Harmaat pilvet pimensivät taivasta pahaenteiseen tapaansa. Oli kuin hetkellä millä hyvänsä lumihiutaleet alkaisivat pudota ja peittäisivät maan puuterilumeen. Vain harvat auringonsäteet pystyivät enää taistelemaan tiensä pilvimassan läpi, eivätkä nekään lämmittäneet kolmea ihmistä, jotka olivat joutuneet taisteluun kahden muun kanssa. Talvi oli tulossa, ja ilma heidän ympärillään kylmeni huomattavasti nyt kun aurinkokin alkoi laskea. Tätä muut neljä eivät huomanneet, vain nuorukainen, jonka kasvot oli peitetty maskilla tuntui kiinnittävän huomiota tähän asiaan. Kuinka tuo mustahiuksinen poika olisikaan voinut huomata asiaa, olihan nuorukainen vasta iskenyt hänet tajuttomaksi. Tämän nuorukaisen toveri ja toisen seurueen vanhin mies olivat keskittyneet liiaksi omaan taisteluunsa. Kenties tämä kostoa vannova vaaleahiuksinen nuorukainen huomasi kylmyyden saapumisen, mutta hän oli liian suuttunut nuorukaiselle, joka oli hyökännyt hänen ystävänsä kimppuun, ettei ainakaan näyttänyt sen erikoisempia merkkejä asiasta. Kuinka hän olikaan vasta muutama päivä sitten kutsunut tätä nuorukaista nätiksi ja auttanut häntä etsimään lääkeyrttejä. Ei sillä, että nuorukainen voisi syyttää häntä. 

//HAKUN POV//

Katseeni kääntyi mustahiuksiseen, tajuttomaan poikaan, joka lojui jonkun matkan päässä ystävänsä takana. Nämä kaksi poikaa olivat ruumiillisesti vain hieman minua nuorempia, mutta silti tunsin olevani heitä monia vuosikymmeniä vanhempi. Minun käteni olivat tahriintuneet vereen jo silloin, kun he istuivat koulunpenkillä. Silloin minä olin jo tuntenut sen kaikista kauheimman asian, joka maailmassa voi olla; sen tunteen, kun kukaan ei tarvitse sinua. Näin kuitenkin tuon tunteen aiheuttaman yksinäisyyden tämän vaaleahiuksisen pojan silmistä, ja samoin kuin minäkin, myös tuo mustahiuksinen poika oli erilainen, pelätty suorastaan. Kenties emme olleetkaan niin erilaisia. Tajuissaan olevan pojan sanoja - joihin itsekin uskon - lainaten: "Toisissa olosuhteissa me olisimme voineet olla ystäviä." Raivo sai tämän pojan silmät näyttämään verenpunaisilta niiden tavallisten taivaansinisen värin sijaan. Hänen kätensä puristui nyrkkiin, ja hän syöksyi minua kohti. Yritin väistää, mutta pojan viha antoi hänelle yllättäen lisää nopeutta. Hänen nyrkkinsä osui kasvoihini lähes yli-inhimillisellä voimalla, ja lennätti minut taaksepäin, samalla kun tunsin kasvojani peittävän maskin halkeavan iskun voimasta. Putosin selälleni maahan, mutta tieltä nousseen pölyn turvin pääsin nousemaan huomaamatta ylös. Huomasin, että poika oli jo lähtenyt uuteen hyökkäykseen. Nyrkki osui vatsaani ja toistamiseen kasvoihini, mutta enää en kaatunut maahan. En kuitenkaan edes yrittänyt väistää edes kaikkein suoraviivaisimpia iskuja. Osiin haljennut maskini putosi maahan osa kerrallaan, paljastaen henkilöllisyyteni täysin. Järkytys valtasi pojan silmät, jotka muuttuivat nopeasti takaisin niiden tavanomaiseen siniseen sävyynsä. Hän oli vasta nyt tunnistanut minut, henkilön, jonka hän oli tavannut vasta muutaman päivän aiemmin, ja jonka kanssa hän oli viettänyt aikaa levätessään rankan harjoituksen jälkeen. Hänen kätensä oli jo puristunut nyrkkiin valmiina iskemään, mutta isku pysähtyi vain senttien päähän kasvoistani. 

Katseeni kylmeni huomattavasti, mutta mielessäni en voinut olla toistamatta sitä yhtä kysymystä: "Miksi?" Miksi hän ei kostanut tajuttoman ystävänsä puolesta? Miksi hän oli pysähtynyt? Eikö hän pystynyt lyömään henkilöä, jonka oli tavannut vain kerran, ja joka oli juuri lyönyt hänen ystävänsä tajuttomaksi? En ymmärtänyt häntä. Tässä maailmassa ei voinut olla kiltti ja armahtavainen. Minä olin jo ymmärtänyt sen, ja siksi jatkoin pojan painostamista. Halusin hänen päästävän minut vapaaksi tästä tuskasta. Olin jo hävinnyt hänelle, sillä tunsin heti ensimmäisestä iskusta, että tämä poika oli liian vahva. Olin hävinnyt, joten minusta ei olisi enää suojelemaan ja auttamaan toveriani, pienen elämäni tärkeintä henkilöä. Toverini ei kaipaisi heikkoa "asetta" itselleen, eikä elämälläni ollut muuta tarkoitusta. Pojan pitää kuitenkin joskus tahria kätensä vereen, joten miksi en auttaisi häntä? Levitin käsiäni valmiina ottamaan seuraavan iskun vastaan. En väistäisi, enkä myöskään estäisi poikaa lyömästä. 

Pojan silmissä oli hetken ajan epäuskoinen ja epäröivä katse. Sitten nuo siniset silmät osuivat hänen ystävänsä liikkumattomaan kehoon, ja tunsin jälleen hänen nyrkkinsä osuvan kasvoihini. Tällä kertaa iskusta puuttui kuitenkin kaikki voima ja päättäväisyys. Poika ihmetteli, miksi olin toverini kanssa, miksi liikuin sellaisen ihmisen kanssa, joka murhasi muita. Huokaisin syvään tämän naiivisuudelle, mutta päätin kuitenkin kertoa hänelle syyni. Kerroin hänelle, kuinka isäni tappoi äitini kun olin lapsi. Isäni oli tuolloin yrittänyt tappaa minutkin, mutta minä ehdin ensin. Tapasin toverini ja lupauduin hänelle "aseeksi", koska minulla ei ollut muutakaan. Kukaan muu ei halunnut minua. Olin silloin niin onnellinen, ja valehtelisin, jos yrittäisin väittää, että kadun päätöstäni. Toverini on elämäni tärkein henkilö. Nyt olin hävinnyt ja osoittautunut heikoksi, mikä tarkoitti sitä, ettei toverini enää tarvinnut minua. Tarkemmin sanottuna, en ollut enää sopiva hänelle, sen tiesin kysymättäkin.

Painostin vaaleahiuksista poikaa yhä edelleen, ja näin kuinka hän taisteli itseään vastaan. Osa hänestä varmasti halusi kostoa, mutta hänen naiivi puoliskonsa olisi varmasti antanut minun olla. Tämän kamppailun etenemisen näki selvästi hänen kasvoiltaan, kuin olisin lukenut avointa kirjaa. Luulin jo, ettei hän tekisi sitä, kun yhtäkkiä hän veti taskustaan pienen linkkuveitsen ja puristi sen kahvaa tiukasti kädessään. Hän lähti juoksemaan minua kohti, mutta en tuntenut pelkoa, vain pettymystä itseeni ja kiitollisuutta. Lausuin hiljaisen kiitoksen, kun pojan käsi ojentui minua kohti. Samassa huomasin toverinikin jääneen alakynteen omaa vastustaan vastaan. Tämäkin oli kokemassa pian aivan samanlaisen kohtalon, ellen minä ehtisi tehdä jotain hänen hyväkseen. Olkoonkin se sitten viimeinen tekoni, mutta tiesin toverini luottavan suojaansa, toisin sanoen minuun. Silmiini ilmestyi raivoisa, mutta päättäväinen ilme, samalla kun tartuin pojan veitsikäteen. Sanelin nopean anteeksipyynnön ja selityksen, etten voinut lähteä vielä. Paiskasin itseäni lyhyemmän pojan helposti sivuun ja lähdin juoksemaan tuulen lailla toveriani kohti. Puristin silmäni kiinni hokien mielessäni yhtä ja samaa lausetta: "Minun täytyy ehtiä!"


Avasin silmäni, mutta jouduin sulkemaan ne heti uudestaan. Ympärilläni vallitsi outo valkeus, joka häikäisi silmiäni. En kuitenkaan enää tuntenut kipua niissä paikoissa, joihin poika oli onnistunut lyömään minua, saatikka missään muualla. Putosin polvilleni yhä avaamatta silmiäni ja painoin käteni kasvojeni peitoksi. En ollut ehtinyt! Toverini, elämäni tärkein henkilö, ainut joka oli tarvinnut minua, oli menehtynyt takiani. Lyhyen elämäni aikana saamani kokemuksen avulla tiesin, etteivät kyyneleet auttaneet mitään, joten pakottauduin nousemaan ylös hitaasti mutta varmasti. Avasin silmäni uudelleen, tällä kertaa hitaammin ettei valo vain sokaisisi minua uudestaan. Katselin ympärilleni, mutta näin pelkkää valkeutta. Ei mitään muuta. Ei tietä, ei sitä reunustavaa metsää, eikä myöskään kahta poikaa tai heidän kanssaan kulkenutta miestä. Eikä toveriani.

Vähitellen aloin ymmärtää mitä oli tapahtunut. Kenties en ollutkaan epäonnistunut. Kenties olinkin ehtinyt. Toverini siis oli yhä elossa ja kunnossa. Hymy valaisi kasvojani, ja nopealla käden liikkeellä vedin auki hiuksiani sitovan nauhan. Tummanruskeat hiukseni putosivat vapaasti alas olkapäideni ohi. Kuinka olinkaan vihannut sitä tunnetta, kun hiukseni olivat sidotut tiukalle nutturalle pääni päälle. Sen tyylinen kampaus muistutti minua kahlitusta elämästäni, minkä takia vannoin, etten enää koskaan sitoisi hiuksiani. Istuuduin rauhallisesti alas, sillä mihin minulla enää olisi kiire. Huokaisin syvään, mutta kaikinpuolin tyytyväisenä. Tuska sisälläni oli kadonnut, ja nyt minulla olisi viimein aikaa levätä ilman muistojeni painajaisia. Nyt saisin viimein rauhan.

//HAKUN POV LOPPUU//

Toisaalla nuoren pojan verinen ruumis makasi hangella. Kaikesta huolimatta hänen kasvoillaan lepäsi rauhallinen ilme, kuin hän olisi nukkunut. Kauempana taistelu jatkui vielä, mutta poika lepäsi paikallaan välittämättä enää taistelijoiden hyvinvoinnista. Hän oli jättänyt elämän murheet taakseet ja siirtynyt eteenpäin. Hän, joka oli joutunut usein tahrimaan kätensä vereen, mutta joka silti oli sielultaan puhtaampi kuin kukaan. Hän, jonka kuolema tuli muuttamaan vaaleahiuksisen pojan elämän. Yksinäinen lumihiutale putosi pojan silmän viereen ja suli vielä lämpimän kehon kuumuudesta. Se vieri alas hänen poskeaan, kuin yksinäinen pieni kyynel.

Harmaat pilvet olivat peittäneet jo lähes koko taivaan. Auringosta näkyi vain muutama viimeinen säde, jotka maalasivat taivaan verenpunaiseksi valollaan. Yksitellen pienet lumihiutaleet alkoivat putoilla alas taivaasta, mutta vain yksi kiinnitti näihin huomiota. Puoli tuntia sitten tuon henkilön suojatti oli menehtynyt ja vasta hetki sitten hän oli peittänyt tämän kasvot haudatessaan tätä. Nyt hän istui suuren tammen juurella kasvot kohotettuina kohti taivasta, mielessään vain yksi ajatus:"Haku… Itketkö sinä…?"