Sasuke seisoskeli koulun edessä ärtyneen oloisena ja vilkaisi kännykkänsä näytöstä kelloa. Bussi oli auttamattomasti myöhässä ja poika halusi jo kotiin. Hän oli halunnut mennä myöhemmällä kyydillä, koska ensimmäinen oli ollut täynnä. Matkasta olisi tullut piinallisen ahdistava, varsinkin pojalle, joka viihtyi omissa oloissaan.

Oli ollut hänen ensimmäinen koulupäivänsä. Päivä oli ollut aamusta asti hyvin kostea, eikä tihkusade ollut hellittänyt edes iltapäiväksi. Sasuken mieliala oli tällä hetkellä melko alhaalla ja sitä olisi voinut sanoa yhtä harmaaksi kuin mitä hänen yläpuolellaan riippuva taivas oli. Vaikka poika oli tutustunut moniin uusiin oppilaisiin ja jopa puhunut heille, hänen huono tuulensa ei ollut haihtunut minnekään. Hän oli nukkunut viime yönä huonosti, ehkä vain noin viitisen tuntia, koska oli hermoillut ensimmäistä päiväänsä uudessa koulussa.

Vihdoinkin bussi saapui ja Sasuke nousi sisälle, istuen heti ensimmäiselle istuimelle. Hän laski reppunsa vierelleen ja painautui selkänojaa vasten. Hän olisi voinut vain nukahtaa ja leijailla pois. Kun linja-auto lähti liikkeelle, se pysähtyi äkisti ja sai Sasuken retkahtamaan eteenpäin.

'Hienoa, mitä nyt?' poika nurisi mielessään ja käänsi katseensa avautuvaan oveen.

"Anteeksi kovasti!" Tuttu ääni. Pian vaaleanpunahiuksinen, sievä tyttö nousi bussiin, väläytti kuskille pahoittelevan hymyn ja kääntyi Sasukeen päin. Tyttö oli hänen kanssaan samalla luokalla, sen Sasuke muisti.

Silloin se tapahtui taas. Pojan päätä vihlaisi ja hän näki välähdyksen silmissään. Tuon tytön kasvot ja vaatteet olivat hehkuvanpunaisen veren peitossa ja maailma hänen takanaan kieppui vimmatusti. Näky oli kammottava mutta se kesti vain hetken. Kun tyttö käänsi kasvonsa pois, veri katosi, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Sasuke kirosi mielessään ja hieroi otsaansa, hivenen säikähtäneenä. Tuo sama näky oli toistunut hänen mielessään jo monet kerrat eri ihmisten kohdalla. Poika ei enää uskaltanut katsoa kehenkään.
Kaikki oli alkanut noin kuukausi sitten, kun Sasuke oli alkanut nähdä painajaisia. Sitä oli kestänyt noin kolme väsyttävää viikkoa, jonka jälkeen näyt olivat alkaneet. Tällöin painajaiset olivat loppuneet. Mutta näyt olivat rankempia pojalle kuin unet. Elämä oli alkanut tuntua masentavalta. Jopa hänen isoveljensä oli alkanut olla huolissaan. Mutta Sasuke ei halunnut ulkopuolisten apua, ei varsinkaan psykologin apua.

Bussi pysähtyi keskustaan ja Sasuke jäi pois kyydistä. Hän jatkoi matkaansa kohti kahvilaa, sillä hän oli nääntymäisillään nälkään. Juuri, kun nuorukainen oli astumassa Sun Cafe -nimiseen paikkaan, hän kuuli takaansa parahduksen. Sasuke katsoi olkansa yli. Sama tyttö, jonka poika oli nähnyt bussissa, makasi nyt keskellä autotietä polvi veressä. Hän oli varmaankin ylittänyt tietä ja liukastunut.

Sasuke mietti, tarvitsiko tyttö apua, kun kuuli yhtäkkiä jarrujen kirskuntaa kauempaa. Punainen urheiluauto lähestyi uhkaavasti pinkkitukkaista, joka yritti nousta ylös. Sasuke ei empinyt kuin hetken. Hän ryntäsi tytön luokse, kietoi kätensä tämän vyötärölle ja vetäisi hänet sivuun, pois kaaharin alta. Urheiluauto huristi heidän ohitseen ja jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

"Ki-Kiitos..." tyttö sai suustaan katsoessaan Sasukeen. Ensin Sasuke hätkähti ja oli valmiina ottamaan näyn vastaan mutta kun mitään ei tapahtunut, hän rentoutui hieman ja tajusi päästää tytöstä irti.

"Ole ensi kerralla varovaisempi", Sasuke sanoi ja vilkaisi tytön polvea. "Pystytkö kävellä?"

Tyttö käänsi vihreät silmänsä ruhjeeseen, joka koreili hänen jalassaan ja hymyili sitten lämpimästi pelastajalleen. "Voin mainiosti."

Sasuke nyökkäsi. "Olen Sasuke. Sakura...han oli nimesi?"

Tyttö nyökkäsi. "Olemme samalla luokalla, eikö vain? Olet se uusi oppilas."

Sasuke nyökkäsi uudelleen ja Sakura hymyili pienesti ottaessaan pari askelta taaksepäin ennen kuin heilautti kättään hyvästeiksi. "Näemme varmaan huomenna."

"Niin", Sasuke huokaisi, kun tyttö oli jo niin kaukana, ettei tämä kuullut. Kuinka kauan poika jaksaisi elää näkyjensä kanssa?

----------------------------------------------

"Kotona ollaan..."

Sasuke laski reppunsa lattialle ja riisui takkinsa sekä kenkänsä kaksion pieneen eteiseen ennen kuin asteli kädet taskuissa keittiöön. Itachi oli täydessä touhussa ja laittoi ruokaa. Pian mies huomasi pikkuveljensä ja hymyili. "Hei, Sasuke. Miten ensimmäinen päiväsi meni?"

Nuorempi hetkautti harteitaan. "Siinähän se."

"Saitko uusia ystäviä?"

"Itachi, olen 16. Minulle ei tarvitse puhua kuin ekaluokkalaiselle." Joskus Sasukea todella ärsytti hänen veljensä holhoava käytös. Olihan Itachi poikaa ainakin viisi vuotta vanhempi mutta ei miehen olisi tarvinnut koko ajan puuttua hänen asioihinsa.

Itachi huokaisi ja katsoi Sasukeen tyynenä. "Sasuke, en minä-"

Samassa ovelta kuului koputus ja Itachi viittoi veljeään avaamaan sen. Sasuke laahusti takaisin eteiseen ja käänsi lukkoa, jolloin ovi avautui. Vieras käänsi kasvonsa Sasukeen ja virnisti niin, että koko valkoinen hammasrivistö tuli esiin.

"Yoko?" Sasuke tyrmistyi.

"Heippa, pikkuveli", oven takana seissyt nuori nainen tervehti rempseästi.

"Mitä... Sinä... Mutta..."

"Mitä nyt? Enkö olisi saanut tulla tervehtimään rakkaita veljiäni?" Nainen astui sisään ja leyhytteli itseään kädellään. "Huh, jopas olikin matka..."

"Sinun pitäisi olla Amerikassa", Sasuke mutisi kulmat kurtussa.

"Suunnitelmiin tuli pieniä muutoksia", Yoko sanoi laskien matkalaukkunsa lattialle. Samassa Itachi ilmaantui eteiseen ja yllättyi nähdessään siskonsa. "Yoko."

"Hei, Itachi", nainen tervehti ja halasi miestä tiukasti. Kesken halauksen nainen kurtisti kulmiaan, astui taaksepäin ja tökkäsi miestä rintaan hymyillen ilkikurisesti. "Olet treenannut."

Sasuke huomasi veljensä punastuvan ja pyöritteli silmiään. Itachi ei ollut koskaan oppinut ottamaan kohteliaisuuksia vastaan.

"Olette kasvaneet ihan liikaa ja... Woah, Itachi!" nainen huudahti huomattuaan miehen poninhännällä olevat hiukset. "Millä olet oikein ruokkinut pehkoasi? Nuohan ovat hillittömän pitkät!"

Sasuke rykäisi ja Yoko katsoi häneen pahoittelevasti. "Voi, anna anteeksi, muru! En vielä antanut sinulle halia."

"E-Ei tarvitse-"

"Myöhäistä!" Sitten Yoko otti Sasuken rutistukseensa ja huokaisi. "Teistä on tullut niin komeita."

"Et itsekään näytä hassummalta", Itachi sanoi hymyillen ja pörrötti Yokon pitkää mustaa tukkaa naisen erkaannuttua Sasukesta, joka oli tukehtumaisillaan. Nainen virnisti lapsekkaasti ja kietoi kätensä molempien herrashenkilöiden ympärille. "Ihanaa olla taas teidän luonanne!"

------------------------------------------

"Oletko siis tällä hetkellä ilman työtä?"

Itachi katsoi siskoaan kysyvästi odottaessaan vastausta ja Yoko nyökkäsi lapatessaan ruokaa lautaselleen. "Kun kaikki alkoi mennä Amerikassa pieleen, laiminlöin työtäni ja sain lopulta potkut. Minulla ei ollut varaa maksaa vuokraani ja menetin asuntoni, jolloin asetuin erään ystäväni luokse asumaan."

"Miten sinulla oli varaa lentolippuun?" Itachi ihmetteli istuutuessaan ruokapöydän ääreen ja Yoko vältteli veljensä katsetta. "Lainasin rahaa. Ei se sen vaikeampaa ollut."

"Keneltä?" Itachi tiukkasi ja Sasuke huokaisi kyllästyneenä ronkkiessaan ruoka-annostaan haarukalla. Itachi oli aina ollut tuollainen. Hän halusi aina tietää kaiken, koski asia mitä tahansa. Sasuke oli saanut kestää veljensä uteliasta luonnetta jo niin monta vuotta, että oli saanut tarpeekseen tästä.

Yoko ei vastannut Itachin kysymykseen vaan ohitti sen täydellisesti kääntäessään kasvonsa Sasuken puoleen. "Miten koulussa menee, Sasuke?"

"Yoko", Itachi sanoi painostavasti ja nainen huokaisi alistuvasti. "Suutut jos kerron."

Itachi pysyi vaiti, jolloin Yoko kaatoi itsellen lasillisen vettä ja otti kulauksen. "Madara."

"Et voi olla tosissasi", Itachi sanoi hiljaa puristaessaan nenänvarttaan ja Yoko laski lasinsa lautasensa viereen. "Minun oli pakko. Hän oli ainoa vaihtoehtoni."

"Ainoa? Unohditko omat veljesi?" Itachi kuulosti loukkaantuneelta.

"Ei, tietenkään en unohtanut teitä! Teidän takiannehan minä tulin tänne", Yoko puolustautui ja Sasuke nojasi päätään käteensä. 'Taas he tappelevat...'

"Miksi et ilmoittanut, Yoko? Olisin voinut itsekin auttaa sinua. Silloin sinun ei olisi tarvinnut alentua Madaran apuun", Itachi sanoi paheksuvasti ja Yoko risti kädet rinnalleen. "Vaikuttaa siltä, että pidät minua yhtä pahana kuin hän. Kuinka voit edes ajatella niin?"

"En ajattelekaan. Minä-"

Itachi keskeytti lauseensa, kun huomasi Sasuken nousevan pöydästä ja vilkaisi pikkuveljensä lautasta - poika ei ollut syönyt juuri mitään.

"Sasuke?" Yoko kysyi.

"En ole nälkäinen", poika sanoi sävyttömästi ja lähti huoneeseensa, jolloin hiljaisuus laskeutui asuntoon. Yoko tuijotti suutaan mutristellen ruokalautastaan ja vilkaisi Itachia ripsiensä alta. Mies katsoi Sasuken huoneen suuntaan ja näytti hivenen huolestuneelta.

"Anteeksi", Yoko mutisi ja Itachi käänsi kasvonsa kysyvästi hänen puoleensa, jolloin nainen jatkoi. "Tiedän, että minun olisi pitänyt ilmoittaa teille tulostani. Madara ei ollut mikään paras vaihtoehto, mutta en halunnut aiheuttaa sinulle vaivaa. En halua, että vihaat minua."

"En vihaa sinua, Yoko", Itachi sanoi laskiessaan haarukan kädestään ja hymyili pienesti. "Olen pahoillani. En olisi saanut suuttua sillä tavalla."

"Taisimme jälleen pahoittaa Sasuken mielen, vai mitä?"

"En usko", Itachi sanoi ja huokaisi pyyhkäistessään kasvojaan. "Hän on alkanut vältellä minua. En tiedä, mistä se johtuu, eikä Sasuke ole suostunut kertomaan syytä. Luulen, että sillä on jotain tekemistä painajaisten kanssa, joita hän näki vielä viikko sitten."

"Painajaisten?" Yoko ihmetteli ja kurtisti kulmiaan huolestuneena. "Onko tapahtunut jotain, mistä minun olisi hyvä tietää?"

Itachi oli hetken hiljaa ja nojasi tuolissaan taaksepäin. "Sasuke näki kolmen viikon ajan painajaisia. Niitä oli jokaikisenä yönä, eikä hän voinut nukkua pitkään aikaan. Hän näytti kamalalta: hän ei syönyt kunnolla, hän ei käynyt ulkona eikä puhunut kenenkään kanssa... Hän ei päästänyt edes minua lähelleen ja olin menettää toivoni, kunnes painajaiset noin viikko sitten loppuivat. Mutta vaikka Sasuken tila parani huomattavasti, hän välttelee edelleen katsettani. Aivan kuin hän ei haluaisi katsoa minua silmiin..."

"Mistä painajaiset johtuivat?" Yoko kysyi ja Itachi hetkautti harteitaan tietämättömänä. "En tiedä. Mutta olen todella huolissani. Pelkään, että Sasuke tekee vielä jotain typerää, jos hänen olonsa ei kohene."

"Minä puhun hänen kanssaan", Yoko sanoi tarttuessaan veljeään kädestä ja hymyili lempeästi. "Ehkä Sasuken on helpompi keskustella minun kanssani."

Itachi puristi sisarensa kättä ja nyökkäsi kiitollisena. "Kiitos, Yoko. Ja mukavaa, että palasit takaisin."