Kaksi pikkurilliä yhdessä. Sitä kutsutaan pikkurillilupaukseksi. 

Mistä tulit? Miltä näytät? 
Kukaan ei teidä...

"Onko tällä neidillä vaikeuksia nukkua yösydännä? Voit nukkua rauhassa, minä lumosin sinut. Unohda painajaisesi, minä syön ne. Ihan kaikki." 

Hiljainen ääni kuiskii. Kylmä käsi painaa hennon tytön pään takaisin koreaa tyynyä vasten ja varjo nousee ylös. Pieni kuun säde, mikä pilkottaa parvekkeelta, valaisee varjon kasvoja ja voi nähdä vain sysimustan silmän. Sitten se on poissa.

"Äiti! Äiti! Minulla on ystävä! Hän syö painajaiseni! Hänen nimensä on Baku!"

"Ei kulta, ei sellaisille saa puhua. Baku on mustavalkoinen unten syöjä. Vain taru..."

Seuraavana yönä hän kuitenkin palaa. Hän tulee sisään aukinaisesta parvekkeen ovesta ja jättää heiluvan verhon taakseen. Kun hän ottaa viittansa hupun pois päästään, hän hymyilee. Niin petollinen hymy. Mustat hiukset heilahtavat hieman, hupun perässä, mutta jäävät taas paikoilleen. Yön mustat silmät tiirailevat tyhjää petiä. Missä nuori neiti on?  Sitten hän kääntyy. Viitta heilahtaa nopeasti, yrittäen pysyä liikkeen mukana, mutta tuloksetta. Kalpeat kädet tarttuvat lyhyen tytön käsistä ja mies polvistuu.

"Näitkö taas painajaista? Jätä ne minulle. Syön ne kokonaan. Lepää rauhassa ja unohda nuo kamalat asiat"

Mitä?
Sanooko tämä neiti pyytävänsä sinulta toista palvelusta? 
Et aijo kieltäytyä, koska se tekee sinut aidosti onnelliseksi. 
Tällä kertaa teette lupauksen suudelmalla.

Kalpeat huulet vasten prinsessan huulia. Hän nousee ylemmäs kumartaen tytölle. Valkoiset ja kylmät kädet nostavat neidin ilmaan, vieden tämän sängylle ja peitellen pehmeään untuvamereen. Jälleen kuu näyttää vain osan pitkästä, mustavalkoisesta hahmosta. Mutta se riittää kertomaan ihmisille, ettei häneen kannata tutustua. Tämä neiti otti riskin ja tahtoi antaa Baku nimiselle ystävälleen rakkautta. 

"Ei haittaa, vaikka sinulla on lisää ja lisää toiveita. Tunnusta halusi. Et koskaan enää voi karata tästä pohjattomasta paratiisista."

Jälleen komea karkulainen on poissa ja tyttö nukkuu unten mailla. Miksi hän antaa tytölle runsaasti kaikkea? Kaikki ihanat unet ja unelmat. Tyttö elää niiden seassa ilman minkäänlaista todellisuutta. Kaikki huolet ja painajaiset ovat poissa, kun unelmien ja runsauden kuningas syö ne...   
 Prinsessa pitää häntä omana prinssinään ja joka yö odottaa Bakua luokseen, mutta hän ei tule. Jättikö prinssi prinsessansa? 
 Sitten nousee täysikuu. Neiti seisoo parekkeellaan ihailemassa kuuta ja loputonta tähtitaivasta. Mustasta taivaasta tulee mieleen hänen silmänsä ja kuun valkeasta pinnasta hänen ihonsa. Mikä olisi kauniimpaa kuin yötaivas ja täysikuu? Mikä olisi kauniimpaa kuin hän? Prinssi?

Hän kutsuu itseään ritariksi...

Vilahdus takana ja syvä hiljaisuus. Pelkkä yö kukkuu metsässä, kuusen oksien siimeksessä. 

"Joten, kun täysikuu nousee, työni on tehty. Korvaus tulee olemaan..."

Tuttu ääni saa neidin kääntymään. Tyttö hymyilee hieman, mutta se katoaa, kun Baku tulee lähemmäs. Mustat silmät tiiraavat tyttöä ja pian mies ottaa tyttöä kädestä, katsoen neitiä silmiin.

"...Olet täysin tietoinen, etkös?"

Noissa silmissä, nuo eloisat unet. Saisiko Baku viedä kaiken mitä neiti omistaa?  
Miten säälittävät kasvot. Tämä on todellisuutta. 

"Etkös valinnut tämän itse itsellesi? Jos vain lankeat uniisi, unesi eivät koskaan toteudu!" 
Tervetuloa MUSTAVALKOISEEN mailmaan!