Luku 1
 
Koputin Moiran toimiston ovelle ja sain kehotuksen astua sisään. En ollut lainkaan hämmästynyt, sillä hän tuntui elävän työlleen. Kun astuin huoneeseen, huomasin, että Giotto Vandione oli juuri keskustelemassa Moiran kanssa. Kenties mies oli tullut tuomaan tuoreita tietoja tai käskyjä Exältä.
 
”Myuria.” Moiran äänestä kuuli, että hän ilahtui nähdessään minut. Hän pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan kasvoiltaan ja hymyili. Myös Giotto kääntyi katsomaan suuntaani.
”Hauska nähdä pitkästä aikaa, Myuria. Edellisestä kerrasta on aikaa”, mies totesi.
”Siitä on tosiaan tovi”, myönsin. Edellisen kerran olimme keskustelleet kunnolla, kun olin palannut Nox Obscurusilta. Sekä minä että Bacchus antaneet täydellisen selonteon tapahtuneesta Exälle. Sen jälkeen en ollut ollut varsinaisesti tekemissä Giotton kanssa, vaikka olin nähnyt hänet ohimennen joitakin kertoja.
 
”Oletan, että keskustelit Bacchuksen kanssa?” Moira meni suoraan asiaan Giotton läsnä olosta huolimatta. Noh, toisaalta mies oli heti Exästä seuraava, joten turhapa tältä oli salata asioita. Tämä kuulisi niistä joka tapauksessa.
”Kyllä, itse asiassa tulen lähes suoraan hänen luotaan”, kerroin.
”Koska hän ei ole mukanasi, vastaus lienee selvä”, Moira huokaisi.
”Hänen kieltäytymisensä on ymmärrettävä”, Giotto sanoi väliin.
”Olen samaa mieltä. Hänen paikkansa on perheensä kanssa. Hän on nyt mies, jolla on sitoumuksia”, ilmoitin heti.
”Hänellä on sitoumuksia myös EN II:ta kohtaan”, Moira tuhahti. Pidin naisesta noin yleisesti ottaen, mutta hän oli kenties liian työnarkomaani ymmärtääkseen, että joku toinen halusi nauttia myös elämän muista puolista. Olin valmis lyömään vetoa, ettei hänellä ollut minkäänlaista tarvetta löytää kumppania ja perustaa omaa perhettä niin kauan kuin universumissa riitti planeettoja tutkittavaksi ja tähtitaivasta tarkasteltavaksi. Erikoista tosin oli, ettei Moira intohimostaan huolimatta ollut koskaan poistunut kotiplaneetaltamme. Hän tyytyi tutkimaan kaikkea kaukaisuudesta käsin. Itse olin aina rakastanut enemmän käytännön tutkimustyötä: näytteidenottamista, analysointia, yleistä kenttätyötä…
”Bacchus on antanut kiitettävän panoksen planeetan hyväksi”, Giotto ilmoitti Moiralle. Nainen sulki suunsa, vaikka näytti hetken siltä, että olisi halunnut väittää vastaan. ”Entä, mitä sinä, Myuria, olet päättänyt?”
 
Sydämeni alkoi lyödä hitusen tiheämpään. Nyt oli viimeinen hetki perääntyä. Heti, jos sanoisin suostuvani, Moira löisi sopimuksen eteeni.
”Minä aj-”
”Giotto Vandione, Giotto Vandione, tulkaa välittömästi lennonjohtoon. Maasta peräisin oleva alus ottaa yhteyttä ja haluaa laskeutua EN II:lle!” kuulutus kajahti toimistotiloissa. Sanat saivat minut hätkähtämään.
 
Maan kanssa oli sovittu, etteivät tavalliset alukset olleet tekemisissä keskenään. Me emme lentäneet Maahan, he eivät lentäneet tänne. Kaikki yhteydenpito hoidettiin ylempien tahojen välityksellä, jotta teknologinen kehityksemme ei pääsisi vaikuttamaan tavallisiin kansalaisiin. Mitä oli siis tekeillä?
 
Giotto suuntasi ovelle, mutta pysähtyi ja käänsi katseensa minuun. ”Myuria, tule mukaani. Sinulla on kokemusta Maan asukkaista.”
 
En voinut kuin nyökätä ja seurata häntä. Lupasin Moiralle palaavani asiaan myöhemmin, eikä hän jurnuttanut vastaan. Giotto oli arvoasteikossa hänen yläpuolellaan, joten hän ei voinut puuttua mieheltä tulleeseen käskyyn, vaikka epäilemättä hän olisi halunnut kaivaa vastauksen ulos minusta, ennen kuin astuin ulos toimistosta.
 
Kävelimme mahdollisimman nopeasti keskushissille ja nousimme ylös lennonjohtotiloihin. Siellä käytiin kiivasta keskustelua ja monitorille piirtyi hyvin tutun näköinen avaruusalus. Se ei ollut täysin sama, jolla olin matkustanut hyvän tovin, mutta tunnistin kuitenkin mallin. Vedin syvään henkeä.
 
”Aluksen kapteeni pyytää lupaa puhua”, eräs työntekijöistä ilmoitti. Giotto kehotti avaamaan yhteyden. Hymy nousi kasvoilleni, kun tutut kasvot ilmestyivät monitoriin. Vaalea hiuspehko oli yhä samanlainen, kuin myös tuikkivat silmät, mutta kasvoille oli silti kertynyt aikuisuutta… tai sitten pojanklopin päälleen vetämä univormu hämäsi sopivasti.
 
”Tervehdys”, Edge aloitti niin vakava ilme kasvoillaan, että minua huvitti. Hän kuulosti edelleen kömpelöltä. ”Tiedämme Maan ja EN II:n välisestä sopimuksesta, mutta pyydämme silti lupaa laskeutua planeetallenne.”
”Mikä on syy pyyntöönne?” Giotto tiedusteli.
”Kuljetamme kriittisessä tilassa olevaa muukalaista. Tiedämme, että voitte tarjota hänelle avun, jota me emme näissä olosuhteissa pysty antamaan”, Edge vastasi. Kurtistin kulmiani. Miksi hän puhui muukalaisesta? Silloin ei voinut olla kyse avaruusaluksen miehistön jäsenistä… tokihan hän olisi puhunut ihmisestä. Olivatko he tavanneet uuden lajin?
”Maan ja EN II:n välinen sopimus kieltää myös lajien luonnolliseen evoluutioon puuttumisen”, Giotto vastasi hitaasti. Vilkaisin hänen ilmettään, hän kävi juuri sisäistä kamppailua tai kenties keskusteli Exän kanssa. Jotkut epäilivät, että hän oli alituisesti yhteydessä Exään. ”Olitte itse paikalla, kapteeni Maverick, kun sopimus solmittiin.”
”Meillä on vakaat syyt uskoa, ettei kyseinen muukalainen ole enää yhteydessä omaan lajiinsa. Emme voi antaa hänen vain kuolla jonkin sopimuksen vuoksi.” Nyt Edgen äänestä kuulsi jo turhautuminen. ”Pyydän. Jollette voi laskea meitä sinne, tulkaa edes noutamaan hänet.”
 
Minua vaivasi kummallinen tunne. Edgen silmät tuntuivat koettavan viestittää enemmän kuin hän itse asiassa sanoi. Jotain oli tekeillä, jotain, mikä minun olisi pitänyt ymmärtää.
”Myuria, sinä tunnet tämän Maan asukkaan”, Giotto käätyi puoleeni. ”Mitä mieltä olet?”
”Myuria, tilanne on vakava. Usko minua, myös sinä haluat pelastaa tämän muukalaisen!” Edge huudahti ja palautui hetkessä siksi pojanklopiksi, jollaisena olin oppinut hänet tuntemaan. En kuitenkaan ilahtunut vaan vatsaani väänsi tuskallisesti.
 
Se oli joku pienestä joukostamme. Voi, kunpa olisin väärässä!
 
”En usko, että heidän päästämisensä tänne aiheuttaa vahinkoa”, vastasin nopeasti Giottolle. ”Kaikki elämä on arvokasta, joten jos voimme auttaa, meidän on autettava.”
 
Mies jäi pohtimaan sanojani hetkeksi. Pahus, minä halusin juosta laskeutumispaikalle ja nähdä ystäväni. Minun oli saatava tietää, kuka oli tuo pelastusta kaipaava muukalainen. Olin tuudittautunut ajatukseen, että kaukaisilla ystävilläni oli kaikki hyvin, mutta tottahan kenelle vain saattoi sattua jotain.
 
”Saatte luvan laskeutua, kapteeni Maverick. Lähetämme ensiaputiimin vastaan”, Giotto vastasi.
”Kiitos!” Edge huudahti. Yhteys katkesi ja Calnusta muistuttava avaruusalus alkoi valmistautua laskeutumaan.
”Myuria, mene heitä vastaan. Haluan, että raportoit suoraan minulle myöhemmin”, Giotto huomautti. ”Tämä voi vaikuttaa poliittisiin suhteisiimme Maan kanssa, jos tieto leviää, joten meillä on oltava vahvat perusteet päätöksellemme.”
 
Lupasin raportoida ja kiirehdin takaisin keskushissille. Lavertelisiko avaruusaluksen miehistö? Todennäköisesti kyllä. Jos olin ymmärtänyt oikein, olimme teknisesti edistyneempiä kuin Maan asukkaat. EN II saattoi olla näille melkoinen näky. Kun kohtasi jotain ymmärryksensä ylittävää, siitä mieluusti kertoi kotona.
 
Karistin politiikan mielestäni. Jättäisin siitä murehtimisen Giottolle ja Exälle. Nähtyäni Grigorien toimien seuraukset, ymmärsin kyllä, miksi sopimukset oli solmittu. Minun moraaliini ei kuitenkaan sopinut haavoittuneen pulaan jättäminen vain tuollaista paperien perusteella. Se ei ollut eettisesti oikein.
 
Ehdin paikalle yhtä aikaa ensiavun kanssa. Avaruusalus oli juuri laskeutunut ja ovea oltiin avaamassa. Ensimmäisenä ulos laskettiin paarit ja niillä makaava mies, perässä tulivat Edge ja Reimi sekä silmät selällään tuijottavaa miehistöä. En kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, sillä katseeni nauliintui hopeanharmaisiin, pitkiin hiuksiin ja arpiseen, kalpeaan ihoon.
 
Joskus on tuskallista olla oikeassa.
 
”Mitä tapahtui?” kysyin välittömästi, kun pääsin riittävän lähelle ystäviäni. Ääneni kumisi onttona valtavassa tilassa. Seurasimme kaikki kolme perässä, kun Arumatia lähdettiin kuljettamaan sairaalaan.
”Emme tiedä”, Edge ehti vastaamaan ensin.
”Me vain törmäsimme häneen. Hänen aluksensa ajelehti vapaasti”, Reimi täydensi.
”Ei kuulosta Arumatin tapaiselta”, minun oli pakko sanoa ja kaksi muuta nyökkäsivät. Arumat oli kaiken kaikkiaan äärimmäisen määrätietoinen, joten jotain täytyi olla pahasti vialla.
”Epäilemme, että hänen ruumiinsa antoi viimein periksi”, Edge huomautti. ”Sen takia toimme hänet tänne. Bacchus antoi aiemmin ymmärtää, että Arumatilla on mahdollisuus pelastua.”
”Teknologiamme on hyvin kehittynyttä, mutta hän päästänyt tilansa hyvin vakavaksi”, mutisin. Mietin jo, tehtäisiinkö Arumatista samanlainen kyborgi kuin mainittu tiedemies oli ollut vai oliko hänellä muita vaihtoehtoja. Tietoni lääketieteestä olivat vajavaiset, joten en osannut sanoa, pystyivätkö lääkärit enää tekemään mitään.
 
Arumat kiikutettiin saman tien toimenpidehuoneeseen. Eräs hoitajista jututti Reimiä tovin, mutta sitten ovet yksinkertaisesti suljettiin meiltä. Saimme jäädä odottamaan, mutta kukaan ei tullut tarjoamaan meille toivoa.
”Giotto haluaa tarkan raportin tulonne syistä”, kerroin ystävilleni. ”Hän pelkää tapahtuneen vaikuttavan poliittisiin suhteisiin Maan kanssa.”
”Se on mahdollista”, Reimi totesi. ”Meille on annettu erittäin tiukat määräykset. Emme saa olla missään tekemisissä kehittyvien planeettojen asukkaiden kanssa, ainoastaan tarkkailla. EN II:lle ei tule laskeutua, vaikka jonkinasteinen yhteistyö morphuksien kanssa on jatkunut. Emme halua kiihdyttää omaa evoluutiotamme.”
”Käytätte silti edelleen eldarialaisten tarjoamaan teknologiaa aluksissanne”, en voinut olla huomaamatta.
 
Edge ja Reimi vilkaisivat toisiaan eikä kumpikaan sanonut mitään. ”Se ei ollut syytös”, täydensin. Kenties olin kuulostanut liian pistävältä, vaikkei se ollut tarkoitukseni.
 
Koska en juuri nyt voinut tehdä mitään Arumatin hyväksi, keskityin tarkkailemaan kahta nuorta. Kumpikin näytti aikuistuneen, rauhoittuneen jopa. Edgessä ei ollut enää samaa levottomuutta kuin ennen, Reimi näytti saaneen sisäisen rauhan demoneiltaan. 1,5 vuodessa oli muuttunut paljon. Kenties myös univormut saivat heidät näyttämään vanhemmilta. Ne olivat yksinkertaiset ja tyylikkäät.
 
Kun Reimi riisui hansikkaansa ja huitaisi ruskean hiuskiehkuran kasvoiltaan, en voinut olla huomaamatta kapeaa kultaista rinkulaa hänen vasemmassa nimettömässään. Hymyilin. Ihmiset käyttivät liittonsa merkkinä sormusta, sen olin ehtinyt heistä oppia. Edge ja Reimi olivat siis solmineet liiton keskenään. Oli jo aikakin. Ehkä pojasta oli tosiaan kasvanut mies. Minun täytyisi muistaa piikitellä tätä myöhemmin asiasta.
 
Aika mateli eteenpäin, ilta vaihtui yöhön. Olin kuvitellut viettäväni tämän päivän kaiken kaikkiaan hyvin erilaisissa merkeissä. Ainakaan mieleeni ei tullut istuminen sairaalan käytävällä kahden vanhan ystäväni kanssa. Kahden Maan asukkaan kanssa. Nyt aiemmat pohdintani uravalinnoista tuntuivat kovin tyhjänpäiväisiltä ja olin puolittain iloinen, etten ollut ehtinyt suostua tehtävään. Kenties kohtalolla oli jotain muuta varattuna osakseni.
 
”Ette tainneet tietääkään, että Freesia on raskaana”, paljastin, kun yö oli edennyt pikkutunneille. Reimi nojasi Edgen olkapäähän ja näytti lopenuupuneelta eikä kloppikaan sen pirteämpi ollut.
”Freesia?” brunetti kysäisi ja haukotteli leveästi.
”Bacchuksen vaimo”, tarkensin. ”Eikö hän koskaan kertonut teille edes vaimonsa nimeä?”
”Nyt kun mietin, hän tosiaan taisi jättää sen mainitsematta”, Edgekin kummasteli. ”Hän on merkillinen mies.”
”Mutta hänestä on siis tulossa isä?” Reimi varmisti. ”Miten se on mahdollista?”
 
Kerroin tuoreimmat kuulumiset. Oli hyvä, että puhuttavaa löytyi edes jonkun toisen elämästä, omassani, kun ei juuri ollut juoruiltavaa. Ei sillä, että olisin ollut juoruiluun taipuvaista sorttia. En kuitenkaan uskonut Bacchuksen pahastuvan, sillä hän arvosti pariskuntaa suuresti.
 
”Myuria Tionysus?” Hoitajan ään havahdutti minut kesken keskustelumme. Sain pääni käännettyä hitaasti, korvieni välissä humisi ja väsymys painoi raskaina luomiani.
”Niin?”
”Ymmärsin, että eldarialaisen tilasta on raportoitava Teille”, nainen ilmoitti ja puristi kannettavaa näyttöä rintaansa vasten.
”Ymmärsit oikein”, vastasin, vaikken muistanut sanoneeni niin. Kenties Giotto oli lähettänyt sanan sairaalaan.
”Hänen tilansa on nyt vakaa, mutta hän on yhä koomassa”, hoitaja kertoi. ”Jouduimme suorittamaan suuren leikkauksen, emmekä voi olla vielä varmoja, miten hänen elimistönsä reagoi. Olemme aiemmin vaihtaneet sisäelimiä keinotekoisiin ainoastaan morphuksilla. Valitettavasti emme voi taata, että eldarialainen selviää.”
 
Kurtistin kulmiani. He olivat siis joutuneet korvaamaan Arumatilta elimiä, monikossa. Kuinka pahaan kuntoon mies oli oikein päästänyt itsensä? Tyhmä kysymys. Tämä oli luultavasti tavoitellut kuolemaa.
 
”Mutta kuten sanoin. Eldarialaisen tilanne on vakaa ja hän on teho-osastolla tarkkailussa. Menkää lepäämään. Otamme teihin yhteyttä heti, jos tilanne muuttuu. Eldarialainen on määrätty erityishoitoon”, hoitaja jatkoi.
”Teille on yhteystietoni?” varmistin.
”Kyllä. Soitamme heti, jos se on aiheellista. Teidän on nyt paras lähteä, teistä ei ole hänelle apua tällä hetkellä.”
 
Vastentahtoisesti nousin sohvalta Edgen ja Reimin seuratessa esimerkkiäni. Olisin halunnut jäädä, mutta olimme kaikki toivottoman väsyneitä.
”Voitte yöpyä luonani. Asuntoni ei ole suuri, mutta minulla on kuitenkin vierashuone”, tarjosin. Olin kotiin palattuani muuttanut lastenhuoneen omaksi huoneekseni ja Lucienin ja minun makuuhuoneen vierashuoneeksi. Olihan oma makuuhuoneeni nyt kovin pieni ja vieraiden turhan suuri, mutta en silti halunnut muuttaa huonejärjestystä uudelleen. Jos minulla olisi ollut varaa, olisin jopa saattanut hankkia uuden asunnon.
 
Keskustassa oli melko hiljaista. Toki pari yökerhoa oli yhä auki ja niiden edustalla norkoili muutama henkilö, mutta pääasiassa kadut olivat tyhjät. Saimme kulkea alueen halki herättämättä suurtakaan huomiota, vaikka epäilemättä sana ihmisten saapumisesta oli jo kiirinyt kaikkien korviin. Mietin tovin, minne muu miehistö oli majoitettu, mutta päätin, ettei se ollut minun murheeni. Juuri nyt tarvitsisin kipeästi unta.
 
En vaivautunut pitämään Edgelle ja Reimille esittelykierrosta. Näytin vain, mistä kylpyhuone löytyi ja ohjasin heidät vierashuoneeseen. Kiireessä kumpikaan ei ollut tuonut vaihtovaatteita mukaan, mutta onnistuin löytämään Reimille sopivan yöpaidan. Se oli hieman liian pitkä, mutta ajoi asiansa. Edgelle minulla ei ollut tarjota mitään, sillä olin jo ehtinyt luopua Lucienin vaatteista.
 
Hieman myöhemmin kiskoin vaatteet päältäni ja poikkeuksellisesti en vaivautunut laskostamaan niitä paikoilleen vaan annoin niiden yksinkertaisesti pudota lattialle. En muistanut, milloin olin viimeksi ollut yhtä väsynyt. Hartioilleni yllättäen lasketuista stressitekijöistä huolimatta nukahdin jo ennen kuin pääni ehti koskettaa tyynyä.