Luku 1
----------
En ollut koskaan, en siis koskaan ennen ajatellut häntä sillä tavalla. Mutta nyt jokin minussa kertoo, että se olisi muka oikein, että niin olisi pakko tapahtua, että hänen on pakko olla minun, vain ja ainoastaan minun omani. Minun oma pieni Norjani. Se kuulostaisi niin hyvältä, se sopisi minulle. Mutta entä jos Norja torjuu minut? Mitä sitten kävisi? Olisiko tämä kaikki ohi? Ystävyys, yhteinen aika, mitä olemme viettäneet tähänkin asti. Se kaikki loppuisi, olen sataprosenttisen varma siitä. Ja ei Norja heti alkuunkaan ole ollut helppo henkilö, jonka voisi tavoittaa tuosta noin vain, ei. Minä varmaan vieläkin välillä pakotan itseäni hänen luokseen. Pakotan. Niinhän minä aina teen, pakotan itseäni hänelle, haluan olla hänen seurassaan, tunnen oloni niin... Niin sopivaksi Norjan vierellä, enkä pysty lopettamaan sitä ajattelutapaa. Ehkä juurikin sen takia olen nyt tässä kunnossa. Minä suoraan sanottuna haluan häntä. Niin kovasti, että haluan tuntea hänen hengityksensä kiihtyvän, haluan nähdä hänen punastuneet kasvonsa, jotka katsovat minua anovasti, haluan tuntea Norjan.

"--ska? TANSKA!" säpsähdän huutoon, jonka kuulen tulevan suoraan vierestäni. Norjahan se siinä seisoo, vihaisen näköisenä, varmaankin sen takia, etten ensin kuullut häntä.
"Norja, um... Hei" tervehdin hieman takkuisesti ja haroin hiuksiani, jotka olivat tällä hetkellä miten sattuu hattuni alla.
Norja kurtistaa kulmiansa, ollen samalla huolestuneen näköinen. Joo, joo, kyllä minä tiedän. Nyt minun pitäisi kertoa, miksi olen niin ajatuksissani. Vaikka Norja onkin melko totinen henkilö, osaa hän silti olla huolehtivainenkin. Tosin hän itse ei vain viitsi myöntää asiaa, enkä minäkään tiedä miksi asia näin on. Norja voisi välilä ottaa hiemman rauhallisemmin, nauttia asioista heti, eikä olla epäileväinen siitä, mitä tulee käymään. Mutta ei toisia henkilöitä voi aina muuttaa, joten... Tavallaan turha toivo.
"Anteeksi, huolestutinko sinut, kun olin niin hiljainen?" päätän kysyä. Pieni virne nykii kasvoillani yhä leveämmäksi, enkä kovin voi kontrolloidakaan sitä, joten pian kasvoillani on hyvin helposti nähtävä virne. Norja on niin suloinen huolestuessaan.
"E-en! Minua vain ärsyttää, jos olet hiljaa. Yleensä leipäläpesi aukeaa, kuin vettä vaan... J-joten, niin!" Norja huutelee tuttuun tapaansa, kun osun nappiin asioissa, jotka ovat hänen mielestänsä nolostuttavia. Sekin hänessä on erittäin suloista. Rakastan häntä, enkä edes tiedä miksi. Mehän vain olemme parhaita ystäviä, miten minä oikein poikkesin elämäni polun reitistä, kun näin pääsi käymään?
Naurahdan Norjan sanoille ja taputan hänen päätänsä kaksi kertaa melko suurella kädelläni. Norja tuhahtaa ärsyntyneeseen äänensävyyn ja minä vain kikattelen, kuin mikäkin koulutyttö ihastuksensa seurassa. Tai, sellainenhan tilanne tämä tavallaan on. Paitsi että minä olen mies, en mikään koulutyttö. Niin. Eikö tämä ole muutenkin väärin? Norjahan on melkoisen paljon nuorempikin, kuin minä, kamalaa kerrassaan. Vaikka tiedän ikäeromme, en silti pysty päästämään irti toivosta saada Norjaa omakseni. En vain kykene siihen, en ainakaan vielä.

"Tanska... Miksi hemmetissä olet kutsunut minut syömään? Ja vieläpä hienoon ravintolaan! Onko järkesi mennyt täysin pois raiteilta?!" Norja huutaa ja heiluttelee käsiänsä ravintolan pöydässä, kuin mikäkin huligaani.
"R-rauhoitu nyt hieman, ihmiset katsovat meitä. Ei järkeni ole lähtenyt minnekään, minä vain ajattelin, että olisi kiva viettää aikaa yhdessä, kun olemme muutenkin parhaita ystäviä" sanon ja naureskelen, koittaen pysyä mahdollisimman rauhallisena, koska tilanne on melko kiusallinen.
Norja huokaisee ja nyökkää sitten ymmärtäväisesti. Onneksi blondi ihastukseni on tajunnut laittaa edes kauluspaidan päälleen. No, tietenkin on tajunnut. Kuka nyt laittaisi näin hienoon ravintolaan joitakin ryysyjä. "Aa-ah, kaikki vähäiset varani taitavat kulua tähän iltaan. No, ei se mitään" ajattelen mielessäni ja haron hiuksiani, joita olen hieman paremmiksi sukinut. Norjan hiuksetkin ovat ihanat. Kaikki hänessä on, ihan kaikki, jokaikinen kohta hänessä on ihanaa ja söpöä. Jäädyn paikoilleni, katsomaan Norjaa silmiin ja huokailemaan ihailevasti. Nojaan samalla pääni sivua kämmentäni vasten ja kallistelen päätäni puolelta toiselle. Norja ei juuri sillä hetkellä tajua minun katselevan häntä, joten olisin ainakin jonkin aikaa turvassa monilta kysymyksiltä ja oudosta ilmapiiristä. Ihailuni kuitenkin loppuu melko lyhyeen, kun ruokamme saapuu. Tilasin sen jo ennen, kuin Norja saapui tänne, jotta palvelu ei tuntuisi Norjan mielestä niin hitaalta. Katson tarjoilijan tuomaa ruokaa nälkäisenä ja hymyilen.
"Käy kiinni vain" sanon ja otan aterimet viereltäni. Juomana minulla on vain jotain mehua. En minä mitään humalaa tullut tänne saamaan, vaikka alkoholipääni onkin ihan kohtuullisen hyvä.
Norja tuhahtaa kiitoksen tarjoilijalle ja alkaa syömään ruokaansa, ensin katsoen sitä hetken ennen kuin uskaltautuu törkkäämään palasen suuhunsa. Tilasin molemmille marinoitua pihviä salaatilla. Ei liian raskasta, eikä liian kevyttä. Niin normaaliksi ateriaksi se kyllä maksoi melko paljon, mutta ei se minua sen kummemmin hetkauttanut. Maistan pihviä melkeinpä innoissani ja yllätyn mausta. Se on ihan mahtavaa, kerrassaan mainiota. En ole varmaan koskaan syönyt mitään näin hyvää koko elämäni aikana. Katson välillä Norjaa kulmakarvojeni alta ja hymyilen. Ruoka näyttää maistuvan hänellekin, joka on todella hyvä asia. Jos Norja olisi laiminlyönyt ruoan ja ollut syömättä, olisin varmaankin tuntenut itseni luuseriksi tai joksikin samantapaiseksi henkilöksi. Haluan tehdä Norjan iloiseksi joka päivä. Haluaisin jopa hänen olevan riippuvainen minusta, vain ja ainoastaan minusta. Kukaan muu ei saisi häntä itselleen, ei edes minuutiksi. Alan ehkä itsenikin mielestä kuulostamaan välillä hyvin pelottavalta ahdistelijalta, mutta en jaksa välittää. En juuri nyt. Eikä minun tarvitsekaan, haluan vain viettää aikaa Norjan kanssa, tuon suloisen enkelin kanssa.

Myöhemmin lähdemme kotiin, jopa yhtämätkaa. Haukkaan raitista ilmaa keuhkoihini ja huokaisen ilman myöhemmin ulos. Kello on jo melko paljon, kun kävelemme tietä pitkin, mutta eihän se niin kamalaa ole. Romanttista tavalla tai toisella, hämärä ilta, jossa vain katuvalot valaisevat tietämme. En kylläkään usko Norjan ajattelevan samoin tästä koko tilanteesta. Tämä olisi täydellinen tilanne... Niin täydellinen tilanne kertoa Norjalle, miten tunnen häntä kohtaan, kuinka haluan hänet itselleni elämäni loppuun saakka. Mutta ei, en minä voisi, en millään. En tunne, että Norja olisi vielä henkisesti niin lähellä minua, että voisin kertoa siitä. Hän varmaan sekoaisi, alkaisi vihaamaan minua ja käskisi häipyä elämästään. Ja enhän minäkään tiedä Norjasta vielä ihan kaikkea, en todellakaan. Hänellä on varmasti jotakin salattavaa, kaikilla meillä on. Minun huolehtiessani Norjan mahdollisista salaisuuksista katse maassa ja huokaillen törmään suoraan tolppaan.
"Ai hemmetti! Miksi tolppia pitää olla olemassa?" murahdan ja hieron kipeää otsaani hampaitani samalla purren.
"Oletpa sinäkin kömpelö. Sen siitä saa, kun on pää pilvissä!" Norja huudahtaa hieman kauempaa kädet lantioillaan. Hän näköjään on jäänyt odottamaan minua. Niinkö paljon vauhtini oli hidastunut ollessani omissa maailmoissani? Aika erikoista. Hölkkään kuitenkin Norjan kiinni ja lähden taas kävelemään samaan tahtiin hänen kanssaan. Talolleni ei enää olisi kovinkaan pitkä matka, eikä myöskään Norjan talolle. Oikeastaan, jos muistan oikein, Norjan talo on lähempänä, kuin minun taloni. Siirrän katseeni eteenpäin ja kurkistelen talojen yli, koittaen nähdä Norjan talon. Puren huultani, kun näen sen häämöttävän kaukaisuudessa ja haron hiuksiani. Kuinka haikealta tuntuukaan saattaa Norja kotiinsa ja lähteä yksin talsimaan kohti omaansa, oi tätä surua. Ennen kuin huomaankaan, olemme jo saavuttaneet hänen kotipihansa ja Norja on kääntyneenä minuun päin.
"Kiitos, kun veit minut syömään" hän mutisee ja katsoo minua suoraan silmiin.
"Ole hyvä" sanon ja punehdun poskistani jonkun verran ja kumarran, jotta puna peittyisi, ainakin enimmäkseen.
Norjan kääntyessä ja lampsiessa talonsa ovesta sisään nousen ylös ja huokaisen jo lie kuinkahan monennen kerran tämän päivän aikana. Katson taivaalle ja kävelen kotiani kohti, ajatukseni vain virtaavat mielessäni, kuin soliseva puro. Ajatukseni, kaikki ajatukseni, ovat solmussa keskenään. Päässäni tuntuu jopa hentoa painetta kaiken ajattelun takia, mutta en vain pysty lopettamaan niiden kulkua, en juuri nyt.