Hinata istui perheensä liioittelevan suuren talon pöydän ääressä. Pöytä oli pitkä ja täynnä erilaisia yksityiskohtia. Se oli maksanut ties kuinka paljon. Hän vihasi sitä suuresti. Hän vihasi perhettään, jolle vaikutti olevan tärkeää vain raha ja perheen kunnia. Hänen piti olla täydellinen, mutta hän ei olisi koskaan tarpeeksi hyvä. Ei koskaan, heille ei riittänyt mikään.

Tyttö sipaisi pitkät tumman violetit hiuksensa korvansa taakse ja hipaisi ranteissaan olevia hieman jo vaaleentuneita arpia. Ne olivat tumman hupparin hihojen peitossa tietysti, sillä jos joku näkisi ne hänet melko varmasti potkastaisiin talosta pellolle. He pitäisivät niitä heikkoutena, mielenvikana.

 Hetken päästä Neji astui ruokasaliin, katsoen Hinataa inhonsa peittäen. Tyttö näki sen. Hän vaistosi sen. Hänen mielensä alkoi taas kuiskia. Hän oli turha. Heillähän oli täydellinen Hanabi. Hinata oli epäonnistunut. Virhe. Tahra paperilla. Hän yritti hiljentää äänet pois, mutta viime aikoina se oli käynyt yhä vaikeammaksi. 

Lopulta tyttö nousi hitaasti ylös kalliilta tuolilta saadessaan tarpeekseen Nejin ahdistavasta seurasta ja käveli hiljaa omaan huoneeseensa. Jos hän olisi tarpeeksi näkymätön niin ehkä..

"Hinata!" hänen isänsä huusi huomattuaan tytön hiipivän huonettaan kohti.

Hinata juoksi äkkiä huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hänen isänsä karjui ja takoi ovea. Kukaan hänen perheenjäsenensä ei koskaan yrittänytkään tulla hänen ja isän väliin. Koska eihän se heille kuulunut. Hän valui polvilleen lattialle ja nojaamaan seinään. Kyyneleet valuen hän tarttui täristen kännykkään. Violettihiuksinen tyttö alkoi näppäillä viestiä, sormet yhä täristen ja kyyneleet sumentaen hänet näköään.

"Anteeksi, Temari, mä en jaksa tätä enää," hän näppäili puhelimensa näyttöön ja lähetti viestin parhaalle ystävälleen Temarille.

Ystävälle.. Taas yksi syy, miksi Hinata ei ollut täydellinen. Hän oli rakastunut parhaaseen ystäväänsä. Tyttöön. Ja vielä ei niin rikkaasta perheestä. Mutta ei se mitään. Koska eihän kukaan tiennyt. Kyyneleet eivät lakanneet valumasta hänen silmistään ja hänen päätänsäkin alkoi särkeä. Sitten viimein kuului viestiääni. Oven ulkopuolella hänen isänsä ei ollut lakannut huutamasta, mutta Hinata sulki hänen äänensä mielestään. Hän vain tuijotti kännykän näyttöä.

"Mitä sä tarkotat? Sanoko ne sulle jotain taas?" siinä luki.

Hinata veti syvään henkeä ja alkoi näppäillä vastausta.

"Ei mitään normaalista poikkeavaa, mut silti. Mä oon liian väsynyt." viestin lähetettyään Hinata käpertyi kerälle.

Kyyneleet olivat loppuneet, mutta hänen olonsa ei ollut siltikään parantunut.

"Hinata, vitun kakara, avaa se ovi nyt!"

Hinata tuijotti kännykkäänsä.

"Senkin aivoton kakara!"

Viesti tuli.

"Selvä. Tuu parvekkeelle, mä oon siellä muutamassa minuutissa."

Hinata tuijotti kännykän näyttöä, pyyhki kasvonsa ja hiipi parvekkeelle.Ulkona puhalsi hieman viileä tuuli, mutta hänellä oli onneksi lämmin huppari.  Kaikki tuntui unelta, kuin joltain julmalta näytelmältä. Hinata oli vain hukannut vuorosanansa ja pystyi kuulemaan yleisön nauravan. Joku juoksi parvekkeen alle. Se oli tietysti Temari. Hänen vaaleat hiuksensa olivat entistä enemmän sotkussa ja näki muutenkin että hän oli tullut kiirehtien paikalle. Hän katsoi Hinataa nopeasti hymyillen ja katsoi sitten arvioiden parvekkeen ja maan välistä pudotusta. Kohta hän nyökkäsi varmana.

"Hyppää," hän sanoi.

Hinata katsoi häntä uskomatta kuulemaansa. Häntä pelotti. Mutta eihän halunnut jäädäkkään.

"Luota muhun," Temari maanitteli huomatessaan toisen epäröinnin.

Violettihiuksinen nielaisi ja sitten nousi päättäväisenä kaiteen päälle. Temari oli valmistautunut ottamaan hänet kiinni. Hinata sulki silmänsä ja hyppäsi. Se oli ihmeellistä. Aivan liian lyhyen hetken ajan hän tunsi olonsa kevyeksi ja vapaaksi..ja sitten hän putosi Temarin syliin. Hän oli turvassa. Temari ei laskenut häntä alas käsivarsiltaan, vaan alkoi kävellä kohti kotiaan.

"Pääset meille asumaan," vaaleahiuksinen selitti.

Hinata painoi päänsä tämän rintaansa vasten. Temari oli liiankin kiltti. Hän ei ansainnut tätä ystäväkseen. Temari varmasti kuvottuisi jos saisi tietää violettihiuksisen tunteista. Hän ajaisi Hinatan takaisin kotiinsa. Tai sitten vain jättäisi kadulle, mistä sitä tiesi. Hinata ei edes uskaltanut toivoa, että toinen vastaisi hänen tunteisiinsa. Sellaista ei vain voisi tapahtua.

Hinata oli ollut ajatuksissaan koko matkan ja hän havahtui vasta kun he seisoivat Temarin kodin eteisessä ja vaaleahiuksinen laski hänet alas. He kävelivät yhdessä  sisemmälle taloon. Temarin veljet Gaara ja Kankuro istuivat keittiön pöydän äärellä syömässä iltapalaa. He nyökkäsivät Hinatalle tervehdykseksi ja tekivät pöytään tilaa.

"Ei mulla oo nälkä," violettihiuksinen sanoi hiljaa ja vaivaantuneena.

Temari katsoi häntä huolestuneena, mutta ei sanonut mitään. He menivät tämän huoneeseen, sanomatta matkalla sanaakaan. Temari sulki oven perässään, vaikka hän tiesi veljiensä jättävän heidät rauhaan.Hän kääntyi katsomaan Hinataa ja kaappasi tämän syliinsä.

"Ei hätää, sä oot turvassa täällä," vaaleahiuksinen kuiskasi.

Hinata alkoi täristä ja itkeä taas toista vasten. Temarin kädet piirtelivät rauhoittelevasti kuvioita hänen selkäänsä.

"Kaikki on hyvin.."

"Ei ole," Hinata sanoi niin hiljaa että toinen tuskin kuuli. "Mä rakastan sua,Temari," hän jatkoi.

Sormet tekivät kuvioita violettihiuksisen selkään hitaammin, kuin harkitummin. Kuin Temari olisi miettinyt hänen sanojaan.

"Mutta eihän se muuta mitään," hän sanoi lopulta hitaasti. "Ellen tuntisi samoin," tämä jatkoi hiljaa.

Hinata räpäytti silmiään. Ei, se ei ollut oikein, Hinata ei ollut minkään arvoinen..
Temari vetäytyi nopeasti halauksesta pois. Pehmeät huulet painautuivat vasten tummahiuksisen huulia, keskeyttäen tämän ajatukset.
Hinata vastasi lohduttavaan suudelmaan aluksi hitaasti ja epävarmasti, mutta kohta hän sai lisää rohkeutta ja suudelma muuttui intohimoiseksi ja ehkä epätoivoiseksikin. Hän oli odottanut tätä monta vuotta, vaikka hän miten yritti estää itseään. 
He pitelivät toisiaan lähellä koko yön. Hinata ei voinut kuvailla kiitollisuuttaan vaaleahiuksista kohtaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän uskalsi hymyillä, olla todella elossa, vaikka se saattaisikin kestää vähän aikaa. Mutta se tuntui silti niin hyvältä.

"Kiitos, Temari," tämä kuiskasi hiljaa.