Valikko
Kategoriat
Impro
    -Impro 1
    -Impro 2
Crossover
    -Crossover
Paritus (S-K13)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Paritus (K13-K15)
    -hetero
    -poikarakkaus
    -tyttörakkaus
    -muu
Muu
    -Kilpailu
    -S-K13
    -K13-K15
    -muu
Daybreak osa 11 - horaaneko
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K13- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 4058 sanaa, 25741 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2013-01-11 11:49:34 - Sarja kesken
Kansio: Paritus (K13-K15) - poikarakkaus

Noni, sain tän tänne vihdoinkin. :D kirjotusinspis palas takas (taas kerran) ja nyt on taas kiva kirjottaa <3 Ite tykkään tästä osasta aika paljon (mikä varmaan sit meinaa tuttuun tapaan et kukaan muu ei tykkää XD) jotenkin sain tähän sen tunnelman mitä hainkin. Tai jotain. En mie tiiä. :D
Mulla on kyllä edessä ihan koko sarjan luku, jotenkin tuntuu et nää osat on niin irtonaisia ja välillä suunniteltu tosi kökösti. Että nyt kun ollaan pääsemässä lähemmäs loppua, pitää vähän nivoa näitä juttuja yhteen. Toivottavasti se ei viivästytä seuraavan osan ilmestymistä, oon kyllä siinäkin jo aika pitkällä! :3
Mutta lukekaa ihmeessä <3 Surettaa kun tosi iso osa lukijoista on hävinny jonnekin, tulkaa takas. :c Minulla on ikävä! <3

Tarinan osat

Arvostelu
9
Katsottu 1050 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Nainen itki.
Se makasi yksin kylmällä lattialla, sen iho oli kylmä ja harmaa, silmät kuolleet, kasvot tuskan kiristämät. Veriset kädet kurotti mua kohti, ne tunki sisään kaapeista ja ovista ja seinien raoista. Mä en uskaltanut liikkua, mä olin piilossa portaiden takana ja tärisin. Mä tiesin että ne näki. Ne näki mut ja ne odotti, ne odotti oikeaa hetkeä milloin ne voisi mun kuoren murtaa.
 
Sä et itkenyt.
Sä seisoit oven suussa ja yritit saada mut alakertaan. Sun punaiset hiukset oli likaiset, kasvot väsyneet ja silmistä oli kadonnut viimeinenkin pilkahdus valosta. Sä kuiskit hiljaisia sanoja, kurotit sun käsiä mua kohti.
 
Mä aloin putoamaan portaita. Kädet otti mut kiinni, kuristi mun kaulaa ja sä katsoit mua ja hymyilit.
 
Luku 11, “mä vihaan sua.”
 
Mä heräsin valoihin. Ne oli sinisiä, vihreitä, kylmiä ja liian kirkkaita. Kasvot kohottautui mun silmien tasolle mutta ne oli vieraat, ja mua pelotti. Mä yritin keskittää katsettani yhteen pisteeseen mutta silmät heitti viiteen suuntaan. Kirkas valo jatkoi heilumistaan mun silmien edessä ja mun teki mieli läppäistä se pois.
 
“Hän taitaa herätä.”
 
Sitten muhun iski kylmyys. Se alkoi jaloista ja eteni päähän ja mun hampaat alkoi lyömään yhteen. Tuntui että mä vaivuin jonnekin syvään, kylmään hautaan. Pimeys otti vallan valoista ja äänistä.
 
Seuraavan kerran herätessäni mä olin ihmeellisen rauhallinen. Ei ollut enää kylmä ja mun sydän löi rauhalliseen tahtiin. Jostain kuului tasaista piippausta, askeleita ja hiljaista taustahälinää. Mä näin epämääräisiä kasvoja mun ympärillä. Pikkuhiljaa ne alkoi tarkentumaan. Kiba ja Shikamaru. Ja Iruka.
 
“Missä mä oon?” mun ääni oli ihmeen heikko, melkein kuiskaus.
 
“Missä Gaara? Mitä tapahtu?” mä jatkoin kun puhuminen tuntui kuitenkin onnistuvan.
 
Kiba huokaisi.
“ Sairaalassa. Me löydettiin teidät sieltä rannalta. Onneks. Hyvä että ees huomattiin. Oikeesti jos tähän ei kohta ala tulla mitään järkeä niin mulle riittää. Ainakin selität mitä tapahtu!”
 
Iruka katsoi mua syyttävästi ja Shikamaru tuijotti lattiaa. Niillä oli paha olo. Tietenkin. Mä olin pilannut kiertueen enkä mä ollut huolehtinut Gaarasta tarpeeksi. En ollut selittänyt mitään. Olin taas kerran yrittänyt olla niin mahtava ja paras että hoitaisin kaiken itse.
 
“Sori.”
 
“Mulla on paha olo.”
 
Se tuli aika suoraan sydämestä. Siinä oli simppeliksi lauseeksi tiivistettynä kaikki. Mulla oli paha olo. Kaikesta. Kaikesta kivusta, surusta, epäselvyydestä, ristiriidoista ja vihasta. Mulle alkoi riittää.
 
“No lepää nyt, mutta kyllä sinun pitää osata puhua. Varsinkin Kiballe ja Shikamarulle. He ovat osa bändiä”, Iruka sanoi ja sen kasvoilla käväisi hetken aikaa isällinen ymmärrys.
 
“Joo. Mä puhun. Sori”, mä sain mutistua kuivilta huulilta. Mä en kyllä uskonut pystyväni siihen ikinä. Mä en vakuuttanut edes itseäni, ja Shikamarun katse pysyi lattiassa.
 
Oltiinko me lopussa? Tulisiko tästä enää mitään?
 
“Gaara on odotushuoneessa. Haluut sä nähä sen?” Kiba kysyi kun ei enää näyttänyt kestävän hiljaisuutta.
 
“Onks se okei?” mun ääni kohosi asteen kun puhuttiin Gaarasta.
 
“Joo. Se heräs ennen sua. On se vaan aika sitkee tapaus.” hetkeksi Kiban kasvoille nousi hymy. Ei iloinen hymy mutta kuitenkin. Sellainen Kibamainen.
 
Shikamaru nousi ylös ja mutisi jotain että kävisi hakemassa sen. Mä tuijotin sen perään surkeana. Shikamaru oli varmasti vihainen mulle. Se oli kuitenkin luottanut että mä pitäisin Gaarasta huolta.
 
Kiba näytti lukevan mun ajatukset.
 
“Shikke on vähän pahalla päällä. Mä en oo ennen kuullu sen rageevan silleen niinku tänä aamuna.”
“No ei ihme. Mä oon aika perseestä.”
“Ei se oo vihanen vaan sulle. On se Gaarallekin.”
Mun kulmat kohosi hiukan.
“Miks ihmeessä?”
“No ihan samalla tavalla sekään ei kerro mitään! Mököttää vaan ja luulee ettei kukaan tykkää siitä.”
 
Mä jäin miettimään sanoja hiljaisuuteen joka meidän ylle laskeutui.
 
Äkkiä ovi avautui ja se astui sisään. Se ei katsonut mua silmiin ja mä tuijotin sen jalkoja. Kiba vilkaisi mua.
“Haluutte varmaan olla taas kahestaan”, se mutisi. Mä nyökkäsin.
Kiba huokaisi, heitti takkinsa olalleen ja ne lähti Shikamarun kanssa ovi paukahtaen. Ei liian kovaa mutta kuitenkin sellaisella volyymilla, että se kauniisti viestitti meille jotain sen suuntaista kuin “haistakaapa paska taas kerran”.
 
Gaaralla ei ollut meikkiä ja sen hiukset oli sotkussa. Se näytti siltä ettei ollut nukkunut vuorokauteen. Ei varmaan ollutkaan.
 
Se seisoi oven edessä ja näytti puhuvan enemmän lattialle kuin mulle:
“Unohda se mitä sanoin eilen.”
 
“Miks?”
 
Se ei vastannut. Odotti varmaan selvästi mua kiinnostavamman lattian vastaavan.
 
“Miks mun pitäis unohtaa kun sä kerrankin puhut jotain?”
“Koska ei se ollut tärkeää. Tyhjänpäiväistä paskaa.”
“Ai se on sun mielestä turhaa? Sun lapsuus?”
“Ei.”
“Vaan?”
“Minä olen turha.”
 
Mä tunsin mun sykkeen nousevan. Siinä se taas tuli. Se oli turha, se ei ollut mitään, sillä ei ollut väliä. Shikellä oli kyllä ihan oikeus olla vihainen.
 
“Voit sä lopettaa tollasen paskan ja kasvaa aikuiseks?” mä kysyin ja säikähdin miten kylmä mun ääni oli. Ei sen ollut tarkoitus kuullostaa ihan tuolta.
Nyt se katsoi mua.
“Mitä sinäkin valitat? Jos te että kestä minua niin painukaa vaan vittuun ja antakaa minun olla.”
“Kyllä me kestetään! Kyllä me kestetään mutta sulla on asenneongelma. Mua pelottaa että sä tapat ittes vielä joku päivä!” mä nousin istumaan jolloin jokainen lihas mun kehossa huusi kivusta mutta mä en päästänyt inahdustakaan. Mun sydämensyke nosti tahtia, mulle alkoi ihan oikeasti riittää.
 
“ Entä sitten? Päästäänpähän tästäkin paskasta”, se sanoi ja silloin mulla  napsahti. Mä nousin seisomaan. Mua pyörrytti ja oksetti ja mä halusin huutaa.
Mä halusin huutaa kaiken pahan pois tuosta ihmisestä ja tehdä siitä taas sen, mikä se oli joskus ollut.
 
Gaara katsoi mua kuin uhmaikäinen pentu. Sen silmissä paloi musta liekki.
 
“Sä et vittu sano noin. Sä et ees vitsaile tollasella!”
“Mikä sinä olet minun elämästäni päättämään? En minä tarvitse kenenkään lupaa siihen että vedän kurkun au--”
Et sano sitä!”  mä huusin ennen kuin se pääsi loppuun. Ääni oli vieras ja ihan liian voimakas mulle.
“Ai mitä? Että tapan itseni?” se kuiskasi ja sen huulilla kävi kylmä hymy kun mun silmiin syttyi liekki. Ja se jatkoi:
“Mitä sinä siitäkin välittäisit? Pieni surkea hintti sai tarpeekseen paskasta elämästään ja sen pituinen se. Ilman minua saisit uskottavia fanejakin ja sinusta tulisi kuuluisa... Kaikki unelmasi kävisivät toteen.”
 
“Turpa kiinni.”
 
“Sitten kävisit kerran vuodessa haudallani ja näyttäsit kauniita pieniä lapsiasi ja sanoisit heille, että “tässä on yksi luonnonoikku joka meinasi pilata elämäni. Hän ansaitsi kuolla, nyt isillä on teidät ja teidän suloinen äiti.” Sellaisesta tulevaisuudestahan sinä minulle kerroit? Perhe jossa on kaksi lasta ja ihana vaimo? Muistatko, silloin yläkoulussa? Muistatko kun en tullut seuraavana päivänä kouluun? Viiltelin ranteeni auki ja jouduin sairaalaan. Mutta mitäs pienistä.”
 
“Gaara. Turpa kiinni.”
 
“Olisiko kannattanut jättää minut hakattavaksi silloin? Vituttaako?” se nauroi kylmästi ja astui askeleen lähemmäs.
 
“Mitä olet mieltä, jokeen vai mereen? Vai hirttäytyisikö patteriin? Enoni meni ankkuri jalassa ojaan, se olisi kyllä hyvä mutta minä en tykkää hirveästi vedestä. Kyllähän sinä sen tiedät.”
 
“Gaara.”
 
“Vai haluaisitko sinä tappaa minut?”
 
Turpa kiinni!
 
Mä paiskasin sen lattiaan. Gaara yski ja sen huuli aukesi. Veripisaroita lensi mun paidalle.
Se hymyili.
Mä en halunnut nähdä tuota ilmettä. En enää ikinä.
Kun se nousi pystyyn, mä löin uudestaan. Suoraan naamaan, sitten mahaan. Mua oksetti.
 
“Mitä sinä ikinä tiesit minusta?” Et paskaakaan!” se huusi ja tarttui mua kauluksesta. Mä tunsin kuristuvani, kunnes se irrotti ja löi mut vasten sänkyä. Se asettui mun päälle ja katsoi mua silmät täynnä vihaa. Se löi mua kerran. Kaksi kertaa. Kolme. Mä potkaisin sen päältäni mutta se hyppäsi pystyyn enkä mä ehtinyt ottaa siitä kiinni.
 
“Sinä olet niin kuin isä. Sinä teet minusta sairaan!” se huusi ja iski pöydälle asetetun maljakon maahan.
 
“Mitä!? Sä teet tän kaiken ite, älä sä syytä muita siitä että et tajuu mitään!” mä nousin sängystä ja paiskasin sen seinää vasten.

“Sä oot ihan vitun itsekäs paskapää! Sä et tajuu miten kaikkiin sattuu sun takia!”
“Älä jauha paskaa, Naruto”, se sanoi ja mun nimi tuli ulos sen suusta inhoten.
 
“Sinä et tajua mitään! Eikä Kiba eikä Shikamaru! Kukaan ei tajua mitään koska te ette tunne minua! se otti toisen maljakon ja heitti sen seinään. Vedet valui lattialle sirpaleiden joukkoon.
“No kerro sitten miten voitais oppia tuntemaan!?” Mä tarrasin kiinni Gaaran ranteesta mutta se heilautti kätensä vapaaksi ja perääntyi kauemmas.
“Ei sinun tarvitse. Ei kenenkään tarvitse. Minä olin väärässä sinun suhteesi Naruto. Et sinä ole niin kuin äiti. Olet ihan kuin kaikki muutkin!” Se tönäisi mut sängylle ja seisoi mun edessä niin täynnä vihaa että tuntui kuin se olisi kasvanut mua isommaksi.
 
Juuri silloin Kiba ja Shikamaru päätti rynniä sisään Iruka perässään. Gaara irrotti otteensa musta ja perääntyi kauemmas. Mä suoristin paitaani.
 
Hetken ne oli hiljaa.
 
“Mitä vittua täällä tapahtuu?” Kiba mutisi. Sen katse oli synkkä, varjot tanssi sen silmien alla. Shikamaru tuijotti mua epäuskoisena. Mä lysähdin sängylle ja hautasin pääni käsiini. Mun teki mieli itkeä, kun Gaara ryntäsi ulos huoneesta. Lasinsirpaleet rikkoutui sen raskaiden askeleiden alla.
 
Shikamaru meni sen perään, mutta Kiba tuli istumaan mun viereen ja mä tiesin että se katsoi mua. Ja niin teki varmaan Irukakin. Mua hävetti näyttää tältä niiden edessä, hävetti olla se joka oli tässä se heikko.
 
“Gaara on ihan vitun paskana”, mä mutisin käsiini. Mä tunsin miten kyyneleet tunki ulos mun silmistä mutta mä en päästänyt niitä putoilemaan.
 
“Mä en jaksa enää.”
 

 
En mä ollut aulaan tullessani ihan sellaisia uutisia Shikamarulta odottanut. Se seisoi mun edessä naama vakavana ja meidän katseet välitti satoja sanoja toisilleen mutta niitä ei päästetty lentämään ilmaan. Gaara istui yhdellä odotustilan penkeistä katse maassa. Shikamaru vilkaisi sitä ja kääntyi sitten meidän puoleen:
“Se sanoi että voi keikkailla tänään.”
“No ei kyllä voi”, mä mutisin.
“Niin en mä kyllä usko myöskään”, Kiba sanoi ja vilkaisi Irukaa.

“Niin no, näenhän minä ettette te ole kukaan keikkailukunnossa. Pomo vaan soitti tänään ja sanoi että “ei katso enää tällaista pelleilyä”. Teillä voi kohta olla levytyssopimus vaakalaudalla.” Iruka katsoi meitä kaikkia surullisina. Mä tiesin ettei se olisi halunnut sanoa niin, oli se kuitenkin pohjimmiltaan tosi kiltti ihminen vaikkei sitä aina halunnutkaan näyttää.
 
Mutta mä olin kiitollinen että se sanoi asiat suoraan. Mä en halunnut enää yhtään valheita ja köyhiä kulisseja mun elämään.
Mä tiesin että me oltaisiin lopussa jos mä antaisin tämän jatkua. Mä olisin taas tuhansien askeleiden päässä mun unelmasta, taas pohjalla. Enhän mä sitä halunnut. Se oli mun unelma, mun elämä. Mä olin niin monet vuodet laittanut kaiken siihen, mä olin yrittänyt niin kovasti ja nytkö mun kaikki työ hajoaisi olemattomiin?
 
Mutta nyt mun piti osata laittaa asiat vaa'alle ja miettiä mitkä painaa enemmän. Mun ja Gaaran tulevaisuus vai meidän bändi?
 
Mutta kun se oli mun unelma. Mä en vaan voinut päästää siitä irti. Ja olihan Gaarakin sanonut että voisi tulla keikalle. Kiballe ja Shikamarullekin se olisi varmasti mukavaa vaihtelua ja Iruka olisi tyytyväinen. Oltaisiin taas meidän bändi, oltaisiin Daybreak. Yhdessä.
Ne oli pieniä hattaranvärisiä unelmia joiden seinät hipoi mun niskaa. Silti mä pidin niitä pystyssä, liimailin toisia kun toiset sortui.
Mä olin ihan idiootti.
 
Mutta me mentiin keikalle. Me kuitenkin mentiin, ja mä tiesin heti alusta asti ettei siitä tulisi mitään. Gaara ei puhunut mulle mitään, se ei edes katsonut mua ja kulki mahdollisimman kaukana musta. Ei me Kiban ja Shikamarunkaan kanssa paljon kuulumisia vaihdeltu. Se oli ihan naurettavaa. Mikä vitun bändi kun sen jäsenet vältteli toisiaan, valehteli toisilleen eikä edes puhuneet mitään? Yhtye? Paskat. Pelkkiä rapistuneita kiiltokuvia ja kuluneita lauluja. Siinä se mun Daybreak. Mun aamunkoitto.
 
Mä en huutanut, mä en hymyillyt, en riehunut enkä hyppinyt. Mä kävelin keskelle lavaa ja katsoin yleisöä. Se taputti, hurrasi. Mä halusin itkeä, taas. Ne ei tiennyt mitään, ne ei tiennyt millaisille ihmisille ne hurrasi. Ne ei tiennyt millainen paskapää mä olin, miten hajalla meidän bändin irvikuva oikeasti oli ja miten palaset oli alkanut jo hyvän aikaa sitten hajoilemaan.
 
Mä otin mikin käteen mutta se tippui maahan. Poimin sen ylös, mutta en muistanut kappaleen sanoja. Kun mun olisi pitänyt alkaa laulaa, mä olin hiljaa. Seisoin keskellä lavaa mikki kädessä, tuijottaen tyhjyyteen. Mä en katsonut taakseni, mä en halunnut kohdata niiden katseita. Kun yleisössä tajuttiin ettei kyseessä ollutkaan pitkitetty intro vaan jotain oli pielessä, siellä alettiin liikehtiä levottomasti. Joku huusi mulle jotain pahaa. Mä en kuullut. Mä katsoin maahan ja tunsin miten lava mun alla lainehti. Miten sen rakenteet hivuttautui hiljaa mun ylle, odottaen lopullista sortumista.
Sitten Gaara puhui mikkiin.
 
“Se on ohi nyt, Naruto.”
 
Mä pudotin mikkini. Käännyin sen puoleen, en katsonut sitä. Mun katse oli lavassa. Lavassa jota monet askeleet oli talloneet. Lavalla jolla oltiin pidetty hauskaa, jolla oltiin hypitty ja huudettu, itketty ja naurettu.
 
Mä en ollut mikään oikea artisti. Mä en ollut mitään.
Mä kävelin pois lavalta, pakenin mun painajaisia ja piilouduin omaan surkeaan pesääni. Musiikki vaimeni, yleisö kaikkosi ja mä en saanut happea.
 
“Gaara, mikä meidän bändin nimi olis?”
Ei sitä nyt tarvitse päättää...”
Mutta mä haluun jonkun nimen! Muuten tää ei tunnu yhtään miltään.”
No en minä tiedä sitä juuri tällä sekunnilla!”
Joku vaan.”
“Miksi et itse keksi?”
“En mä tiedä. Tai kun sulla on parempi mielikuvitus.”

Gaara katsoi ulos ja oli hiljaa pitkän aikaa. Mä ajattelin että se oli jo unohtanut mun olemassaolon (tai viestitti ettei halunnut puhua mun kaa, miten vaan) kun se sitten puhui:
Daybreak.”
Hä?”
Aamunkoitto. Daybreak. Eiköhän se ole tarpeeksi klisee.”
Eikun se on hyvä. Se on tosi hyvä! Miten sä sen keksit?”
Gaara vilkaisi mua ja hymyili.

Kiitos inspiraatiosta.”
Mä en ihan heti tajunnut mitä se tarkoitti. Mutta kun mä myöhemmin luin sen kirjoittamia uusia lyriikoita ensimmäistä kertaa, mä taisin vähän itkeä.
 
Sinä olet minun sarastukseni,
ensimmäinen aamunkoittoni,
saat minut puhkeamaan
kukkaan.
Taivaalle huutamaan.
 
Mä juoksin lavan taakse saadakseni raikasta ilmaa, mutta kylmä tuuli iholla vaan pahensi oloa. Aikaisemman riidan jäätyä kesken mun olo oli levoton ja musta tuntui että saisin kohta jonkun kohtauksen. Mun kädet oli turrat ja kasvot tuntui jäätyneen yhteen samaan asentoon. Mä en voinut uskoa tätä. Mä olin noin vaan jättänyt lavan, mä tiesin mitä tästä seuraisi. Meidän levytyssopimus purettaisiin, meidän pieni faniryhmä kaikkoaisi ja mä palaisin alkuun josta en luultavasti osaisi enää jatkaa kapuamista.
Mä olin vihainen. Itselleni, Gaaralle, kaikille.
 
Yhtäkkiä se seisoi siinä. Mä en löytänyt mitään tunteita sen kasvoilta, ne oli tyhjät ja elottomat. Se tarttui mua ranteesta ja lähti kävelemään keikkalavan sivuovea kohti. Se avasi oven ja tönäisi mut pieneen pimeään varastoon.
Gaara lukitsi oven mun perässä. Mä tuijotin sitä ymmälläni.
 
“Meillä jäi juttu kesken”, se sanoi kylmästi. “Ajattelin että olisi hyvä lähteä keikalle että tajuaisit missä tilanteessa me ollaan. Miten tästä sinun keikkajutustasi on rapissut kaikki pois.”
 
“Eikö tää ollut sunkin unelma?” mä kysyin heikosti. Gaara naurahti kolkosti.
 
“Oli minullakin unelmia. Halusin olla ikuisesti äidin kanssa ja sitten äiti kuoli. Halusin olla niin kuin kaikki muutkin mutta sitten minusta tuli tällainen. Halusin pärjätä koulussa mutta tein itsestäni vain kiiltokuvilla päällystetyn ihmisraunion. Halusin olla sinun kanssasi mutta kiitos minun meistä tuli tällaisia.
 
Ei Naruto. Minulla ei ole enää mitään.”
 
“On sulla mut”, mä kuiskasin.
“Ei ole aina, Naruto. Sinä olet niin kuin lapsi, luulet että kaikki kestää ikuisesti. Minulla on sinut niin pitkään kun jaksat katsoa minua, sitten hankit perheen ja elämän ja mitä sitten? Mitä sitten!”
“Oonko mä sanonut että aion jättää sut!?” mä ärähdin. Mä en ollut lapsellinen. Se oli lapsellinen kun ei kuunnellut mua. Se ei koskaan ollut edes yrittänyt kuunnellut mua.
 
“No näkeehän sen nytkin! Mitä minä pieni hintti olen sinun elämääsi vaikuttamaan, kun sinulla on nuo kauniit unelmasi joista jaksat jauhaa aina vaan uudelleen ja uudelleen! Mitä helvettiä minä teen sinun kauniilla sanoillasi kun näen miten sinä inhoat minua ja sitä mitä teen meille kaikille!?”
 
“Mä en ajattele niin! Älä kuvittele omias!” mä huusin ja raivo alkoi taas pikku hiljaa palaamaan mun mieleen mustana kytevänä liekkinä. Mä en jaksanut enää vastustella, mä vaikka hakkaisin sen että se tulisi järkiinsä.
 
“Sinä vain pidät hauskaa minun kustannuksellani. Aivan varmasti muistat siellä baarissa mitä sinä teit minun ja sen akan kanssa, ja tiedät miten se sattui minuun kun sen jälkeen kävit panemassa niitä huoria. Sitten esität niin ymmärtäväistä, niin parasta kaveria ja oikeasti sinä inhoat ihan kaikkea minussa. Minä näen sen!” se huusi ja paiskasi mut vasten seinää.
“Mistä vitusta sä näitä päätelmiäs haet!? Etkö sä luota muhun yhtään?” mä huusin ääni käheänä äskeisestä iskusta. Mä näin sen katseesta, ettei se uskonut sanaakaan.
 
“Miksi minä luottaisin sinuun joka sanot aina kaikkea hyvää minusta, kun tiedän itse olevani pelkkä kasa paskaa! Mitä luotettavaa siinä on kun näen joka kerta  lävitsesi!?”
 
“ No en mä voi sille mitään että sä oot lapsellinen paska joka ei suostu kuuntelemaan muita! Sä vellot oman pikku pääs sisällä ja luulet olevas maailman surkein ihminen maailmassa mutta sä et nää että muhun sattuu kun sä oot tollanen!”
Mä tartuin kiinni Gaaran takin kauluksesta ja paiskasin sen vasten hyllyjä irrottamatta otettani. Mä tunsin iskun tärähdyksen sormissani ja tiesin että Gaaraan se oli sattunut tosi paljon. Mä satutin Gaaraa enkä edes välittänyt, miten paskana mä oikein olin?
 
Gaara tarrasi kiinni mun käsiin ja sai mut irrottamaan otteeni sen takista. Se tarrasi kiinni mun hartioihin, koukisti jalkansa ja potkaisi mua mahaan niin että hetken mä näin vaan mustaa. Kun mä taas näin selvästi, mä puolittain makasin vasten seinää. Se istui mun päällä, piti kiinni mun paidasta ja kohotti nyrkkinsä. Mä otin iskun vastaan ja mun pää tuntui hajoavan osuessaan kovaan seinään mun takana.
 
TÄTÄKÖ SINÄ RAKASTAT!?
 
Toinen isku. Kolmas, neljäs.
 
“Minussa ei ole mitään rakastettavaa!”
 
Mä sekosin laskuissa.
 
“Vaikka minä satutan sinua. Kannattaako tällaiseen tuhlata aikaa?” se kuiskasi ja löi taas.
 
Sitten se äkkiä lopetti ja nousi ylös. Se seisoi mun edessä isona mustana varjona.
 
“Tiedän mitä sinä haluat kaikkein eniten. Haluat minusta eroon. Eikö niin? Olet miettinyt sitä, olet miettinyt millä tavalla sen tekisit. Se on oikeastaan aika helppoa.”
 
Se hymyili.
 
“Tapa minut, Naruto.”
 
Se seisoi varastossa, joka oli täynnä raskaita putkia ja työkaluja. Ovi oli lukossa.
 
Se oli suunnitellut tätä. Se halusi että mä oikeasti tappaisin sen. Se löi mua että mä alkaisin vihaamaan sitä enemmän. Se oli suunnitellut kaiken.
 
Mä nousin ylös ja tuijotin sitä ja mä tiesin että kaikki mitä mun silmistä saattoi lukea oli synkkää, pohjatonta vihaa.
Se tönäisi mua taas ja mä tartuin kiinni sen paidasta. Se kaatoi mut lattialle ja tuli itse perässä mutta mä käänsin tilanteen päinvastaiseksi ja sain sen mun alle. Mä tunsin veren valuvan pitkin ikeniä.
 
Mä vihasin sitä. Mä vihasin itseäni. Mä olin niin täynnä vihaa ettei se mahtunut enää tähän huoneeseen ja multa alkoi loppua happi.
 
Mä kiedoin käteni sen kurkun ympärille, ja silloin sen huulille nousi hymy.
 
Sitähän se halusi. Ja mä halusin täydellisen elämän. Mä halusin loistavan bändin ja naisen ja lapsia. Ilman Gaaraa mä saisin kaiken. Mä saisin jatkaa mun bändiä ja musta tulisi kuuluisa.
Gaaran suupielestä tippui veripisara mun kädelle. Sen kasvot alkoi muuttumaan valkoisiksi, mutta se hymyili.
 
“Au, Naruto. Tuo sattui.”
Sori mut tää on ihan pakko puhdistaa.”
No eikä tarvitse. Kyllä minä pärjään.”
Hei tää on ihan oikee haava! Ja arvaa annanko mä enää koskaan sun koskea veitseen...”
Taitaa jäädä ruoanlaitto siis sinun vastuullesi?” Gaara hymyili.
No joo joo... Mutta voit sä ne käärylees paistaa.”
Hei hei en tietenkään. Voin polttaa vaikka sormeni.”
Noniin tosi hauskaa... En mä oo ylihuolehtivainen, mä en vaan haluu...”
Mitä?”
“Että sulle sattuu mitään pahaa.”

Gaaran kasvoilla käväisi hämmennys.
Älä koskaan kuole, jooko?” mun ääni oli kuiskaus. Mä tuijotin sen sormesta valuvaa verta ja tunsin kylmien väreiden hiipivän pitkin mun niskaa.
Okei. En kuole.” Gaaraa nauratti.
Kiitos.” Mä hymyilin.
 
Sen veri oli lämmintä.
 
Mä rakastin sen hiusten väriä, joka ei ollut niin kuin vuodatettu veri vaan kuin ruusut alkukesästä. Mä rakastin sen ihon lämpöä. Mä rakastin sen turkooseja silmiä jotka näytti auringossa kimaltelevalta rantavedeltä. Mä rakastin sitä miten se oli niin kummallisella tavalla kaunis. Mä rakastin sen hiljaista ja rauhallista ääntä, mä rakastin sen naurua. Sitä miten se sai kaiken näyttämään kauniilta, miten se sai mut hymyilemään vaikka maailma kaatui niskaan. Mä rakastin sen hentoa vartaloa ja sen pehmeitä huulia.
 
Mä vihasin sitä. Mä vihasin sitä ettei se katsonut mua kun se puhui ja mä vihasin sitä kun se oli niin laiha ja näytti tuulessa värisevältä lehdeltä. Mä vihasin sitä kun se ei puhunut ja mä vihasin sitä kun se oli aina niin kaukana musta. Mä vihasin sitä kun se ei luottanut keneenkään eikä edes halunnut luottaa.
 
Mä vihasin sitä enemmän kuin ketään muuta ja mä halusin viettää loppuelämäni sen kanssa koska se oli kaikki mitä tarvitsin.
Gaara. Itseään rakastava hirviö joka vihasi maailmaa ja vihasi itseään mutta halusi rakastaa vaikka ei osannut. Mun suloinen punahiuksinen paradoksi.
 
Mä hellitin otteeni sen kurkulta ja tartuin sen kaulukseen. Gaara veti henkeä.
Mä painoin huuleni sen iholle. Pehmeille, lämpimille huulille.
 
Sen koko vartalo meni jäykäksi ja se yritti saada itseään vapaaksi mun otteesta. Se tönäisi mua ja pääsi pystyyn, mutta mä en päästänyt sitä pakenemaan. Painoin sen vasten seinää ja huulet sen kaulalle.

“Mitä helvettiä sinä teet? Naruto!” Gaara huusi mutta sen ääni oli heikko. Se sai mut vielä kerran irti itsestään mutta mä tiesin etten päästäisi sitä menemään. Mä löin sen maahan, puristin sen ranteet vasten lattiaa ja tunsin mun kynsien uppoavan sen pehmeään ihoon. Mä jatkoin suudelmaa, pakotin sen pysymään paikallaan.
 
“Mä vihaan sua”, mä kuiskasin hengittäen raskaasti. Mä en tavoittanut sen katsetta kunnolla hämärässä valossa mutta kuulin sen kiihtyneen hengityksen.
 
“Mä rakastan sua, Gaara.”
 
Mä painauduin uuteen suudelmaan ja silloin sille taisi riittää. Se painoi mut alleen ja sen huulet oli kuumat ja kärsimättömät. Kaikki se odotus, kaikki kipu, kaikki kyyneleet valui siihen hetkeen ja se painoi itsensä ihan mua vasten. Se kietoi kätensä mun ympärille ja puristi mun hiuksia. Mä tunsin miten sen sydän hakkasi mun rintaa vasten.
Sitten se painoi päänsä mun hiuksiin ja itki.
 
Me maattiin keskellä varaston lattiaa niiden putkien päällä, joilla mun olisi pitänyt hakata Gaara kuoliaaksi.

Kommentit (Lataa vanhempia)
Tema - 2013-01-11 15:49:02
Kiitos että lisäsit tän. Olen nyt ihan yli onnellinen ja surullinen ja kaikkea, mä vaan niin rakastan sun kirjotuksia vaikka ne saa mut aina itkemään.

Rukiko-chan - 2013-01-11 16:14:32
Munkin mielestä nää sun kirjoitukset on aivan ihania, sä oot tosi hyvä kirjoittaja. Tän luvun tunnelma oli tosi ihana ja sai mut itkeen. >.< ja lisää pian kiitos!

ammos - 2013-01-11 20:18:23
Mä olisin itkeny jos en olis nauranu. Ja koska mä en osannu keskittyä menin vähän väliä sekaisin ja en tajunnu mitä oli tapahtunu tai oli tapahtumassa, mutta loppujenlopuksi kuitenkin tajusin.
Et ollu ainoa joka tykkäs tästä osasta. Hih. c: Ja mä en ole katoamassa mihinkään, vaan luen todennäköisesti jokaisen ficin jonka julkaiset, riippuen tietenki parituksesta. 8D

Knox - 2013-01-12 01:40:01
Kiitos viikkoja olen kiemurrellut ja odottanut jatko osaa tässä kiehtovassa tarinassa. Viimein se tuli ja sytytti tunteeni liekkeihin. Kiitos vielä kerran tämä on taidetta

Yukihime - 2013-01-14 17:11:42
Vihdoin tää jatku. Surullinen mutta ihana, jatka.
En osaa kommata ikinä mitään rakentavaa, joten paskat siitä.

Violetu - 2013-01-17 14:06:25
Oh yes. Yes yes yes. Tää oli... nam. Ihanaa. Jes, draamaa. Pari edellistä osaa luin ihan peräkkäin, mutta jäi kommentoimatta, joten sivuan niitä sitten tässä pikkuisen. Tykkäsin hirveästi vanhasta tyylistäsi, mutta kyllä tähän uuteenkin alkaa hiljalleen tottua/sopeutua. Noista kahdesta edellisestä osasta tuntui puuttuvan jotain, oliko se sitten innostuneisuus vai eläväisyys, mutta tähän se oli ainakin osittain palannut.
Välillä menin sekaisin, että kuka nyt puhuu, varsinkin Naruton ja Gaaran dialogeissa. Joissain kohdin olisin kaivannut ehkä vielä vähän enemmän Naruton tunteilla ja tuskalla mässäilyä (olin melkeen kyynelissä. Melkeen).
Mutta tuo loppukohtaus... AH. Rakastin. Jännitteen täyttymys, veri ja väkivalta... yesss. Ja loppuun itku, täydellistä <3
Loppu taitaa lähestyä? On tää kyllä ollu aikamoinen tunteiden vuoristorata, yksinomaan hyvällä. Tarjonnu pienen pakopaikan todellisuudesta sillon, ku semmosta on tarvinnu :)
~Violetu

KyuubiChan - 2013-01-28 20:48:29
Aaaa aivan ihana loppu ; __ ; <3 ja koko teksti kokonaisuudessaan. AAAH ;__; <3 itken

Momelus - 2013-02-19 19:54:39
Okei, meikäläinen kadotti tunnukset tänne, löysin ne vihdoin JA MITÄ MEILLÄ TÄÄLLÄ ON, miljoona osaa lisää Daybreakia!

Oikeesti. Mulla menee kylmiä väreitä täällä. Sä olet ihan loistava kirjoittaja! Vuorotellen itken ja nauran sun teksteillesi. Mut oot sä vaan hirveen julma Narutolle ja Gaaralle ja ennen kaikkea lukijoille. ;__; Onnellinen loppu, jookoskookos? Tai mä en ala mitään. D:

Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste