”Vitun Kakuzu.”

Hidan ajatteli jo parin sadannen kerran. Mies oli istunut keittiönpöydän ääressä, ikkunan vieressä lähes koko illan tuijottaen vuoron perään ulos ja pöydällä nököttävää, nyt jo kovin lyhyeksi sulaneen kynttilän liekkiä. Punertava liekki toi valoa hämärään huoneeseen ja sen luoma valo tanssahteli vaaleaihoisen miehen synkillä kasvoilla. Kauniin violetit silmät olivat lannistuneet ja murheelliset, ja tapojensa vastaisesti Hidan oli ollut aivan hiljaa koko ajan, jonka oli viettänyt ikkunan äärellä.

Talo oli hiljainen, tai oikeastaan heidän piilopaikkansa. Pein oli määrännyt jokaisen parin yhteen heidän lukuisista piilopaikoistaan, jotta he voisivat keräillä informaatiota vihollisten liikkeistä, oli joulun aika, mutta tehtävät piti silti suorittaa. He kokoontuisivat vasta muutaman viikon päästä keskustelemaan löydöksistään. Olohuoneesta kuului hiljaista suhinaa ja kahinaa, Kakuzu laski taas niitä perhanan rahojaan. Ei kai se heidän ostamansa ja hänen kauan kinuamansa joulukinkku nyt maltaita ollut maksanut? Hitto, Kakuzu oli ilonpilaaja, nyt oli jouluaatto eikä heillä ollut yhtään jouluista. Kinkku oli niukin naukin saatu hankittua, koristeluja ei ollut eikä kuusta, Kakuzun mielestä joulun vietto oli typerää ajan ja rahan haaskausta. Kun Hidan oli yrittänyt ruinata heille joulukuusta, Kakuzu oli todennut ärsyttävään sävyyn, että kuusia kasvoi metsässä, jos hän halusi nähdä niitä, hän voisi mennä sinne niitä ihastelemaan, hän ei turhanpäiten niitä sisälle raahaisi. Hidan oli tietenkin saanut raivokohtauksen hajottaen monta tuolia ohimennen, ennen kuin oli rauhoittunut ja istunut aloilleen, eikä ollut sen jälkeen ylös noussut. Hidan rakasti joulua. Kaikkia ihania jouluvaloja, kaikkialla kukkivaa onnellisuutta, siis joulu oli ainoa päivä, jolloin hän nautti ylitsepursuavasta ilosta, yhteistä ajanviettoa, josta hän haaveili yhä salaa ja kaikki lahjat… hän oli hankkinut Kakuzulle pienen lahjan, mutta vittu soikoon, hän ei antaisi sille kääkälle yhtään mitään, kun kerta joulua ei vietetty. Ja koska joulu oli onnellisuuden aikaa, Hidan oli uskonut, että Kakuzukin olisi niin hyvällä tuulella, että hän uskaltaisi viimein kertoa miehelle, mitä tätä kohtaan todella tunsi. Ja sitten heillä olisi ollut kaikkien aikojen paras joulu koko maailmassa.

Hidan pyyhkäisi silmiinsä yllättäen kihonneet kyyneleet kiireesti kuullessaan askeleiden tulevan keittiötä kohti. Violetit silmät kääntyivät tuijottamaan ikkunasta ulos, vaikka pimeyden keskeltä ei juurikaan erottanut mitään.

”Hidan.”

Nimeltä kutsuttu oli kuin ei olisi kuullutkaan, mutta antoi periksi neljännen kerran jälkeen, hän ei jaksanut kuunnella vihreäsilmäisen mörinää enempää.

”No vittu mitä?”

”Mene käymään kaupassa.”

Hidan ei voinut uskoa tätä todeksi, kuinka Kakuzu kehtasi komennella häntä tuolla tavalla, kaiken sen jälkeen, mitä tämä oli häneltä evännyt!?

”Mee kuule ihan ite, mua ei vois saatana vähempää kiinnostaa!”

Hidan huusi kääntyen viimein vanhempaan mieheen päin, nähden samalla kuinka tämä kamppaili pitääkseen itsensä rauhallisena.

”Nyt heti, ennen kuin se pieni pahainen, ainoa auki oleva kauppa tänään menee kiinni.”

”Haista pask- hei, päästä irti!”

Kakuzu oli nostanut sätkivän Hidanin olkapäälleen, kantaen tämän eteiseen. Siellä tämä puki vastaan hangoittelevalle Hidanille kengät jalkaan, mies keikkuen edelleen olkapäällään. Takin, lapaset ja kaulahuivin hän tunki yhtenä myttynä miehen käsiin nakaten tämän persuksilleen lumihankeen.

”Takaisin ei oo tulemista ilman ostoksia, tuossa lista.”

Pieni lappunen leijaili ankarasti kiroavan Hidanin syliin ja ovi sulkeutui naksahtaen.

”VITTU SAATANA, KAKUZU!”

Hidan kömpi ylös lumesta juosten ovelle, todetakseen sen olevan lukossa.

”SÄ OOT IHAN PERSEESTÄ!”

Hidan puki vaatteet ylleen, lähtien tarpomaan kylää kohti, potkien lunta vimmastuneena. Tämä oli niin väärin! Miksi hänen täytyi mennä kauppaan? Miksi Kakuzu oli niin ärsyttävä? Paskiaisella ei ollut lainkaan joulumieltä, vittu, miksi hän rakasti tuollaista paskapäätä? Ei mitään järkeä. Oli siis hyvin selkeää, ettei hän kertoisi tunteistaan, elämä muuttuisi varmasti vain entistä pahemmaksi. Voi sitä pilkan määrää… Kakuzu ei tuntunut arvostavan häntä juuri lainkaan ja loputkin rippeet menisivät sen sileän tien.

Kun Hidan viimein pääsi kauppaan, hän oli ihan jäässä, ulkona oli pirun kylmä. Onneksi muita asiakkaita ei juuri ollut, mutta sitäkin enemmän Hidania vitutti kassaneidin hymyillessä hänelle iloisesti ja toivottaessa hyvää joulua. Ja paskat. Oli lähellä, ettei hän nälväissyt jotakin pistävää, ja myyjäkin taisi huomata sen, ainakin tämän hymy värähti hieman. Hidan kuitenkin piti suunsa tällä kertaa kiinni, ei se ollut myyjän vika, eikä hän halunnut pilata tämän joulumieltä… kaikkihan oli sen papparaisen vika. Tuhahtaen Hidan palasi takaisin kylmään, aloittaen taipaleensa takaisin ankeaan taloon.

Oven lukko oli auki Hidanin saapuessa. Synkistellen hän riisui ulkovaatteet, astellen keittiöön. Pöytä oli katettu heille kahdelle ja kinkku oli esillä. Hänellä olikin jo nälkä. Pakattuaan tavarat kaappeihin, jashinisti otti suunnakseen olohuoneen.

”Ootko nyt tyytyväinen, senkin-”

Sanat tukahtuivat kurkkuun ja violetit silmät muuttuivat suuriksi ihmetyksestä. Olohuoneessa oli joulukuusi ja se oli koristeltu kauniisti, ja ikkunalaudoille oli asetettu muutama kynttelikkö. Sohvalla istui Kakuzu lukemassa lehteä, mutta tämä nosti katseensa harmaahiuksiseen.

”Mitä sä, miks sä… miten ihmeessä?”

Hidan ei saanut millään oikeita sanoja suustaan. Kakuzuhan oli tehnyt kaikkensa estääkseen joulun viettämisen, joten miksi tämä oli vaivautunut?

”En jaksanut enää katsella mököttämistäsi, täällä oli sitä paitsi ihan liian hiljaista.”

Kakuzu mörähti, jopa hieman… vaivautuneena? Oliko tämä todellakin tehnyt tämän kaiken hänen takiaan? Häntä varten? Ei voinut olla totta, Kakuzu oli jopa äsken myöntänyt epäsuorasti olleensa huolissaan hänestä, hän kun harvemmin vajosi hiljaisuuteen kovin pitkäksi ajaksi.

”Öh… kiitos.”

Hidan oli aina ollut kehno kiittelemään tai pyytämään anteeksi, mutta ilmeisesti kiitos oli hyväksytty, pieni hymyn tapainen oli kohonnut Kakuzun huulille, sen näki jopa maskin lävitse. Hidan seurasi katseellaan miestä tämän noustessa ylös ja astellessa hänen luokseen, aivan muutamien senttien päähän hänestä. Eli ihan liian lähelle ja epänormaalin lähelle, Kakuzu ei koskaan tehnyt näin, tai katsonut häntä kummallisen lempeästi…

”Joululahjaa ei ole, joten toivottavasti tämä riittää.”

Vihreäsilmäinen laski kasvonsa peittävän maskin, kumartuen yllättäen lähelle ja painaen heidän huulensa yhteen. Hidan jäykistyi epäuskosta ja järkytyksestä, sydän lähti armottomaan kiitolaukkaan tykyttäen hullun lailla. Lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, saaden hennon punan kohoamaan myös Hidanin poskille. Kakuzun huulet olivat ihanan pehmeät ja maistuivat hyvältä, voih, Jashin-sama! Suudelma jäi lyhyeksi Kakuzun vetäytyessä kauemmaksi, mikä tietenkin harmitti jashinistia.

Hidan oli onnesta sekaisin, vaikka ei kyennyt käsittämään, miten Kakuzu saattoi tuntea samoin kuin hän. Hidan olisikin epäillyt koko tempausta pilaksi, jollei kyseessä olisi ollut juuri tämä mies, Kakuzu harvemmin pelleili yhtään mistään, eikä ainakaan tästä. Mutta oliko Kakuzu tajunnut hänen tunteensa, koska oli tehnyt aloitteen? Vai oliko tämä muuten vain päättänyt tulla ulos kaapista... äh, hitto, liika ajattelu ei sopinut hänelle. Aurinkoinen hymy kipusi väkisinkin violettisilmän huulille, kaikki aiempi paha tuuli oli tiessään.

”Hyvää joulua, Kuzu.”

Vihreät silmät tapittivat hämmentyneinä muutaman tovin nuorempaansa, ennen kuin Kakuzu huokaisi kärsivän kuuloisena.

”Hidan... tuosta lempinimestä puhutaan vielä.”

Mutta ei ilmeisestikään nyt, sillä Kakuzu kietoi kätensä Hidanin ympärille suudellen miestä aiempaa kiihkeämmin, saaden innokkaan vastauksen. Hidan ei voinut olla onnellisempi, tämä oli paras joulu ikinä.