Kun mä ensimmäisen kerran näin Gaaran, mä rakastuin.
 
Mä rakastuin siihen niin sokeasti, etten mä edes nähnyt sitä. Mä en nähnyt mitään. Ja mä aloin vihaamaan sitä. Kaiken aikaa, koko ajan se teki musta hajanaisen, jotenkin tosi viallisen. Vajaan. Se veti mut pimeyteen, synkille teille silmät sidottuina ja kuitenkin se oli sitä happea jota mä haukoin juostessani maailmaa karkuun.
 
Mun kaunis Gaara.
 
"Päästä irti.”
"En päästä."
 
"Sattuu.”
 
"Mitä mietit?"
"Vanhoja hyviä aikoja."
"Kuullostat vanhukselta."
"Sitähän mäkin.”
 
 
Minä en ole mitään.
En yhtään mitään.
 
 
"Gaara hei, mikä on?"
"Minä en jaksa enää."
 
 
 
"Anteeks. Anteeks. Ihan kaikesta."
 
"...nyt kun olet tässä... En haluaisi päästää irti."
 
Mä painoin sen tiukasti itseäni vasten ja hengitin sen tuoksua.
Mä en ollut kokonainen, en vieläkään. Mä en tulisi koskaan olemaan, mä olin hajonnut liian monta kertaa.
Mutta mä näin taas, ja mä en enää sulkisi mun silmiä. Gaara ei ollut valhetta, se oli siinä ihan mun lähellä ja mä tiesin ettei se menisi pois. Ei tällä kertaa eikä ehkä enää koskaan.
 
Kun Gaara oli kerran kysynyt puolestaan multa, mitä mä pelkäsin kaikkein eniten, olin valehdellut. ”Pimeää”, mä olin sanonut ja nauranut.
Tai olihan se puoliksi totta. Siitä hetkestä lähtien kun mä olin nostanut Gaaran ylös varjoista, mä olin alkanut pelkäämään että se vajoaisi takaisin. Tai heittäisi mut itse sinne. Pimeään. Mä olin kutsunut sen kotiini koska olin pelännyt että se juoksisi pois eikä koskaan tulisi takaisin. Mä olin alkanut varmistaa sen selustaa, ”suojella sitä”, mutta oikeasti mä olin vain vahtinut ettei se karkaisi mihinkään. Ei se silloin ollut mulle ollut selvää, nyt oli.
Kaikkein eniten mä pelkäsin että sitten kun se jättäisi mut yksin, mä vasta tajuaisin miten mä sitä tarvitsin ja sitten mä hajoaisin.
 
Äkkiä ovi avautui ja tuuli puhalsi pienen kuumotuksen mun poskilta. Kiba juoksi muutaman askeleen sisälle ennen kuin pysähtyi kuin seinään. Se katsoi ensin mua ja sitten Gaaraa ja sitten taas mua.
 
”Okei... Selvä. Mitä täällä tapahtuu?” se mutisi kun Gaara nousi mun päältä istumaan. Mä en edes kehdannut nousta istumaan. Kiballa oli kyllä harvinaisen hyvä taito astua kuvioihin aina sillä väärällä hetkellä.
 
”Ei mitään. Me vaan halailtiin täällä komeron pohjalla kun ei ollut muutakaan tekemistä”, mä letkautin. Kibaa ei naurattanut. Harmi, musta se oli ollut melkein hauska juttu.
 
Shikamaru kurkisti sen olan takaa peittäen takaansa tulevan kelmeän keinovalon. Se jäi tuijottamaan meitä aika ikuistamisen arvoinen ilme naamallaan.
 
”Siis ensin me löydetään teidät merestä, sitten te hakkaatte toisenne sairaalassa, jätätte keikan kesken ja nyt susta on ihan normaalia että te makaatte siinä verisinä paskaisen varaston pohjalla halailemassa toisianne?” Kiba selosti naama punaisena. Mä yritin tukahduttaa nauruni yskähdykseen.
 
Olisiko pitänyt kertoa, mitä äsken oli tapahtunut? Aikoiko Gaara kertoa? Mä vilkaisin sitä. Se tuijotti Shikamarua tutkimaton ilme kasvoillaan. Mä tiesin että niiden välillä kävi taas sellainen äänetön keskustelu jota kukaan muu ei voinut tajuta. 'Mitä sinä nyt olet tehnyt?', 'en mitään', 'kyllä olet', 'ei puhuta nyt'. Jotenkin noin.
 
”Me sovittiin. Oli riitaa”, mä sain sanottua. Gaara ei katsonut mua.
”Jaha. No tuo selittikin paljon”, Kiba vastasi edes koittamatta peitellä ärtymystään.
 
Mun olisi tehnyt mieli selittää. Jos meillä olisi ollut aikaa, mä olisin halunnut tarjota kaikille kaljat jostain pienestä lähibaarista ja puhua asioita selviksi tuntikausia aina pilkkuun asti.
Tai no, tietenkin kaikkein eniten mä olisin halunnut puhua Gaaran kanssa. Sitä mä tarvitsin.
Sitä mä olin aina tarvinnut. Aikaa.
 
–
 
Oikeastaan selvittelyt keikan järjestäjien ja Irukan kanssa meni yllättävän nopeasti. Ne oli kaikki tietenkin tosi nyreitä (paitsi se yksi akka joka oli enemmän ylihuolissaan ja tuijotti Gaaraa kuin eläinaktivisti hylättyä kissanpentua) mutta ehkä meidän kaikkien olemus kertoi siitä että turha raivoaminen ei kuitenkaan johtaisi mihinkään. Ehkä ne katsoi mun ja Gaaran jatkuvasti tummenevia mustelmia ja käsitti, että raivoamiset oli tälle päivälle jo raivottu.
Sen jälkeen Iruka kuitenkin vetäisi mut porukasta pieneen takahuoneeseen ja istutti mut kuluneelle nahkasohvalle. Se istui mun viereen ja oli pitkään hiljaa. Mä odotin saarnaa. Sitä ei tullut.
 
”Siitä on nyt kolme vuotta kun Jiraiya kuoli”, se aloitti ja mä melkein säikähdin. Me ei oltu puhuttu moneen vuoteen mistään sellaisesta, mistään mulle tosi henkilökohtaisesta.
 
”Minä lupasin pitää huolta sinusta. Ihan niin kuin hänkin lupasi silloin kun sinun vanhempasi kuolivat”, Iruka jatkoi. Mä tuijotin lattiaa.
 
”Ja minä olen pitänyt. Ainakin omalla tavallani. En ehkä ole aina niin kiltti ja ihana enkä lähelläkään sitä mitä sinun isäsi ja Jiraiya olivat...” Iruka piti pitkän tauon. Sitten se laski kätensä mun hartialle ja mä pakotin itseni katsomaan sitä. Sen silmät oli lempeät.
”Mutta välitän sinusta todella paljon, Naruto. Olet minulle kuin oma lapsi.”
 
Mä tunsin jonkun juuttuvan kurkkuuni. Mä koitin nielaista sen pois mutta se teki pesän muhun ja sai mun silmät kostumaan. Mun olisi tehnyt mieli halata Irukaa mutta en mä kehdannut. Mä en ollut hyvä tällaisessa, niin pitkään mun ja Irukan suhde oli ollut liikaa kiinni työssä. Ei se side ollut mihinkään kadonnut mutta mun oli vaan vaikea käsitellä sitä. Kaiken alla mä olin kuitenkin tosi arka puhumaan mun omista jutuista ja...
 
…Niin. Äidistä ja isästä.
 
”Ja minä huomaan että sinuun sattuu. Siksi sinä pistät elämäsi lipsumaan ja teet virheitä. Et siksi että olisit huono ihminen, et todellakaan. Sinä olet hyvä ihminen ja yrität aina pitää bändisi pystyssä. Se on hieno taito, Naruto”, Iruka jatkoi hymyillen.
 
”Minä muistan millainen sinä olit lapsena. Kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa, et uskaltanut edes katsoa minua. Roikuit kiinni kummisedässäsi ja näytit niin pieneltä ja surkealta.” Viimeisten sanojen päätteeksi Iruka naurahti hyväntuulisesti.
 
”Sitten sinä jossain vaiheessa tapasit Gaaran ja ainakin minä näin sen jonkinlaisena käännekohtana. Sen jälkeenhän sinulla oli paljon kavereita ja kaikki alkoi mennä parempaan suuntaan. Voi se olla että minä olen väärässä tai erehtynyt jotenkin, mutta luulen että Gaara on sinulle todella tärkeä.”
 
Mä tuijotin Irukan syviä silmiä. Mun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, luottaako Irukaan vai ei. Vaikka me ei puhuttukaan enää paljon, se oli kuitenkin ollut aina mun elämässä mukana. Se oli aina huolehtinut musta omalla tavallaan. Mä koitin taas nielaista kovaa möykkyä, mutten onnistunut.
 
”Joo”, mä kuiskasin. ”Se on.” mä olisin halunnut jatkaa ainakin tuhannella sanalla, mutta möykky esti sanoja kulkemasta värisemättä.
 
”Pidä siitä kiinni. Jos Gaara on sinulle tärkeä, älä päästä häntä menemään. Sinä tarvitset sellaisia ihmisiä. Jos minä en voisi enää pitää sinusta huolta, en miettisi hetkeäkään vaan uskoisin sen tehtävän Gaaralle”, Iruka sanoi ja hymyili lämpimästi. Nyt mä uskalsin vastata hymyyn.

Mä olin kaivannut sitä. Hymyjä. Kauniita sanoja.
 
”Kiitti.”
 
–
 
Me varattiin huone läheisestä hotellista. Selvisi että sen sairaalaepisodin jälkeen Kiba oli soittanut Nejille ja sanonut että niiden kannattaisi lähteä Sain kanssa kotiin. Mä olin kyllä ihan kiitollinen ettei niiden ollut tarvinnut nähdä meidän kaikkein huonoimpia puolia.
 
”Me lähdetään baariin. Tehän tuutte mukaan?” Kiba esitti aika selkeästi retorisen kysymyksen juuri kun mä olin saanut raahattua itseni hotellin ihanan pehmeälle sohvalle.
”No ei varmasti”, mä mutisin, mutta vilkaisin kuitenkin Gaaraa. Se oli juuri kaivanut minibaarista juotavaa.
”Eiköhän täällä ole ihan tarpeeksi hyvä tarjoilu”, se sanoi ja nosti pulloa Kiban suuntaan.
”Okei, ei pakolla. Jääkää te pitämään tänne teidän pientä kerhoa johon meitä ei selvästi ole kutsuttu”, se vastasi ylidramaattisesti ja mun teki mieli viskata sitä tyynyllä.
 
Ne lähti huoneesta ja mä saatoin kuulla miten Kiba aloitti valitustulvansa heti kun ne pääsi käytävään. Mä huokaisin ja avasin television. Ostosteeveestä tuttu akka läväytti mulle kirkkaan pepsodent-hymynsä ja nosti kameroiden eteen jonkun punaisen jutun joka pyöri. Se maksoi aika paljon, mutta mä en ollut ihan varma käyttötarkoituksesta. Mä lähdin juoksuttamaan sormia näppäimillä ja vaihtelin kanavia kunnes päädyin valmiiksi naurettuun komediaan, jossa vanhus parhaillaan kompastui turkikseen kääriytyneeseen naiseen. Kohtaus muuttui tunnelmaltaan seksuaaliseksi papparaisen löytäessä itsensä naisen päältä, mutta tekonauru jatkoi hohotustaan kylmän kaiun saattelemana.
 
”Otatko sinäkin?” Gaara kysyi ja mä nyökkäsin. Kotikännit hirveän komedian seurassa ei kuullostanut kovin paskalta idealta.
Mä tunsin sohvan painuvan toiselta puolelta kun Gaara istuutui mun seuraan. Se ojensi avatun siiderin mulle ja mä otin viileän juoman kiitollisena vastaan.
Me oltiin pitkään hiljaa. Väsyneenä ihan liian pitkästä päivästä kumpikin vaan tuijotti tyhjänpäiväistä elokuvaa eikä mun pää jaksanut pyörittää mitään liian syvällistä mistä mä olin ihan iloinen. Teinipoika lensi kengistään ufojen iskiessä sitä selkään sinisellä säteellä. Äkkiä jostain ilmestyi kiinalainen DJ ja kaikki alkoivat jammailemaan kadulla. Mä vilkaisin Gaaraa. Se vilkaisi mua. Yhtäkkiä mun kasvoille suli hymy. Se oli vaan niin tuttua ja vanhaa: löhöttiin sohvalla huonon elokuvan ääressä ja vedettiin siideriä niin ettei oltu kännissä mutta tuli vaan hyvä olo. Ei ollut mitään tekemistä eikä mitään puhuttavaa mutta kaikki oli kohdallaan.
 
”Mitä sinä hymyilet?” Gaara kysyi laskiessaan siiderinsä lasiselle televisiopöydälle.
”Sä sanot mua vanhukseksi jos mä vastaan.”
Gaaraa nauratti. ”Sinä olet toivoton.”
”Mut se oli vaan niin ihanaa joskus. Kun ei ollu mitään kiirettä”, mä jatkoin. ”Vaan me, telkkari ja kaks siideriä.”
”Ja se naapurin muumio valittamassa kun televisio oli liian kovalla”, Gaara muistutti.
”Joo muistatko kun se tuli huutelemaan postiluukusta? Ja sen kerran kun mä yritin avata sille ovea, se juoks karkuun... Ihan outo hiippari”, mä naurahdin. ”Onkohan se heittänyt veivinsä kun ei ole kuulunut?”
”Kai se otti ja häipyi. En ihmettelisi.”
”Joo ei meidän naapurina ole turvallista elää”, mä myönsin.
”Sinun naapurina.”
”Ai mäkö se vaan möykkään?” mä kysyin noustessani sohvalta. Minibaarista löytyi vielä juotavaa koko loppuillaksi.
”Hei vedetäänkö tää?” mä ehdotin ja kohotin punaviinipulloa Gaaraa kohti.
”Oikeasti, Naruto? Punaviiniä?”
”Se saa mun olon tuntumaan aikuiselta”, mä selitin myhäillen. Gaara luovutti ja mä kaivoin kaapista viinilasit. Kiikutin ne pöytään ja kaadoin kummankin lasit täyteen.
”Otetaanko malja?”
”Mille?” Gaara kysyi. Se haisteli lasia ja nyrpisti nenäänsä.
”Tolle maailman paskimmalle elokuvalle?”
”Se ansaitsee ainakin kahdet maljat”, Gaara nauroi. Kuin sen sanojen vakuudeksi telkkarissa alettiin räjäytellä ufoja mummo-ohjuksilla.
Mä hörppäsin viiniä suun täyteen ja jouduin melkein sylkemään sen suoraan ulos. Vain vaivoin mä sain nielaistua kuivan juoman alas kurkusta.
”Täähän maistuu ihan kauheelle”, mä sain sanottua.
Gaara nauroi. ”Tuntuuko nyt aikuiselta?”
Mä tökkäsin sitä kylkeen.
 
”Muistatko kun me yläasteella pöllittiin se mustikkalikööri Jiraiyalta?”
”Muistan kyllä sen raivokohtauksen”, Gaara muistutti. ”Ja sen, että se oli aivan helvetin pahaa.”
”Mehän juotiin se siellä kyläkaupan takana... Mikä sen nimi nyt oli?”
Gaara joi pohjat lasistaan. ”En minä sitä muista, mutta sen paikan omistaja oli aika uniikki.”
”Ainiin se kamala hevariukko! Mä olin unohtanut koko jätkän! Mä muistan kun me alakoulussa juoruttiin et se söi kissoja ja veti grillattuja banaaneja kuorineen ja siks se oli niin keltanen”, mä muistelin ja nauroin heti perään kun kyläkaupan omistajan yrmynaama ponnahti jostain vuosien takaa kirkkaana mun mieleen. Gaaran suu levisi hymyyn. ”No oli se kyllä pelottava. Saatiin juosta aika kovaa karkuun.”
”Joo ja mä olin ihan päissäni ja meillä oli vielä pyörä... Toiset?” mä kysyin nostaessani viinipulloa. Gaara nyökkäsi.
”Tämä menee sille hevarille.” Ja niin me kilisteltiin lasit vanhalle keltaiselle ukolle, joka oli silloin ollut kaikkea muuta kuin hauska tyyppi.
 
Niin meidän ilta sitten meni. Komedia loppui ja samalta kanavalta alkoi tylsä dokumentti erilaisista pistooleista läpi ihmiskunnan historian, mutta me ei edes huomattu enää telkkaria. Jo aikaa sitten unohtuneet jutut vuosien takaa sai mut nauramaan kippurassa sohvalla ja muutaman kerran mun piti melkein mennä oksentamaan vessaan, kun nauru ja punaviini saivat vatsan kiertämään. Viini loppui, mutta me löydettiin minibaarin pohjalta pieni rommipullo. Se näytti aika kalliita ja me vannotettiin toisillemme olla kertomatta siitä Kiballe ja Shikamarulle. Lopulta mä päädyin imitoimaan  meidän koulun sekopäistä siivojaa ja Gaara kertoi urbaaneja legendoja siitä miten se veti oppilaita kaappiin ja pakotti ne tekemään saatanallisia rituaaleja moppien kanssa.
 
Mä en ollut pitkään aikaan nauranut niin paljon ja alkoholi lämmitti mukavasti jokaista sopukkaa mun väsyneessä kehossa. Jossain vaiheessa nauru kuitenkin hellitti. Mä muistin Jiraiyan kuoleman aikaisen synkkyyden kun mä aloin puolivahingossa muistelemaan sitä aikaa. Meidän hymyt hyytyi, me istuttiin sohvalla ja mä taisin avautua aika paljon. Ja niin teki myös Gaara, mikä oli tosi kummallista. Se kertoi sen isästä.
 
”Miks sä et kertonut siitä aiemmin mulle?” mä kysyin hörppiessäni pientä rommilasillistani.
”Ei ketään kiinnosta mitkään perheriidat... Niitä sattuu koko ajan”, Gaara vastasi vähän sammaltaen.
”Ei se ollut mikään perheriita! Sullehan tehtiin kamalia juttuja!”
Gaara hymähti. ”Joo. Niinpä. Mutta ei se enää mitään.”
”Ja mäkin oon tehnyt kamalia juttuja sulle”, mä kuiskasin ja joku pieni ääni mun päässä sanoi että tässä oli aihe josta ei olisi pitänyt enää tänään puhua.
Gaara vilkaisi mua nopeasti. Se joi rommilasinsa loppuun.
”Et kamalia. Inhottavia. Ehkä. Ehkä vähän. Tai kun leikit koko ajan kanssani.”
”Hei”, mä laskin lasini pöydälle ja vein käteni hellästi Gaaran olkapäälle. ”En mä leiki.”
”Mitä sitten?”
”Mä oon... Vaan ihan kamalan hämilläni. Sä oot aina ollu mun kaveri ja silleen. Ja sit mä kuitenkin... Sit oot kuitenkin jotain erilaista mulle. Tai siis tänäänkin... Tää vaan tapahtuu. En mä tiiä.”
 
Gaara nosti katseensa muhun ja mä tajusin että pikkuhiljaa me oltiin siirrytty lähemmäs toisiamme. Nyt Gaaran pää oli tosi lähellä mun olkapäätä ja mä tunsin mun käsien hikoavan. Mä päättelin että se johtui liiasta alkoholista... Ja olihan huoneessa aika kuumakin. Tai siltä se ainakin tuntui.
Mä tuijotin Gaaran kasvoja. Vasta hetki sitten mä olin suudellut sitä. Sen kalpeita huulia. Mun teki mieli tehdä niin uudestaan mutta mä tiesin olevani humalassa ja me kumpikin kaduttaisiin sitä aamulla... Jos mä muistaisin mitään.
Entä jos mä en muistaisi?
 
Gaara kurtisti kulmiaan.
”Aiotko sinä suudella minua?”
Mä värähdin.
”...Ehkä?”
”Sinä haiset rommille.”
”Niin säkin.
”Sinä olet humalassa.”
”Niin säkin.”
”Minä...” Gaara piti hetken tauon ja tuijotti mun huulia. ”... se voisi olla ihan okei.” Sitten se sulki silmänsä ja painoi huulensa mun suulle. Suudelma oli kummallinen ja haparoiva. Mä vein käteni Gaaran poskille, korvien taakse ja pehmeisiin hiuksiin. Mä tunsin kuumotuksen nousevan poskilta korviin ja leviävän kaulalle.
 
Se oli niin lähellä. Se sama Gaara jonka mä olin pelastanut kiusaajilta, jonka seurassa mä olin alkanut kulkea samaa matkaa kouluun ja jonka kanssa me oltiin karattu kotoa hyppimään rantakiville. Se jonka mä olin opettanut juomaan ja kiroilemaan, jonka kanssa me oltiin alettu kirjoitella biisejä, joka oli ollut aina täällä. Mä suutelin sitä ihmistä, ja se tuntui ihan oudolta. Ja hyvältä. Ja se, että se tuntui oudolta, sai sen juuri tuntumaan niin hyvältä.
 
Gaara veti kasvonsa kauemmas. Se asetti kalpeat kätensä mun rintakehää vasten ja painoi mut vasten sohvaa. Mä tartuin haparoiden sen olkapäästä. Gaaran silmät oli etäiset ja sen tavallisesti kalpeat posket hehkuivat. Se oli tosi kaunis. Se oli aina ollut älyttömän nätti pojaksi, mutta nyt mä tajusin että se oli hirveen kaunis. Se oli ihan melkein täydellinen. Mä vedin muutaman hiussuortuvan sen korvan taakse ja painoin syvän suudelman pehmeälle kaulalle. Gaara henkäisi. Sitten mä vetäydyin kauemmas ja tutkin sen kasvoja.
 
”Mä saatan alkaa rakastua suhun”, mä kuiskasin. Gaaran huulille nousi pieni hymy.
”Rakastu nopeammin.” Sitten se veti mut uuteen suudelmaan. Mä suljin silmäni.
 
–
 
Seuraavaksi mä näin punahiuksisen pojan.
Se istui koulun penkillä ja tuijotti ulos ikkunasta. Mä seisoin ihan sen vieressä, mutta se ei näyttänyt siltä että olisi huomannut mua ollenkaan. Sen kaunis peilikuva heijastui ikkunasta, jonka takana olisi pitänyt kaiken järjen mukaan aueta sateinen kaupunkimaisema mutta joka sen sijaan näytti vain pikimustaa avaruutta. Mä käänsin pääni ja tajusin, että me oltiin kahdestaan. Silti jostain kuului kaikuja koulun normaalista hälinästä: tyttöjen naurua, huutoa, koulunkellojen kilinää, paperin kahinaa. Mutta ne kaikki äänet kuului niin kaukaa, ihan kuin veden alta.
Mä tiesin olevani syvässä unessa.
Kun mä katsoin punatukkaa uudestaan, se tuijotti suoraan mun silmiin. Sillä oli suuret jadenvihreät pupillit ja sen silmät oli vahvasti kajaalirajauksin meikatut. Se katsoi mua ja mä olin varma että se pystyi näkemään mun sieluun asti. Mutta mä kiinnitin enemmän huomiota siihen, että yhtäkkiä se oli kadottanut koulupuvustaan solmion ja valkoinen kauluspaita oli valahtanut alas toiselta olkapäältä. Mä en tuntenut lämmönvaihtelua, mutta mä näin miten musta avaruus ikkunan takana syttyi liekkeihin. Mulle tuli kuuma ja mä huomasin hikoilevani, vaikken vieläkään tuntenut kuumaa. Mua olisi varmaan ahdistanut, ellei poika mun edessä olisi ollut niin kaunis. Niin oudolla tavalla kaunis... Mä tuijotin sen liljanvalkoista ihoa. Kontrasti sen ja tulenpunaisten hiuksien välillä sai mut hämilleen. Mä en edes tajunnut reagoida kun poika nousi ylös tuolistaan. Aluksi mä katsoin että sillä oli käsissään verta, mutta sitten mä katsoin tarkemmin. Ne oli tulppaaneja, tulenpunaisia tulppaaneja täydessä kukassaan. Niistä valui vettä meidän väliin valkoiselle lattialle. Mä tunsin nielaisevani. Poika tuli lähemmäs.
Se ojensi tulppaanit mua kohti ja ennen kuin mä kunnolla huomasin, tajusin että se oli painanut kukat vasten mun vatsaa. Juuri sitä kohtaa josta oli aiemmin vuotanut verta. Mä tunsin siinä tykyttävän kivun hälvenevän. Kukat katosivat mun sisääni, mutta muutama yksinäinen terälehti leijaili lattialle ja vesilammikko meidän alla veti ne syleilyynsä. Terälehdet muuttuivat vedeksi ja sitten höyryksi ja lopulta katosivat veden mukana.
 
Kolme asiaa: poskille ja kaulaan leviävä kuumuus, Gaara puoliksi lattialla ja puoliksi sohvalla epämukavan näköisesti retkottaen ja viimeinen – kaikkein epämiellyttävin – havainto: Kiban naamataulu niin lähellä omaani, että meidän nenänpäät melkein kosketti toisiaan.
 
”Huomenta”, mä sain mumistua. Kiban naama nyki.
”Me saatiin tuossa äsken hotellilasku”, Kiba murahti ja läimäytti jonkun paperinpalan mun naaman eteen.
”Luuletteks te että meidän hobitin paskan kokoinen budjetti kestää tällaset tarjoilut!?” se huusi sylkien mun naamalle.
”Häh...?” mä en tajunnut yhtään mistä Kiba puhui. Tuijotin kuittia mutta teksti levisi kolmeen osaan ja kieli muuttui hepreaksi.
Mitä...
Totta kai sä muistat, tyhmä.
Kyllähän mä muistin.
 
Niin. Edellisillan tapahtumat palautui mun päähän yksitellen, pala palalta. Mä vilkaisin Gaaraa uudestaan ja nielaisin.
 
”Joo sori... Mä maksan ne”, mumisin. Kiba näytti siltä että se olisi voinut vielä huutaa mulle, mutta sitten se vilkaisi nukkuvaa Gaaraa ja vaikeni. Se käänsi katseensa taas muhun ja mä tiesin mitä oli tulossa.
 
”Tota... Mitä teidän välillä oikein... Öh, tapahtuu?”
 
Mun puoliuniset aivot ehti keksiä muutaman typerän tekosyyn ja mä olin myöhemmin aika helpottunut etten ollut ehtinyt esittää niistä yhtäkään. Gaara nousi ylös silmiään räpytellen juuri kun mä olin avaamassa suutani.
 
”Miksi minä olen lattialla?” se kysyi ja käänsi katseensa muhun. Mä hymyilin ja aloin yhtäkkiä nauraa. ”Hyvä kysymys!” mä sain sanottua ja Gaaraakin alkoi naurattaa. Kiba tuijotti meitä vähän hölmistyneenä.
 
”Okei, tota, mä taidan mennä, öö, pakkaamaan”, se mutisi ja jätti meidät kahdestaan.
 
Mä nousin ylös valitellen sohvalla kipeytynyttä selkääni. Paha olo iski lamaannuttavana pyörrytyksenä ja mun vatsa tuntui heittävän muutaman kärrynpyörän. Mä pyrähdin puolijuoksuun kohti kylpyhuonetta, viskasin WC-pöntön kannen auki ja tyhjensin eilispäivän juomat alas. Lysähdin vasten kylpyhuoneen viileää kaakeliseinää vatsaani pidellen.
 
”No teillä on näköjään ollut hauskaa?” Shikamaru huikkasi kylpyhuoneen ovelta hammasharja toisessa poskessaan. Mä päätin jättää vastaamatta.
”Olikos teillä kivaa?”mä kysyin puolestani. Shikamaru naurahti.
”Jos ei oteta huomioon sitä osaa, kun portsari ei meinannut päästää Kibaa sisään ja sen sijaan että se ääliö olisi kaivanut henkkarit laukustaan, Kiba aloitti puolen tunnin sanaharkan siitä miten se ei muka miehen mielestä näyttänyt täysi-ikäiseltä. Mutta joo, ihan ok.”
”Mä en ihmettele yhtään et Kibaa ei päästetä sisään, se näyttää ihan samalta kun viis vuotta sitten”, mä nauroin ja sain vastaukseksi muutaman kirosanan Kibalta jostain puolelta hotellihuonetta.
Silloin Gaara ilmestyi oviaukolle. Se oli vaihtanut vaatteensa ja siistinyt hiuksensa eikä näyttänyt ollenkaan siltä että olisi viime yönä vetänyt ihan yhtä paljon alkoholia kuin mäkin.
 
”Miks sulle ei koskaan käy näin?” mä voihkaisin.
Gaaraa nauratti. ”Olen luonnonlahjakkuus.”
Gaara kaivoi esiin meikkinsä ja alkoi vetämään kajaalia yläluomilleen. Shikamaru katsoi sitä hetken ja sitten mua. Meidän välillä ei toiminut se sanaton keskustelu jota se tykkäsi Gaaran kanssa harrastaa ja mä jatkuvasta hiljaisesta tuijottelusta ärtyneenä töksäytin vähän liian töykeän ”mitä”:n. Shikamaru rypisti kulmiaan. Sitten se vetäisi hammasharjan suustaan ja huokaisi.
 
“Mitä te oikein säädätte?”
Mä tunsin mun sydämen hyppäävän yhden lyönnin yli. Gaara pysähtyi ja jäi silmät puoliksi meikattuina tuijottamaan peilikuvaansa.
“Miten niin sädetään?” mä heitin takaisin. Siihen asti olohuoneessa hyräillyt Kiba oli äkisti lopettanut.
 
“'Miten niin sädetään?' Luuletteko te että me ollaan Kiban kanssa ihan tyhmiä? Te ehkä luulette ettei teidän juttunne kuulu meille, mutta siinä vaiheessa kun meidän yhteisen bändin keikat joudutaan keskeyttämään – siinä vaiheessa meillä on minun mielestäni oikeus puuttua asioihin.” Shikamaru ei oikeastaan kuullostanut vihaiselta. Väsyneeltä ja kyllästyneeltä, turhautuneelta. Mun oli aina ollut vaikea vääntää asioista sen kanssa, enkä mä oikein osannut suuttua sille niin kuin muille.
 
Aika typerää tällaisessa tilanteessa, jossa puhuttiin sellaisista isoista jutuista kuin “bändin tulevaisuus” ja “jäsenien keskeinen luottamus”, mutta mua nolotti, eikä se johtunut siitä etten kertonut niille mitään. Se johtui siitä syystä, jonka takia en osannut nyt sanoa mitään suoraan. Se kuullosti tyhmältä ja lapselliselta ja melkein ilkeältäkin, mutta mua nolotti myöntää, että mä saatoin olla homo. Tai ainakin rakastunut poikaan.
 
“Kun me... Meillä on ollut paljon kaikkea... Eikä olla siitä itsekään oikein varmoja. Tai siis mistään...” mä mutisin lattian hohtaville kaakeleille. Gaara vilkaisi mua peilin kautta.
 
“Mitä kaikkea? Sellaista kaikkea että bändi pitää jättää? Vai voidaanko me jatkaa?” Shikamaru jatkoi sinnikkäästi.
 
“No kun... No en mä tiedä!” mä älähdin kovempaa kuin olin aikonut ja koin jotenkin velvollisuudeksi nousta sen myötä seisomaan. Maailma ei pelkästään pimennyt mun silmissä: lattia tuntui pyörivän mun alla vinosti kuin laiva, joka on joutunut pyörteen silmään. Mä otin horjuen tukea seinästä.
 
“Onks teillä jotain riitaa?” Kiba kysyi ja mä huomasin vasta nyt että se oli ilmestynyt Shikamarun taakse.
(“Ei tietenkään, muuten vaan ollaan hakkailtu toisiamme tässä lähiaikoina, ääliö!”) “No joo. On meillä.”
“Mistä?” jatkoi tällä kertaa Shikamaru. “Bändistä?”
“No ei. Ihan meidän välisiä juttuja”, mä mutisin ja olin varma ettei ne ollut kuullut sanaakaan. Gaara sulki meikkipussinsa hitaasti ja jäi tuijottamaan peiliä.
 
“Siksi kun Gaara on homo?” Shikamaru kysyi hiljaa.
 
Gaara nytkähti ja mä meinasin kaatua uudestaan lattialle. Eikös Shikamarun pitänyt olla viisas? Eikös se ollut se jolla oli luonnottoman suuri älykkyysosamäärä? Ehkä viisaat ei sitten tajunneet mitään ihmisten välisistä kemioista, mutta mun mielestä meidän 'säätäminen' oli ollut lähiaikoina aika ilmiselvää.
 
Mun olisi tehnyt mieli sanoa sille vaikka mitä ja vielä vähän päälle, mutta kaikki mitä mun oksentamisesta kuivasta kurkusta pääsi ulos, oli pieni ja mitätön “Täh?”
 
“Ensin te riitelette, sitten te sovitte, Gaara lähtee läksimään joka toinen päivä, ette puhu enää tosillenne, yritätte kaveerata mutta aika teennäiseltä tuo näyttää. Sitä minä tarkoitan”, Shikamaru jatkoi ja mä olin varma, että mun leukaluu oli naksahtanut polviin asti.
 
“Siis... Häh? Siis, öö, häh, teennäiseltä?” mä sain soperrettua ja kirosin itseäni heti perään, koska mä kuullostin tosi typerältä.
 
“Shikamaru, ei se ihan noin ole mennyt”, Gaara aloitti, mutta nyt vauhtiin alkoi päästä Kiba:

“Se mullekin tuli tänään vähän pakosti mieleen kun näin teidät. Ette te ennen juoneet pulloja tyhjiksi ja kännänneet kuin pikkuteinit, varsinkaan sä Gaara.” Kiba osoitti punatukkaa merkitsevästi.
 
“Mä muistan millanen sä Naruto sillon olit kun sait tietää että Gaara tykkää susta. Sähän olit ihan sekasin! Ja oot ollu sitä tässä muutamat viime viikot, voin sanoo.”
 
“Me ollaan tähän asti antaneet asian olla, mutta Gaara on myös minun ystäväni, eikä ole mukavaa katsoa miten satutat häntä tuolla--”
 
“VOI SAATANAN SAATANA!”
 
Gaara vain hätkähti, mutta sekä Shikamaru ja Kiba perääntyivät askeleen seinään päin kasvoillaan ennennäkemätön tyrmistys, ja jossain toisessa tilanteessa se olisi varmasti ollut aika koomista. Mutta nyt mua ei naurattanut. Mun sydän pamppaili ainakin kurkussa asti, koska tiesin, mitä seuraavaksi oli luvassa. Nyt ei voinut enää perääntyä.
 
“Okei, sori”, mä melkein kuiskasin. Vedin syvään henkeä ja tunsin miten mun posket paloi varmasti tulipunaisina. Onneksi Sasuke ei nähnyt mua juuri nyt, se olisi nauranut silmät päästään joillakin typerillä tomaattivitseillä.
 
“Sori, joo. Mutta te ootte nyt tajunnut jotain vähän väärin.” mun ääni värisi.
 
Kiba astui pienen varovaisen askeleen mua kohti, kuin pyssyä pelkäävä villieläin.
 
“No mitä sitten? Jos sä et nyt suostu kertomaan, tai Gaara ei suostu, niin mä kyllä--”
 
“Mä oon rakastunut.”
 
Mä otin taas askeleen niitä kohti.
 
“Mä oon rakastunut mieheen.”
 
Mä näin silmäkulmastani miten Gaara kohotti katseensa muhun, mutten voinut nähdä ilmettä sen kasvoilla. Sen sijaan mä panin pieniä hassuja juttuja merkille kahdesta bändikaveristani: pieni punastus Shikamarun kasvoilla, Pupillien nopea supistuminen ja yhtä nopea laajeneminen Kiban silmissä ja pieni nytkähdys suupielessä. Ei hyväntuulinen eikä inhoava, vaan peitellyn järkytyksen pintailmiö.
 
“Mä oon rakastunut Gaaraan.”
 
Pakotin jalkani liikkumaan kylpyhuoneen ovelle. Mä en välittänyt nähdä niiden vielä järkyttyneempiä reaktioita. Mä vetäisin hotellikortin irti sammuttaen puolet huoneen valoista ja poistuin huoneesta melko siivosti.
 
Tarkistin, oliko käytävässä ketään. Huomatessani sen tyhjäksi mä lysähdin seinää vasten. Painoin pään polviin ja itkin hiljaa ja tajutessani itkeväni mua nolotti vielä enemmän ja itkin lisää.
Ovi avautui hiljaa ja sulkeutui melkein äänettömästi. Mä tiesin että se oli Gaara, ei Shikamaru tai Kiba olisi yksin uskaltanut tulla mua etsimään. Ne varmaan pönötti vieläkin tyhmästi kuin linnunpelätit siellä haisevassa kylpyhuoneessa.
 
Pehmeät kädet kosketti mun kumpiakin ohimoita ja veti mua hellästi nostamaan päätäni ylös. Mä nostin käteni pyyhkiäkseni silmäni, mutta nähdessäni Gaaran ilmeen, mä unohdin että mun kädet edes oli olemassa.
 
Käytävän päätyyn rakennettu iso ikkuna loi sen vaaleille kasvoille lehtimäisiä valopilkkuja. Kirkas aamuaurinko sai sen turkoosit silmät loistamaan. Oli kuin mä olisin nostanut harmaan kuluneen täkin ja löytänyt sen alta täysin uuden maailman: värien maailman, maailman jossa jokainen aisti tallensi tietoonsa sekunnissa tuhansia, ei, kymmeniätuhansia tunteita ja tuntemuksia. Ikkunasta puhaltava tuulenvire joka nosti ihokarvoja ylöspäin, karhea käytävämatto jonka pistelevä pinta kutitti käsiä, Gaaran viileät kädet, jotka tuntui jääkylmiltä mun kuumalla iholla, pehmeän keltainen valaistus vasten aamuaurinkoa, kuivuvat kyyneleet, kareileva hymy, lämpö rinnan päällä, keveys, helpotus, epäusko.
 
Se hetki ei ollut kuin elokuvissa: viiden minuutin sijaan se kesti vain sekunnin tai korkeintaan kaksi. Kuva jäi kuitenkin palamaan mun verkkokalvoille kuin aurinko liian pitkän katseen jälkeen. Gaaran kasvot katosivat mun hiuksiin. Ohuet sormet kiertyivät niskaani ja mä tunsin värisevän hengityksen kutittavan ihoani ja nostavan sen kananlihalle.
 
“Sinä olet, Naruto, tosi ääliö.”
“Mä tiedän.”
“Älä ikinä muutu.”
“Okei.”
 
Aurinkoon oli vielä pitkä matka, mutta kenellekään ei varmasti tehnyt pahaa jäädä katselemaan aamunkoittoa hetkeksi aikaa.