Prologi
 
EN II ei ollut loppujen lopuksi järin suuri paikka, joten oli suorastaan hämmentävää, etten ollut törmännyt Bacchukseen reiluun vuoteen. Kaiken tapahtuneen jälkeen olisi voinut kuvitella, että olisimme pitäneet yhteyttä tiiviisti, mutta olin kuullut hänestä aivan yhtä vähän kuin muistakin ystävistämme. Olin vain keskittynyt itseeni ja elämääni, kunnes olin todennut, ettei minulla ollut jälkimmäistä.
 
Kävelin pois Lucienin haudalta keventynein sydämin. Kulkiessani alas portaita annoin katseeni vaeltaa keskustan ylitse kohti keinotekoista taivasta. Tämä oli minun kotimaailmani, mutta kuinka pitkään? EEx oli hiljattain ilmoittanut, ettei EN II pystyisi loputtomiin asuttamaan morphuksien yhä kasvavaa määrää. Siksi oli perustettava tutkimusryhmä, joka lähtisi selvittämään, minne voisimme perustaa siirtokunnan. Aiemmin olimme tutkineet primitiivisiä planeettoja, mutta sittemmin Maan kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, emme voineet asuttaa sellaista. Teknologiamme oli liian kehittynyt alkeellisille kansoille, joten olisimme häirinneet evoluution luonnollista kulkua. Tavoitteena oli siis nyt löytää planeetta, joka takasi monipuoliset elämänedellytykset, mutta jolle ei ollut vielä kehittynyt älyllistä elämää.
 
Koska olin ollut mukana aiemmassa primitiivisten planeettojen tutkimusprojektissa, minua oli pyydetty mukaan tähänkin. Olin osittain haluton lähtemään uudelle tutkimusmatkalle, sillä edellisen aaveet kummittelivat mielessäni. Samaan aikaan tunsin yhä kasvavaa levottomuutta sisimmässäni. En ollut ennallani. Lucienin kuolema, taistelu Grigoreita vastaan… nuo tapahtumat olivat muuttaneet minua pysyvästi.
 
Puistelin päätäni ja suuntasin askeleeni keskustan toiselle laidalle. Olin luvannut projektipäällikölle miettiväni osallistumista ja keskustelevani Bacchuksen kanssa. En tiennyt, miksei mies mennyt itse puhumaan kyborgille, mutta ei sillä ollut merkitystä. Ehkä olin tavallaan jopa odottanut tekosyytä vierailla vanhan tuttavani luona.
 
Soittaessani ovikelloa tunsin kipristyksen vatsani pohjassa. En kyennyt muistamaan, milloin olin viimeksi jännittänyt, mutta viime aikoina olin alkanut tuntea enemmän. Lucienin kuoleman jälkeen olin ensin omistautunut kostolle, sitten kieltänyt itseäni tuntemasta mitään kovin syvää. Parantuminen oli vienyt aikansa, ja vasta nyt aloin olla todella oma itseni. Oli melkein pelottavaa tajuta, miten jäissä oli ollut pitkän aikaa.
 
”Hei?”
 
Oven avasi minua jokusen vuoden vanhempi, tummahiuksinen nainen, jonka vatsa oli raskauden pyöristämä. Kohotin kulmiani. En ollut tiennyt, että kyborgit pystyivät lisääntymään, mutta toisaalta Bacchus oli tiedemies. Kenties hän oli keksinyt keinon hedelmöittää vaimonsa, ei sillä, että asia olisi minulle kuulunut. En edes halunnut ryhtyä pohtimaan sitä syvällisemmin, koska yllättävä kirpaisu vihlaisi mieltäni. Jos asiat olisivat menneet toisin, olisin itsekin voinut olla jo pieniin päin. Mutta ei, en aikonut enää rypeä mennessä. Lucien ei olisi halunnut sitä.
 
”Hei, tulin tapaamaan Bacchusta. Olen Myuria Tionysus”, esittelin itseni ja nyökkäsin naiselle. Hänen kasvoilleen levisi hymy.
”Hauska tavata, Myuria. Minä olen Freesia”, nainen vastasi ja avasi oven selälleen. ”Tule toki peremmälle. Bacchus on puhunut sinusta paljon, teistä kaikista itse asiassa. Olen jo pitkään toivonut, että voisin tavata teistä jokaisen.”
 
Ei ollut epäilystäkään siitä, keitä hän tarkoitti ’teillä’. Olisin itsekin antanut paljon, jos olisin voinut nähdä toiset jälleen. Valitettavasti Lemuris oli niin primitiivinen, ettei sinne parannut mennä, joten Lymle sai olla omissa oloissaan, samoin Arumat. Roak meni samaan kastiin eli tiesin, etten näkisi Meraclea ja Sarah’kaan enää koskaan. Ajatus oli tuskallisen lopullinen. Kenties tieni kuitenkin kohtaisi vielä Edgen ja Reimin kanssa.
 
Freesia johdatti minut miellyttävään olohuoneeseen ja istutti sohvalle. ”Bacchus on ostoksilla, mutta hänen pitäisi palata pian”, hän kertoi.
”Kuulin huhuja, että hän olisi luopunut urastaan”, totesin.
”Riippuu, miltä kannalta tilannetta katsoo”, Freesia vastasi. ”Hän tekee yhä tutkimustyötä ja kirjoittaa, mutta kenttätyö on saanut jäädä.”
 
Nyökyttelin. ”Ehkä valinta on ollut oikea. Onnitteluni”, sain muotoiltua. Olin oppinut tuntemaan Bacchuksen intohimoisena tiedemiehenä, joten minun oli vaikea kuvitella nykyistä tilannetta. Toisaalta olin ollut itsekin hyvin erilainen yhteisen matkamme aikana.
”Kiitos. Maltan tuskin odottaa lapsen syntymää”, Freesia hymähti ja laski käden vatsakummulleen. Raskauden täytyi olla yli puolenvälin. ”Neljä kuukautta tuntuu kovin pitkältä ajalta.”
”Se kuitenkin vähemmän kuin jo menneet puoli vuotta”, vastasin. Olin arvioinut oikein.
 
Jutustellessani Bacchuksen vaimon kanssa tajusin, että minun olisi turha esittää projektipäällikön esittämää tarjousta. Jos Bacchus oli jo nyt luopunut urastaan ja vaihtanut sen leppoisaan kirjoitustyöhön kotona, tuskin mies suostuisi lähtemään uudelle tutkimusmatkalle, kun vaimon laskettuaika oli vain muutaman kuukauden päässä.
 
Tovia myöhemmin ovi kävi. Käänsin katseeni automaattisesti ja kohtasin näyn, jota en ollut odottanut. Jouduin räpäyttämään silmiäni pariin otteeseen, mutta saapunut hahmo ei muuttanut muotoaan.
”Bacchus?” minun oli pakko varmistaa. Mies laski ostoskassinsa lattialle ja hymyili minulle. Ei, Bacchus ei hymyillyt koskaan. Olinko varmasti tullut oikeaan paikkaan? Missä oli tuntemani kyborgi? Tällä miehellä oli siisti vaalea tukka, suipot korvat ja lempeät, vihreät silmät. Hän oli pitkä, muttei yli kaksimetrinen. Ja ennen kaikkea, hän oli morphus, ei kyborgi.
”Rouva Myuria?” Tunnistin äänen, mutta en edelleenkään edessäni seisovaa miestä.
”Se todella olet sinä”, kakistin suustani. ”Mitä on tapahtunut?”
 
Bacchus kiikutti ostoskassin keittiöön, jonne Freesia ilmeisesti kiirehti tyhjentämään sitä. Tiedemies sen sijaan palasi luokseni olohuoneeseen.
”Kaiken jälkeen päätin omistautua perheelle. Samalla luovuin kyborgin vartalostani voidakseni olla jälleen oikea mies”, Bacchus kertoi varsin suoraan. ”Operaatio ei ollut helppo, mutta te opetitte minulle, miten tärkeitä ja merkityksellisiä ovat tunteet ja lämpö. En voinut kokea niitä täydellisesti silloisessa tilassani, joten itseni ja Freesian vuoksi, päätin palata mieheksi, joka joskus olin.”
 
No, se selvitti, miten Freesia oli voinut tulla raskaaksi. Ja ei, en edelleenkään halunnut ajatella asiaa tarkemmin. Yritin myös työntää syrjään orastavan kateuden, sillä Bacchus oli ystäväni. Ei ollut hänen vikansa, ettei minun elämäni ollut mennyt suunnitelmien mukaan.
 
”Olen iloinen puolestasi, Bacchus”, sanoin ja sain nostettua hymyn kasvoilleni.
”Mitä sinulle kuuluu, rouva Myuria?” mies tiedusteli minulta. Oli jokseenkin vaikea yhdistää hänen äänensä vieraisiin kasvoihin. Muistoissani hän näytti hyvin erilaiselta.
”Olen… etsiskellyt itseäni, pitänyt vapaata”, vastasin. Se oli enemmän ja vähemmän totta, sillä olin elänyt säästöjeni ja Lucienin kuoleman myötä saamani leskeneläkkeen varassa. Seikkailumme jälkeen olin ajelehtinut pitkään, mutta nyt halusin mennä eteenpäin. En vain ollut varma, osasinko enää. ”En ole tehnyt oikeastaan mitään. Eilen kuitenkin keskustelin Moira Thanoksen kanssa.”
 
Bacchus nyökkäsi ja odotti minun jatkavan. Kerroin hänelle EX:n ajatuksista ja uudesta tutkimusprojektista.
”Ajatus on hyvin samanlainen kuin Maan asukkaiden vain tovi sitten”, tiedemies summasi kertomukseni. ”Samainen aikomus vei heidät Aoekselle ja sain tilaisuuden tutustua herra Croween.”
”Olet oikeassa. Seuraukset olivat moninaiset, mutta EX ei usko Maan luopuneen täysin suunnitelmastaan”, jatkoin. ”Myös Maan tilanne on edelleen pakottava. Sovimme, ettemme puutu primitiivisten planeettojen evoluutioon, mutta Maa on lähes elinkelvoton ja EN II on käymässä pieneksi.”
”EX ei siis halua rakentaa EN III:a?” Bacchus kysyi.
 
Jouduin myöntämään, etten tiennyt vastausta. Itse asiassa ihmettelin, miksei kysymys ollut tullut mieleeni, kun olin keskustellut Moiran kanssa. Oli kuitenkin täysin mahdollista, ettei EX paljastanut kaikkea. Hänen sanansa olivat usein täynnä mysteerejä, joita harva kuolevainen pystyi täydellisesti ymmärtämään.
 
”Joka tapauksessa he haluavat sinut mukaan projektiin, Bacchus”, kerroin, vaikka olin jo varma miehen vastauksesta. ”Moiran mukaan sinun tietämyksestäsi voisi olla suuri hyöty.”
”Pystyt varmasti samaan kuin minä, rouva Myuria”, entinen kyborgi vastasi. ”Minä olen seikkailuni seikkaillut. Nyt on aika keskittyä muihin asioihin.”
”En ole varma, haluanko itsekään lähteä”, myönsin suoraan.
”Haluatko sitten jäädä?”
”En ole varma siitäkään.”
 
Milloin minusta oli tullut näin päättämätön? Viime aikoina olin ajelehtinut epätietoisuudessa, tuntenut kasvavaa levottomuutta. Olin surrut suruni, mutta en osannut ottaa mitään sen tilalle. Silti olin yhä nuori, minulla oli koko elämä edessäni ja mahdollisuus tutkia universumin koluamattomia laitoja.
 
”Jos tilanne olisi toinen, lähtisin varmasti. Muutama vuosi sitten en olisi edes miettinyt asiaa”, Bacchus sanoi, kun olin ollut pitkään hiljaa. ”Minun paikkani on nyt Freesian rinnalla, olen antanut hänen odottaa liian kauan.”
”Sanon Moiralle, että vastauksesi oli kieltävä”, kerroin.
”Entä oma vastauksesi, rouva Myuria?”
”Minun on vielä mietittävä sitä.”
 
Vaihdoimme vielä hetken kuulumisia ja toivotin Bacchuselle onnea uuteen elämäntilanteeseen. Hän kehotti minua tulemaan vieraisille useammin, mikäli en päättäisi lähteä koluamaan tähtimerta. Lupasin pistäytyä viimeistään, kun lapsi olisi syntynyt. Kun lähdin kulkemaan kotiini, katselin keskustaa uusin silmin. Joskus tämä paikka oli ollut minulle hyvin merkityksellinen. Se oli sitä edelleen, mutta jotain oli muuttunut… tai oikeastaan ei. EN II oli yhä entisensä, minä vain en ollut. En osannut kiinnittyä tavalliseen elämään, kun olin nähnyt maailmankaikkeuden ihmeet ja kauhut omin silmin.
 
Kenties tarjottu tilaisuus oli vihje. Voisin yhä nähdä nuo samat ihmeet, voisin tutustua niihin tarkemmin. Minun ei tarvinnut jäädä tänne ja elää kuten kaikki muut morphukset.
 
Olin jo melkein kotiovellani, kun käännyin ja suuntasin askeleeni keskushissille. Minun olisi puhuttava Moiran kanssa vielä tänään.
 
∞
 
”Kapteeni Maverick, kyseessä on tuntematon alus. Se ei vastaa kutsuumme.”
 
Reimi käänsi katseensa Edgeen ja rypisti tummia kulmiaan. Calnuksen edessä ajelehtivassa aluksessa oli jotain etäisesti tuttua, mutta juuri nyt hän ei muistanut, mistä tunnisti sen. Edgen kasvoilla oli kuitenkin määrätietoinen ilme, joka oli viimeisen vuoden aikana tullut yhä tutummaksi. Kun he olivat puoli vuotta sitten saaneet oman aluksen komennettavaksi, oli nuorukaisen itsevarmuus vain kasvanut. Nykyisin tämä oli avaruusaluksensa kapteeni sanan kaikissa merkityksissä.
 
Jos tilanne ei olisi ollut huolestuttava, Reimi olisi hymyillyt. Nyt hän sen sijaan irrotti silmänsä vaaleahiuksisesta nuoresta miehestä ja jäi tuijottamaan tuntematonta alusta. Se oli huomattavasti pienempi ja ketterämpi kuin Calnus, mutta vaikutti siltä, ettei sitä ohjannut kukaan. Lisäksi alus ei vastannut kutsuihin. Kyseessä saattoi siis olla vihollinen, mutta äänettömyys voisi yhtä hyvin kieliä muusta vaarasta. Kenties miehistö oli törmännyt salaperäiseen sairauteen ja menehtynyt kesken matkansa. Reimi ei halunnut aliarvioida riskejä, sillä hän oli nähty riittävästi kammottavia asioita ja varomattomuuden seurauksia.
 
”Tarttukaa alukseen ja hinatkaa se ilmalukon lähelle. Menemme tutkimaan sen”, Edge ilmoitti. Reimi tunsi niskansa kiristyvän, muttei esittänyt ääneen protestia. Myös hän tiesi, ettei alusta voinut vain jättää ajelehtimaan. Se oli vaaraksi galaktiselle liikenteelle. Avaruudessa oli tarpeeksi liikkuvia ja ennalta arvaamattomia osasia ilman, että älylliset lajit vielä lisäsivät niitä.
 
Tarttumakoukku suunnattiin kohti pienempää alusta ja sitä lähdettiin hilaamaan kohti Calnusta. Reimi tuijotti tilannetta levottomana.
”Edge, tuossa aluksessa on jotain etäisesti tuttua”, hän huomautti lopulta.
”Niin, minäkin luulen nähneeni sen”, Edge vastasi. ”Se tuo mieleeni eldarialaiset.”
”Mutta he luopuivat kaikesta tekniikastaan, myös avaruusaluksistaan”, Reimi kuiskasi. Eldarialaiset olivat joutuneet oman planeettansa tuhoutumisen jälkeen muuttamaan Lemurikselle, joka oli teknisesti hyvin primitiivinen planeetta. Koska ihmiset, morphukset ja eldarialaiset olivat yhdessä sopineet olevansa puuttumatta kehittyvien planeettojen evoluutioon, olivat eldarialaiset tyytyneet siihen teknologian tasoon, joka lemurislaiset olivat ehtineet saavuttaa. Reimi ei jaksanut uskoa, että siirtymä oli mennyt täysin kitkattomasti, sillä hänen muistikuvansa mukaan eldarialaiset olivat ylpeää kansaa. Kaikki tuskin olivat taipuneet taantumaan mukisematta.
 
Kenties joku eldarialainen oli yrittänyt etsiä omaa onneaan toisaalta. Pahimmassa tapauksessa tämä oli menehtynyt avaruusalukseensa esimerkiksi ruoan tai hapen puutteessa. Calnuksen miehistö saattaisi kohdata hyvin epämiellyttävän näyn.
 
Kun tuntematon alus oli saatu ilmalukon lähelle, Edge lähetti kolme miehistön jäsentä selvittämään tilannetta. Kapteeni itse jäi odottamaan yhdessä Reimin kanssa, mitä tuleman piti. Kumpikin heistä olisi halunnut itse tehdä tutkimuksen, mutta nyt kun heillä oli täysi miehistö johdettavinaan, ei tullut enää kysymykseenkään, että he olisivat hoitaneet rutiinitehtäviä. Toisinaan se turhautti Reimiä. Kun he olivat kiitäneet galaksin halki ystäviensä kanssa, kaikki olivat osallistuneet kaikkeen. Toisaalta heitä oli parhaimmillaankin ollut paikalla vain kahdeksan, joten muu ei olisi edes toiminut.
 
”Kapteeni, löysimme yhden elollisen olennon”, eräs miehistön jäsenistä viestitti komentosillalle. ”Hänellä ei ole ulkoisia vammoja vanhoja arpia lukuun ottamatta, mutta hän on tajuton.”
”Tuokaa hänet Calnukselle”, Edge komensi ja kääntyi sitten katsomaan eräs paikalla olevista miehistö. ”Mene hakemaan paarit, tarvitsemme niitä pian. Muukalainen on toimitettava sairaalatilaan.”
 
Kun Edge ja Reimi kiirehtivät ilmalukolle odottamaan, Reimi laski kätensä Edgen käsivarrelle. Vihreät silmät porautuivat ruskeisiin.
”Eldarialainen alus, muukalainen, jolla on vanhoja arpia”, Reimi supatti.
”Arumat”, Edge kuiskasi takaisin.
”Miehistö ei tiedä tapahtuneesta. Eldarialaiset eivät ole heille tuttuja.”
”Olet oikeassa. Emme voi paljastaa heille totuutta, Lemuriksen täytyy pysyä salassa.”
”Mutta jos ja kun Arumat herää…”
”Meidän on huolehdittava siitä, ettei hän paljasta tuntevansa meitä. Jommankumman on oltava koko ajan paikalla.”
”Minä otan henkilökohtaisen vastuun hänen hoidostaan. Ei ole muuta vaihtoehtoa”, Reimi päätti.
 
Jos muukalainen olisi todella Arumat, tilanne oli hankala. Ei ollut hyväksi yhteishengelle, jos miehistö saisi tietää, että heiltä oli salattu asioita. Niinkin tärkeitä kuin eldarialaisten olemassa olo. Toistaiseksi ihmiset tiesivät vain morphuksista, mutta näidenkään kanssa ei oltu juuri tekemisissä, sillä lajin tekninen kehittyminen oli turhan paljon edellä Maan asukkaiden kehityksestä.
 
Kuului terävä sihahdus, kun ilmalukko avautui. Kaksi miehistön jäsenistä roikotti välissään pitkää, hervotonta miestä, jonka hopeisen harmaat hiukset olivat valuneet kasvojen ylitse. Reimillä ei ollut silti vaikeuksia tunnistaa vanhaa ystävää. Hän puri huultaan ja pakotti parahduksen pysymään sisällään, kun paarit työnnettiin hänen ohitseen ja mies nostettiin niille.
 
”Kapteeni, emme tunnistaneet hänen lajiaan. Hänen aluksensa on kärsinyt vaurioita, mutta kykenee edelleen perustoimintoihin. Miehen tilasta emme osaa sanoa”, kuului pikainen tilanneraportti.
”Yliperämies Maverick vastaa henkilökohtaisesti hänen hoidostaan. Tohtori Yamashita, te toimitte yliperämiehen alaisuudessa”, Edge määräsi välittömästi.
”Kaikella kunnioituksella, kapteeni, minä olen lääkäri, ei yliperämies Maverick”, Yamashita vastasi.
”Tiedän sen. Yliperämies Maverick on kuitenkin kokeneempi galaksien välinen matkaaja ja nähnyt monia maailmoja. Hänen tiedoistaan on varmasti hyötyä muukalaisen hoidossa”, Edge vastasi. Perustelu oli ontuva, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla. Todellisuudessa Edge oli kahdesta parempi parantaja – hän sentään oli heidän matkansa aikana oppinut käyttämään symbologiaa, toisin kuin Reimi – mutta aluksen kapteenina, hän ei voinut käyttää aikaansa Arumatin heräämisen vahtimiseen. Onneksi lääkäri ei ryhtynyt inttämään vastaan vaan lähti yhdessä Reimin ja lääkintäapulaisen kanssa kiidättämään potilasta sairastiloihin.
 
Reimi sai jäädä statistiksi, kun Yamashita ryhtyi tutkimaan Arumatia. Miehen kasvoilla oli tyynempi ilme kuin nuori nainen oli koskaan aiemmin nähnyt. Oli kuin tätä piinaavat haamut olisivat vihdoin jättäneet tämän rauhaan. Tämän hengitys näytti silti kulkevan pinnallisesti ja iho oli tavallistakin kalpeampi. Reimi puri huultaan ja mietti, olisiko mitään tehtävissä. Hän muisti varsin hyvin, että Arumat oli ollut kuolemansairas jo 1,5 vuotta sitten. Kenties miehen ruumis oli viimein pettänyt tämän.
 
Lääkintäapulainen ja lääkäri irrottivat Arumatin panssarit, saappaat ja korvasuojukset. Ensimmäistä kertaa Reimi näki miehen korvat, jotka muistuttivat hyvin paljon morphuksien korvia. Ne olivat yhtä suipot, mutta huomattavasti pystymmät kuin morphuksilla. Yhtä kaikki ne toivat mieleen haltiat vanhoista Maan taruista.
 
”Hän muistuttaa morpuksia, mutta on pidempi ja korvat ovat pystymmät”, lääkärikin huomioi. Lääkintäapulainen kiinnitti Arumatin paljaaseen rintaan muutaman lätkän ja ryhtyi mittaamaan tämän elintoimintoja. Pian monitorin näytölle piirtyi sydänkäyrä ja pulssin lukema, mutta kukaan paikalla olijoista ei osannut sanoa, olivatko ne normaalit. Edes Reimi ei tiennyt. Eivät he olleet keskustelleet tällaisista asioista ystäviensä kanssa matkatessaan ympäri galaksia.
 
Lääkäri tarkasti Arumatin hengityksen, pupillien reagoinnin ja ryhtyi ottamaan näytteitä. Reimi puristi käsiään nyrkkiin. Hänen teki mieli kirkua. Miten Arumat oli antanut tämän tapahtua? Sekä Bacchus että Myuria olivat tehneet selväksi, että EN II:lla oli olemassa parannuskeino miehen vaivoihin. Miksei Arumat ollut ottanut tarjousta vastaan?
 
”Yliperämies Maverick”, lääkäri keskeytti Reimin ajatukset. ”Veikkaisin muukalaisen olleen tajuttomana jo jonkin aikaa. Vaikuttaa siltä, että hän kärsii nestevajauksesta, mahdollisesti myös lievästä aliravitsemuksesta. Laitamme hänet tiputukseen. En kuitenkaan osaa vielä sanoa, mitä on aiheuttanut tajuttomuuden, sillä hän ei ole hiljattain kärsinyt ulkoisia vammoja.”
 
Reimi nyökkäsi ja käveli sairastilan lähettimen luokse. Hän otti välittömästi yhteyden komentosillalle. Yamashita oli yksi parhaista lääkäreistä, jonka hän tunsi, mutta hän oli myös varma, ettei tämä pystyisi pelastamaan Arumatia.
”Ed… Kapteeni Maverick, muukalaisen tila saattaa olla kriittinen, painotan kriittinen”, hän ilmoitti. Hänen olisi valittava sanansa huolellisesti, sillä jokainen sairastilassa ja komentosillalla kuulisi ne. Sekä hän että Edge olivat allekirjoittaneet vaitiololupauksen koskien Lemurista ja Roakia, eikä Reimi halunnut rikkoa sitä, jollei ollut aivan pakko.
”Paljonko hänellä on aikaa?” Edgen ääni kantautui linjan toisesta päästä.
”Mahdotonta sanoa, mutta tohtori Yamashitan mukaan hän on ollut jo pidempään tajuttomana. Minusta meidän olisi paras ottaa välittömästi suunta EN II:lle”, Reimi ehdotti.
 
Sekä lääkäri että lääkintämies vilkaisivat Reimin suuntaan yllättyneinä. Jokainen Calnuksella oli kuullut mainittavan EN II:sta, mutta kaikki myös tiesivät, ettei ihmisillä ollut asiaa sinne. Sopimus oli ystävällismielinen ja sen oli tarkoitus suojella ihmisiä teknologialta, jota he eivät vielä kyenneet ymmärtämään. Sen takia tavallisille kansalaisille ei ollut edes mainittu kyseisestä lajista. Koska morphusten kanssa käytiin jonkin verran kauppaa, olivat avaruusalusten miehistöt kuitenkin tietoisia. Kukaan aluksen miehistöstä – Edgeä ja Reimiä lukuun ottamatta – ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt elävää morphusta, ainoastaan kuvia, ja tohtori Yamashita oli saanut työnsä kannalta oleellista tietoa. Calnuksella oli varauduttu tarvittaessa hoitamaan myös morphus-potilaita, vaikka aluksen tehtävä olikin ensisijaisesti tarkkailla ja kartoittaa tuntemattomia planeettoja ja etsiä sopivaa paikkaa Maan ensimmäiselle siirtokunnalle.
 
”Kapteeni, rikomme suoria määräyksiä, jos…” Reimi kuuli jonkun mutisevan komentosillalla.
”Jos emme toimi, voimme menettää muukalaisen”, nuori nainen kiirehti lisäämään.
”Hyvä on”, Edge vastasi. ”Kuulitte, mitä yliperämies Maverick sanoi. Ottakaa suunta kohti EN II:ta ja yhdistäkää minut heti, kun olemme riittävän lähellä”, Reimin korvat tavoittivat käskyn, ennen kuin hän katkaisi yhteyden. Hän käveli takaisin sängyn luokse ja jäi katsomaan Arumatia.
 
”Mistä tiedätte, että voimme menettää hänet, yliperämies Maverick?” tohtori halusi tietää.
”Näette kai itsekin, että hän on huonossa kunnossa”, Reimi vastasi.
”Näen, mutta emme tiedä mitään hänen lajistaan. Hänen tilansa on vakava, mutta en osaa vielä sanoa, onko se kuolemaksi.”
 
Reimi pyyhkäisi hopeisen hiussuortuvan pois Arumatin kasvoilta ja tarttui miehen käteen. Se oli kylmän nahkea. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin nousemaan hänen silmiinsä.
”Tehkää kaikkenne, tohtori. Pitäkää hänet elossa EN II:lle asti. Emme voi antaa hänen kuolla, ei nyt”, Reimi nyyhkäisi. Vanha mies loi häneen pitkän katseen, mutta tyytyi nyökkäämään.