Mä kattelin tylsistyneenä ympärilleni. Sama näkymä ku aina ennenkin, mut ei vaan ollu muuta tekemistä. Likasta, pinnalta vähän sulanutta lunta joka paikassa, vieläpä ihan liikaa. Inhosin muutenkin tätä vuodenaikaa. Oli muka kevät, mutta oikeasti joka paikassa oli vain joko likaista lunta, petollista jäätä tai loskaa. Miksei kesä voinut jo tulla? 

Ja oli kylmä. Jo melkein huhtikuu, ja silti miinusasteita. Mihin maailma oli oikein menossa? Ehkä en edes halunnut tietää. Varpaat jäässä oli inhottava kävellä, mutta vielä enemmän mua ärsytti toi koira. Siis on koirat ihan okei, mut just nyt toi koira kävi aika pahasti mun hermoille. Se veti niin paljo, et oli työn ja tuskan takana pysyä kävelyvauhdissa. Mikä oli tietysti pahempi juttu, jos lenkillä piti viipyä joku tietty aika. Vilkasin puhelimeni kelloa, sen mukaan takas sai mennä aikasintaan 45 minuutin päästä. 

Helvetti. Ei jaksais kävellä enää. Mä vajosin kyykkyyn loskasen lumen ja salakavalan jään peittämään maahan, ja varoin ettei perse kastunu osuessaan mun märkien saappaiden varsiin. 

Asento oli huono, jalat puutu ja koira ei suostunu pysymään paikallaan vaan kiers koko ajan ympyrää mun ympäri. Huokasin ja nousin. Miks mä olinkaa suostunu ulkoiluttaa Kiban koiraa sillä aikaa ku niille tuli vieraita? Ärsytti. 

Mä harkitsin jo piskin sitomista puuhun, ku yhtäkkii näin jonkun kävelevän mutkan takaa. Hitto ku säikähin, ihan oikeesti. Siirryin tien toiseen reunaan ja otin koirasta tiukemmin kiinni. Ties vaikka sais päähäsä yrittää hyökätä vastaantulijan kimppuun. 

Ku tyyppi tuli lähemmäs, mä tunnistin sen. Se oli se tyttö, joka oli mun kans samalla bussipysäkillä aamusin. Tuli aina ihan viime tingassa, pari kertaa melkein myöhästynykki. Mut mitä se tääl teki? Eikö enää missään saanu koiranhirttämisrauhaa?

"Moi!" Sä hihkasit mulle jo jonku matkan päästä. 
"Moi" mä vastasin. Katoin ku sä hidastit ja tulit paijaamaan piskiä, Akamaru sen nimi tais olla. Se sai tietty kauheen sekokohtauksen ja alko vetää ja hyppii ja halus selvästi sun syliin. Ehkä sä sen mielestä yhtä vastustamaton ku mustakin.  ... Eikun...  Mitä mä just aattelin susta?

Mua alko nolottaa. Sä päästit hurtasta irti ja katoit muhun. Se katse oli pelottava, tuntu ku oisit osannu lukee mun kaikki ajatukset. Eihän se voinu olla totta, eihän?

"Kiva koira" sä rikoit hiljaisuuden. 
"Nii. Tai ei se kyl oo mun, mä vaa ulkoilutan sitä. Tai siis en mä yleensä sitä ulkoiluta, mun vaa piti viedä se hetkeks pois ku sen omistajalle tuli vieraita.." Mä tajusin kuulostavani ihan tyhmältä, kuka muka alkaa selittää tollasii melkein tuntemattomalle? 
"Okei " sua ei näyttäny haittaavan vaikka mä annoin ittestäni just tosi tyhmän kuvan. "Ootsä menos jonnekki vai seisotko ihan huvikseen vaa täällä?"

Mä hätkähdin. Mistä sä tiesit? 
"Tota, me ollaan kyl kävelyyn jo iha sairaan kauan.. Ni joo, me vaa seistää ja ootetaa." Mä möläytin ja heti sen jälkee löin itteeni henkisesti. Hillitse vähä tota kieltäs, ääliö! Saiks ton söpöt kasvot ja pinkit hiukset mut noin sekasin? 
"Haluut tulla meille oottaa? Mä asun tääl ihan lähel." Sä kysyit, ihan huolettomasti, ihan ku me oltas tunnettu jo kauan ja oltas vanhoi kavereita. Se hämmens, koska oikeesti me ei oltu kertaakaan ees kunnolla juteltu. Mut tarjous oli silti houkutteleva. 
"No jos siit ei oo kauheesti vaivaa."


Miten on mahollista tuntee olosa samalla vaivaantuneens ja silti jotenki kotosaks? Koska sun luonas mä tunsin niin. Olihan se vähä noloo vaan tulla sulle kylään. Sä vaan pälätit kaikkee. Tonne voi laittaa sen koiran siks aikaa, sulla on varmaa kylmä, haluutsä jotain juotavaa? Tuntu ku meiän osat ois vaihtunu, nyt sä selittelit jotain hermostuneena ja mä taas kuuntelin tyynenä. 

Me oltiin sun huoneessas. Ovessa oli söpö kirsikankukilla koristeltu nimikyltti jossa luki Sakura, ja sun huonees oli muutenki aika hyvin sun luonnettas kuvaava. Söpö, kiltti, mutta arvaamaton. 

Me juteltiin kaikenlaista. Tuntu ku mä oisin tuntenu sut jo nyt paremmin ku mun oikeet kaverit. Sä sait mun olon jotenki tosi luonnolliseks. Outoo ettei me oltu aikasemmin tutustuttu. Ja outoo etten mä ollu aikasemmin ihastunu suhun. 

Ku mä tajusin sen, tuli outo hiljasuus. Mä vähä säikähin, entä jos sä sitteki osasit lukee ajatuksia? Mä yritin vakuutella ittelleni et se on mahotonta, mut ainoo mihin mä pystyin keskittyy oli sun outo ilme. Sä katoit mua niin harkitsevan näkösenä, et mua alko melkein pelottaa. Seuraavaks mun aivot rekisteröi sun huulet mun huulia vasten. Se oli vaan tosi pieni, nopee suukko, mut se sai mut ihan sekasin. Mä en tienny mitä sanoo. Mä en tienny miten reagoida. 

Ennenku mä ehdin kysyy mitään, sä painoit äkkiä kätes suus eteen ja pomppasit ylös sängyltä jolla me istuttiin. 
"S-sun on paras mennä. Sori mä en ihan oikeesti tiiä mikä muhun meni..." Sä sanoit säikähtäneellä äänellä ja melkein työnsit mut ja Akamarun ulos. Mä jäin sun rappusille seisoo niin totaalisen hämmentyneenä. 


Siit ehti kuluu muutama päivä, enkä mä saanu mun ajatuksia selkenemään. Onneks oli pääsiäsloma eikä ollu kouluu. Mun aivot ois varmaa ylikuumentunu jos ois joutunu miettii enää yhtää enempää. 

Eniten mua vaivas se ku mä en tienny. Mä en tienny mitä sä musta oikeesti aattelit. Oliko se ollu vaan pelkkä päähänpisto, vai halusitsä sitä oikeesti? Miks sä menit yhtäkkii niin tolaltas? Mun teki mieli mennä kysyy sitä sulta. Mä halusin niin palavasti tietää, mä halusin tietää kaduitko sä. Toisaalta mua pelotti et sä kieltäisit koko jutun, sanoisit et se oli virhe, et haluis enää nähä mua tai jotain muuta yhtä kauheeta. Mä halusin uskotella ittelleni et sä teit sen koska sä tykkäsit musta. Sen mä oisin halunnu kuulla. 

Lopulta mä en enää saanu pidetty itteeni kotona, mun oli yksinkertaisesti pakko mennä käymään sun luona. 

Vaikka mä kävelin rauhallisesti, mua hengästytti. Jännityksestä. 
Kop kop kop. Mä koputin ja toivoin sun olevan kotona. Mitä mä selittäisin jos oven avaiski sun vanhemmat? Moi, mä haluun tietää mitä teiän tyttö tarkotti ku pussas  mua? Joo ei. 

Ovi avautu ensin vaa ihan vähäsen, avaaja halus selvästi tietää kuka siellä oli ennenku päättäisi avaisko oven kunnolla. Mä toivoin et mä oisin avattavien listalla. Tai ainakin ihan sama-listalla. Kunhan ei paiskaan oven nenän edestä-listalla. Näköjään näkymä kelpas, koska ovi avautu. 

Mä hätkähdin. Vaikka mä miten paljo susta tykkäsinki, edes mä en voinu peitellä tosiasioita. Sä näytti karseelta. Olit laihtunu varmaan viis kiloo, sun silmänaluset oli tummemmat ku ulkona oleva saastanen hanki, tukka oli rasvainen ja sun koko olemus oli riutunu. 

"Ei sun ois tarvinu tulla. Sä voit unohtaa mut koko loppuelämäkses." Sä sanoit heikolla äänellä. 
"Mitä sä oikein höpiset? Miks mä haluisin unohtaa?" 
"No kyl sä tiiät. Se viimekertanen." Sä selitit outo ilme kasvoillas. 
"En mä haluu unohtaa sitä." Vitsi mä kuulostin tyhmältä. Sä vaan katoit mua silmiin ja istuit lattialle, käperryit pieneksi keräksi. Mä en taaskaan tienny mitä sanoo. Oliks se vaivannut sua noin paljo? Olitsä luullu et mä alkaisin inhota sua? 

"Mä vaan haluun tietää, et olitsä tosissas silloin?" Mä kysyin ja istuin sua vastapäätä. Kesti pitkään ennenku sä vastasit, mut lopulta sä nyökkäsit  
"Mä ihan oikeesti tykkään susta, mut mä tajuun kyl jos sä et tunne samoin..." sä kuiskasit hiljaa, ääni sortuen. 

Mä hivuttauduin ihan sun eteen, ja vedin sut kömpelöön halaukseen. 
"Tunnen." Mä vastasin sulle hiljaa. 

Tällä kertaa oli mun vuoro suudella sua. 
"Koska helvetti, mä taidan rakastaa sua."