut sovitella.
 
Tai sitten ei. Xioni oli huonotapainen ääliö, jolla oli aivan liian terävä kieli. Eiko ei edes pitänyt tämän seurasta. Hän oli vain halunnut hieman seikkailla, ei mitään sen enempää. Kyllähän nuorukaisenkin oli täytynyt tajuta, ettei kyse ollut mistään vakavammasta, ei mistään, mitä olisi kannattanut jäädä ajattelemaan. Sitä paitsi Xioni liehitteli varmasti jokaista eteensä sattuvaa tyttöä. Tuskin Eiko oli ollut erityinen, joten prinsessa saattoi aivan hyvin unohtaa murehtimisen ja yrittää nauttia juhlista.
 
”Enpä ole nähnyt sinua noin synkkänä koskaan”, tuttu ääni huomautti tytön viereltä. Eiko kohotti katseensa helmoistaan ja hymyili Zidanelle, joka nojasi seinään ja virnisti leveästi. Tämän rennosta olemuksesta oli lähes mahdotonta päätellä, että tämä oli Alexandrian kuningattaren prinssipuoliso.
”Tylsät juhlat”, Eiko kuittasi.
”Pitäisikö niitä piristää jotenkin?” mies tiedusteli ja kyyristyi hieman. Tämän häntä heilui leikkisästi, kuten aina, kun tämä innostui jostain. Toisinaan Eiko mietti, miksi mies käytti tuollaisia eleitä. Joku saattaisi tulkita asennon hyökkäykseksi. Miten ihmeessä Zidane selvisi käyttäytymissääntöjen rajaamassa maailmassa? Tämän koko olemus huusi, että tämä oli enemmän tavallinen kaduntallaaja kuin kuninkaallinen.
”Ehkä on parempi, ettei kumpikaan meistä aiheuta nyt pahennusta. Dagger ja äiti ovat niin innoissaan näistä juhlista”, Eiko totesi, vaikka olisi mieluusti nähnyt, miten mies olisi tuonut juhliin eloa.
 
Zidane palasi entiseen asentoonsa ja jäi nojailemaan etiketin vastaisesti seinää vasten. ”Olet oikeassa. Tällainen hienostelu… No, joskus kaipaan niitä aikoja, kun juhlittiin Tantaluksen kanssa oikein kunnolla. Kävin päämajassa pari päivää sitten, kaikki oli ennallaan.”
”Kävitkö?” Eiko innostui. ”Ketkä kaikki sinä tapasit?”
”Lähes kaikki”, Zidane vastasi. ”Rubyn, Blankin, Cinnan ja Marcuksen. Pomokin oli siellä ja pari uutta kaveria.”
”Yhmm.” Eiko ei oikein tiennyt, miten olisi voinut kysyä Xionista. Hän olisi mieluusti halunnut tietää Zidanen mielipiteen nuorukaisesta, mutta kysymyksen muotoilu tuntui mahdottomalta.
”Ruby sanoi, että sinäkin olet käynyt siellä”, Zidane jatkoi yllättäen.
 
Eiko tunsi värin pakenevan kasvoiltaan. Hänen salaisuutensa oli paljastunut, nyt hän olisi pulassa, jos Zidane avaisi suunsa väärässä paikassa.
 
”En minä kellekään kertonut”, mies sanoi prinsessan helpotukseksi. ”Olet kyllä yhtä huimapäinen kuin Dagger. Tiesitkö, ettei teatterialue ole kaikkein turvallisin… varsinkaan prinsessalle?”
”Siksi en esiintynyt omana itsenäni”, Eiko huomautti.
”Niin, niinhän Ruby taisi sanoa. Olit väittänyt olevasi Erin”, Zidane naurahti. ”Sinun olisi pitänyt nähdä sen valkopäisen hepun ilme, kun hän kuuli Rubyn sanat. Olet tainnut saada ihailijan.”
 
Shivan tähden! Eikon teki mieli kirkua. Nyt hän oli aivan varma, että tunkeilija oli ollut Xioni. Tämä oli saanut tietää totuuden ja oli sen takia yrittänyt sisälle linnaan. Jos tämä oli kuollut paetessaan, se oli prinsessan vika.
 
”Ihailijoista puheen ollen, Dagger kertoi pulmastasi”, Zidane jatkoi. ”Minusta tuo kuninkaallinen hömpötys yhteiskunnallisesti hyväksyttävästä puolisosta on typerää. Sinun pitää valita joku sopiva itse. Joku sellainen, josta pidät oikeasti. Ja taistella hänestä viimeiseen hetkeen saakka.”
”Ai…” Eiko mutisi. Hänelle ei olisi tullut mielenkään mennä puhumaan miehelle ongelmastaan eikä hän ollut osannut kuvitella, että löytäisi Zidanesta puolustajan kannalleen.
”Minun neuvoni on: ole oma itsesi, kulje omia polkujasi ja rakasta täysin sydämin”, mies opasti. ”Sillä tavoin voit olla onnellinen ja tyytyväinen valintoihisi.”
”Oletko sinä onnellinen, Zidane?” Eikon oli pakko kysyä.
”Hei, minullahan on kaikki, mitä tyhjästä ponnistanut kloppi voi toivoa. Nain kuningattaren, sain kaksi kaunista tytärtä ja kolmas lapsi on tulossa. Lisäksi minulla on rahaa enempää kuin ehdin tuhlata.”
”Mutta et ole vapaa seikkailemaan, etkä juhlimaan päättömästi Tantaluksen kanssa”, prinsessa muistutti.
”Joskus on luovuttava jostain saadakseen sen, mitä eniten maailmassa haluaa”, mies vastasi ja vilkaisi Hildan seurassa istuvan Garnetin suuntaan. Zidanen kasvoilla käväisi hellä ilme. Eiko tajusi, että tämän täytyi rakastaa vaimoaan todella paljon.
 
Kumpikin hiljeni ja jäi seuraamaan juhlan hälyä. Eiko oli helpottunut siitä, että oli saanut olla suhteellisen rauhassa illan. Hilda-äiti ja Cid-isä eivät olleet vielä julkistaneet, että hänelle etsittiin puolisoa. Silti tyttö ei pystynyt rentoutumaan. Zidanen kertomuksen myötä syyllisyys oli alkanut painaa hänen mieltään entistä raskaampana.
 
”Haluaisitko sinä tanssia?” Zidane tiedusteli hetken kuluttua.
”Osaatko sinä muka?” Eiko tuhahti.
”Dagger on opettanut, kuuluu velvollisuuksiin osata tanssia. Sitä paitsi se on ihan mukavaa, jos seura on hyvää”, mies huomautti. Tämän kasvoilla käväisi tuttu virnistys, sen Eiko oli oppinut tuntemaan jo kuusivuotiaana. Silloin se oli sulattanut hänen sydämensä, nyt se vain muistutti menneestä. Hän tajusi jo varsin hyvin, miksei Zidane ollut vuosia sitten lämmennyt hänelle. ”Saattaisit piristyä vähän”, mies lisäsi.
”Hyvä on sitten, Zidane-herra, suon teille yhden tanssin”, Eiko vastasi muodollisesti ja virnisti miehelle takaisin. Hän lisäsi kokonaisuuteen hoviniiauksen, ainakin muiden silmissä hän näyttäisi hetken verran kunnolliselta prinsessalta.
 
Zidane ei valehdellut. Tämä todellakin osasi pyörittää Eikoa pitkin tanssilattiaa samalla tavalla kuin muutkin juhlijat omia daamejaan. Toki tanssiminen oli mukavaa, mutta miehen yllättävät taidot muistuttivat prinsessaa liikaa siitä, että jokainen heistä oli luisumassa yhä kauemmas siitä, mitä he olivat joskus olleet. Tällainen maailma, kultainen häkki, ei ollut Eikoa varten. Liikaa rajoituksia ja vaatimuksia, liikaa velvollisuuksia ja aivan liian vähän vapautta.
 
Tytön pää oli liian täynnä synkkiä ajatuksia, jotta hän olisi voinut nauttia juhlista. Hän halusi karata omaan huoneeseensa ja jäädä sinne loppuillaksi kierimään itsesäälissä. Tällainen murehtiminen ei ollut hänen tapaistaan, mutta viime aikoina hänen mielialansa olivat heitelleet äärilaidasta toiseen. Nyt tuon kummallisen ailahtelun lisäksi hänen mieltään painoi huoli Xionin kohtalosta ja omista velvollisuuksistaan. Alkoi olla liian haasteellista esittää pirteää pikkuprinsessaa.
 
”Sori, Zidane. Voisinko lainata daamiasi?”
 
Eiko havahtui kysymykseen. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, kun hän kääntyi katsomaan puhujaa, joka oli juuri koputtanut Zidanea olkapäälle. Tyttö ei saanut sanaa suustaan, kun mies luovutti hänet nuorukaisen käsivarsille.
 
”Minun pitääkin mennä jo katsomaan, miten Dagger pärjää”, genomi totesi ja katosi ihmisvilinään, ennen kuin prinsessa ehti protestoida.
 
”Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Eiko Carol Fabool, Madain Sarin selviytyjä ja yksi viimeisistä summonereista Gaialla”, valkohiuksinen nuorukainen summasi tanssittaessaan Eikoa muiden juhlavieraiden joukossa. ”Ei ihme, että olit niin pihalla kaupungilla liikkuessasi.”
”Mitä halvattua sinä teet täällä? Ja eikö sinun pitäisi olla kuollut?” Eiko sähähti. Hän piti äänensä mahdollisimman matalalla, ettei vetäisi puoleensa ei-toivottua huomiota. Xioni ei taatusti ollut kutsuvieraiden listalla ja lentäisi suoraan tyrmään, jos jäisi kiinni uhkayrityksestään. Miten ihmeessä tämä oli edes päässyt linnaan uudestaan? Zidanella täytyi olla näppinsä pelissä.
”Miksi sinä valehtelit minulle?” Xioni kysyi.
”Minä kysyin ensin!” prinsessa kivahti.
 
Xioni naurahti ja kuljetti prinsessaa syrjemmälle. Eiko ei toisaalta pitänyt ajatuksesta, mutta toisaalta he olisivat paremmin turvassa jossain muualla kuin kaikkien silmien alla keskellä tanssilattiaa. Jos Cid-isä näkisi hänen tanssivan jonkun muun kuin soveliaaksi katsomansa henkilön kanssa… no, siitä ei välttämättä hyvä seuraisi. Tämä saattaisi viihtyä nostelemassa tuoppia Tantaluksen johtajan kanssa, mutta Eikolle ei samanlaisia huvituksia suotu. Kaikki prinsessaan liittyvä oli valtakunnan tulevaisuuteen liittyvää, joten Cid-isä otti tyttärensä toimet hyvin vakavasti.
 
Nuorukainen pysähtyi käytävän suulle lähelle suurta sisälle kannettua kuusta. Eiko vetäytyi kauemmas nuoresta miehestä ja vilkuili ympärilleen. Kukaan ei katsonut heidän suuntaansa. Tyttö kiirehti käytävään, josta tiesi pääsevänsä muihin juhlijoille varattuihin huoneisiin ja lyhdyin koristellulle parvekkeelle.
 
”Erosimme hieman ikävissä merkeissä, joten päätin pistäytyä vieraisilla”, Xioni vastasi vihdoin kysymykseen.
”Kahdesti?” Eiko hymähti.
”No, ensimmäinen kerta ei tuottanut toivottua tulosta. Palvelusväen tilojen kautta oli varsin vaikeaa päästä huomaamatta tänne paremman väen luokse”, nuorukainen huomautti. ”Miten sinä oikein pääsit kulkemaan huomaamattomasti? Kaikkihan täällä tuntevat sinut.”
”Ei kuulu sinulle”, Eiko kivahti. Hän ei paljastaisi linnan salaisuuksia varkaalle.
”Sinulla juuri sopivan omahyväinen asenne prinsessaksi”, Xioni nauroi. Eiko mulkoili nuorukaista vihaisesti. Miksi ihmeessä tämä oli tullut, jos halusi vain loukata häntä lisää?
”Onpa sääli, ettet katkonut niskojasi, kun hyppäsit parvekkeelta alas. Ehkä voit nyt yrittää uudestaan”, tyttö jupisi ja nykäisi parvekkeen oven auki. Ulkona oli turhan kylmä oleskella juhla-asussa, mutta hän tunsi tarvitsevansa jotain viilentämään tunteitaan.
 
Xioni seurasi prinsessaa ulos ja veti oven perässään kiinni. ”En minä hypännyt. Pikemminkin juoksin alas, voin näyttää, jos haluat.”
”Niin varmaan”, Eiko tuhahti. Kukaan ei juossut pystysuoraa seinää alas, nuorukainen valehteli minkä kerkesi.
”Ei sinun ole pakko uskoa.” Xioni kohautti olkapäitään ja jäi nojailemaan selkä kaidetta vasten. Tämän harmaat silmät tuijottivat Eikoa leikkisästi, hyvin ärsyttävästi. Prinsessan teki mieli kääntyä kannoillaan ja marssia takaisin sisälle, mutta silti hän vain seisoi paikoillaan ja värisi kylmästä. ”No, miksi sinä valehtelit?”
 
”Miksi olisin kertonut totuuden? Sinä olet varas, se olisi ollut riski”, Eiko selvensi. Kaipa hän oli vastauksen velkaa.
”Ensinnäkin minä olen ensisijaisesti näyttelijä ja toiseksi se sinun toilailusi pubissa oli jo riski sinänsä”, Xioni korjasi. ”Tiedän muuten, ettet ole edes senikäinen kuin väitit. Ja että olet menossa kihloihin. Aika törkeää vedätystä sinun puoleltasi.”
 
Eiko tuijotti nuorukaista suu auki. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Häntä hävetti ja raivostutti yhtä aikaa. Kaikki tuntui olevan piloilla… vaikka hän ei ollut edes varma, mitä tarkoitti ’kaikella’. Mutta miten Xioni tiesi pakkokihlausasiastakin? Zidane oli sanonut kuulleensa siitä Daggerilta, mutta tämän oli täytynyt tavata Xioni jo ennen kuin Eiko oli kertonut ongelmastaan ystävälleen. Juorusiko joku muukin linnan asioita? Ketkä kaikki tiesivät jo?
 
”No, onko sulhanen Alexandriasta vai Burmeciasta? Vai otatko kenties jonkun noista pokkuroijista tuolta tanssisalista?” Xioni jatkoi. Eiko risti kätensä rinnalleen ja mulkoili nuorukaista. ”Äläkä sano ’ei kuulu sinulle’, se ei nyt kelpaa vastaukseksi.”
”Lindblumin prinsessana minun ei tarvitse selitellä asioitani rahvaalle”, Eiko ilmoitti niin tylyllä äänellä kuin vain pystyi. Hän tiennyt, miksi Xioni sai hänet näin vihaiseksi. Hän olisi voinut vain lähteä pois, unohtaa koko miekkosen, mutta… hän ei halunnut. Oli raivostuttavaa, ettei pystynyt kontrolloimaan omaa tunne-elämäänsä ja halujaan yhtään. Oikeasti Xioni ansaitsi saada korvilleen röyhkeytensä takia. Eikolla ei ollut mitään velvollisuutta edes keskustella tämän kanssa.
 
”Ehkä sinä tosiaan olet hienohelma hempukka ja samanlainen itsekäs hyväksikäyttäjä kuin kaikki muutkin summonerit”, Xioni ilmoitti ja käänsi selkänsä tytölle. ”Zidane yritti vakuuttaa minulle muuta, mutta hän ei taida lopulta tuntea sinua… anteeksi, teidän korkeuttanne, kovin hyvin.”
 
”Minä en ole mikään hienohelma”, Eiko puuskahti. ”Eivätkä summonerit ole hyväksikäyttäjiä. En todellakaan tajua, mikä pahus sinun ongelmasi on. Jos sarvi otsassani ei miellytä, niin painuu hiiteen siitä. Ei sitä ole mikään pakko katsella ja keksiä typeriä tekosyitä pilkkaamiseen, ettei kävisi ilmi, kuinka paljon oikeasti pelkäät voimiani!”
 
”Hmph, minä en pelkää sinua. Olet pelkkä pikkutyttö”, Xioni korjasi. ”Mutta hetken kuvittelin, että olisit erilainen kuin muut summonerit. Olin väärässä, pidät toisten elämillä leikkimisestä, kuten muutkin kaltaisesi.”
 
Eiko halusi kirkua. Nuorukaisen syytteet olivat käsittämättömiä ja vailla järkeä. Se, että hän oli sattunut syntymään sarvi otsassaan, ei tehnyt hänestä pahaa ihmistä. Hänellä oli vain erityisiä kykyjä, taito taivuttaa Eidolonit tahtoonsa. Ei tosin kaikkia, mutta hyvin monia niistä. Eikä siinä ollut mitään pahaa, niin oli ollut aina.
 
”Ehkä minun on paras lähteä. Älä huoli, en vaivaa sinua enää, arvoisa prinsessa”, Xioni päätti puheensa ja kapusi parvekkeen kaiteelle.
 
Eiko nielaisi ja astui askeleen eteenpäin. ”Älä ole hullu!” tyttö huudahti. Pudotus olisi todella pitkä. Merelle täytyi olla matkaa satoja metrejä, Xioni murskautuisi rantakallioihin, jos hyppäisi alas parvekkeelta.
 
Nuorimies astui askeleen eteenpäin ja katosi prinsessan näkyvistä. Eiko kiljaisi ja ryntäsi kaiteelle. Hän nojautui sitä vasten ja tähysti alaspäin. Vaaleat kasvot tuijottivat häntä vajaan puolen metrin päästä alapuolelta. Xionin kasvoilla oli leveä virne, jonka ärsyttävyyden tyttö tällä kertaa sivuutti. Miten ihmeessä nuorukainen oikein roikkui ilmassa? Tämä ei näyttänyt pitävän mistään kiinni.
 
Xioni leijui ylemmäs, kunnes oli Eikon tasalla, ja nojasi käsillään parvekkeen kaiteeseen. Tyttö veti itseään hieman taaksepäin, mutta ei perääntynyt.
 
”Välität sitten edes hieman”, nuorukainen totesi.
”Pyh, joku saattoi nähdä meidän tulevan tänne, olisi skandaali, jos minua syytettäisiin murhastasi”, Eiko selitti.
”Voit leikkiä uskovasi tuohon, mutta me molemmat tiedämme, ettei se ole totta”, Xioni väitti ja työnsi kasvonsa lähemmäs prinsessaa.
”Kuka… mikä sinä oikein olet?” tyttö henkäisi. Hän oli nähnyt paljon kaikenlaista, muttei leijuvia ihmisiä. Kuja oli osannut leijua trance-tilassaan, mutta Xionista ei säteillyt valoa, tämä ei ollut trance-tilassa.
 
”Joku, jota veresi ei voi koskaan vastustaa, summoner”, nuorukainen naurahti. Vastaus oli todella omituinen, Eiko ei todellakaan ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti. ”Tehdään sopimus, prinsessa.”
”Ja millainenhan se mahtaisi olla?” tyttö puuskahti.
”Sinä pidät huilusi ja sarvesi erossa minusta ja minä kerron vielä jonain päivänä sinulle hurjan tarinan… sekä tulen tarvittaessa pelastamaan sinut prinssiltäsi.”
 
Tyttö kohotti kulmakarvojaan. Sopimus kuulosti yhtä oudolta kuin nuorukaisen aiempi vastaus. Xioni puhui lämpimikseen, ei tämä voinut häntä velvollisuuksilta pelastaa. Sitä paitsi tämä ei koskaan saisi tietää ajoissa hänen kihlapäiväänsä.
 
”Sinun tarvitsee vain ajatella minua. Ajattele todella kovasti ja kuvittele minut mielessäsi, lupaan tulla paikalle”, Xioni vihjaisi. ”Mutta älä koskaan yritä käskeä minua. Silloin lähden pois, enkä tule ikinä takaisin.”
 
”Sinussa on jotain pahasti vialla”, Eiko päätteli. Kaveri oli päästään sekaisin sen lisäksi, että osasi kumota painovoiman.
 
”Et arvaakaan, kuinka pahasti”, Xioni nauroi, ”mutta nyt minun on aika poistua tältä näyttämöltä, prinsessa. Sinua kaivataan pian juhlissa.”
”Älä…” Eiko aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun, sillä lämpöiset huulet hipaisivat pikaisesti hänen omiaan. Tytön luomet painuivat vaistomaisesti kiinni, hän olisi voinut vannoa, että salama iski hänen sisällään samalla hetkellä, kun Xioni suuteli häntä. Ilmassa oli sähköä, kirjaimellisesti, hän tunsi sen ihollaan.
 
Kylmä tuuli pyyhkäisi parvekkeen ylitse. Eiko avasi silmänsä ja jäi katsomaan pimeyttä edessään. Xioni oli poissa, mutta nyt tällä kertaa tämä oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin lumeen.