Tuuli kuljetti mukanaan hiljaista laulua, joka kuului Konohan syrjemmältä suunnalta. Laulu kuului hautausmaalta, kun taas yksi arkku laskettiin maan alle ja haudattiin mullalla. Vain pieni määrä ihmisiä oli kerääntynyt haudan ympärille surren ystävänsä menettämistä. Mustaa, vain mustaa löytyi vaatteista.

      Laulu hiljeni sitten, ja jäljelle jäi itkun ääniä. Monetkaan eivät itkeneet, eivät. He olivat ninjoja, eivätkä ninjat itke, ainakaan turhan helposti. Ruusuja laskettiin haudan päälle, joukosta löytyi myös muutama muukin kukka. Ja ne kukat, ne olivat hyvin värikkäitä, niin kuin henkilö, joka oli niiden alle haudattu. Tämä henkilö oli tuonut iloa ystäviensä elämään, vaikka ystäviä hänellä ei kehuttavan paljon ollutkaan ollut. Mutta nyt tuo ihminen oli poissa, jättänyt jälkeensä tyhjän paikan monien elämässä.

      Kaikkein suurimman tyhjyyden hän oli jättänyt erään pojan sydämeen. Tuo poika oli rakastanut häntä yli kaiken, ja rakasti vieläkin. Tummat silmät tuijottivat hautaa ilmeettöminä, kykenemättöminä itkemään. Ihmiset hänen ympärillään katosivat pikkuhiljaa, hautajaisten päätyttyä. Hän vain seisoi paikoillaan ja tuijotti niitä väriläiskiä haudalla. Suuri tuska, se vainosi pojan sielua ja sydäntä, hän oli menettänyt viimeisenkin tärkeän asian elämästään. Toki hänellä ystäviä oli, mutta mikään ei tulisi korvaamaan menetystä, jonka nyt oli kokenut.

      Hän tunsi olkapäällään kosketuksen.
   ”Sasuke…” tytön ääni kuului hänen selkänsä takaa. Hän kääntyi katsomaan pinkkihiuksista tyttöä. Surulliset, vihreät silmät katsoivat häntä takaisin.
   ”Jätä minut rauhaan, tahdon olla yksin…” Sasuke sanoi käheästi, kääntyen jälleen katsomaan hautaa. Tyttö huokaisi syvään, mutta nyökkäsi pienesti ottaen kätensä pois toisen olkapäältä.
   ”Lupaa minulle, että menet yöksi kotiin…” tyttö pyysi, sillä oli huolissaan pojasta. Koskaan, ei koskaan ollut helppoa menettää rakkaansa, eikä sitä koskaan tiennyt, mitä poika saattaisi tehdä itselleen.
   ”Miten vain, kunhan jätät minut nyt rauhaan…” Sasuke tuhahti kasvot edelleen ilmeettöminä. Tyttö näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta päätti sitten kääntyä ja lähteä kävelemään poispäin.

      Aika kului, eikä Sasuke tiennyt, kuinka kauan hän oli siinä seissyt. Ei hän välittänytkään, mikään ei enää merkinnyt hänelle mitään. Ei yhtään mitään. Viimein hän murtui ja valahti polvilleen maahan tuntien kyynelten valuvan silmistään. Hän oli luullut, ettei kyyneleitä enää voisi tulla, mutta nähtävästi ei niin ollutkaan. Lämpimät kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, muuttuen jäätäviksi pudotessaan maahan. Hän oli tukahtua tuskaan.
   ”Minuun sattuu, Naruto. Sattuu niin paljon etten jaksa olla.” Sasuke kuiskasi nyyhkyttäessään, hän otti valkean ruusun käsiinsä ja katsoi sitä huomaten käsiensä tärisevän.
   ”Sinä pyysit, että jatkan elämääni, odotan omaa aikaani... Mutta miten pystyn siihen? Sydämeni on tyhjä, särkynyt, eikä sitä pysty enää kokoamaan uudelleen. Mitä minä teen?” Sasuke huudahti, huomaamatta että aurinko oli alkanut jo laskea. Hän pyyhki kyyneleitä poskiltaan ja kosketti ruusun terälehtiä.
   ”Valkoinen niin kuin lumi, valkoinen niin kuin pilvet. Valkoinen, niin kuin sielusi oli puhdas. Miksi sinun piti jättää minut yksin?” Sasuke kysyi tyhjyydeltä auringon säteiden saadessa ruusun hohtamaan punertavana. Punaista, niin kuin veri. Kuolema. Miksi se kohtasi hänen rakkaimman ihmisen niin pian?

      Sasuken kyyneleet hellittivät, ja hän katsoi hiljaisena hautaa.
   ”Rakastan sinua, ja toivon että odotat minua siellä, missä ikinä oletkin…” hän kuiskasi ilmaan saaden hengityksen höyrystymään. Yö oli saapunut ja Sasuke sulki silmänsä. Hetken hän kuunteli yön ääniä, kunnes avasi silmänsä jälleen hämmästyen täysin näkemälleen.
   ”Mitä..?” hän henkäisi hiljaa.

-------------------------

Nonniin! Tässä on tämä osa. En ole ihan vielä varma, montako osaa vielä kirjoitan. Ainakin yksi on tulossa. Riippuu vähän. :P
Kommenttia kiitos, sillä jos ei tule, en kirjoita! (eikö se ole ihan hyvä vaatimus?) En mie turhaan näitä halua kirjoittaa. ^^;