Kiba huokaisi syvään. Hänen yleensä iloinen ja pirteä mielialansa oli ollut alhaalla viime aikoina, jopa siinä määrin että muutkin olivat sen jo huomanneet. Jostain syystä hän vain ei ollut pystynyt olemaan se sama, rasittavan energinen Kiba kuin ennen.
Ärsyyntyneenä hän potkaisi tielleen osunutta pikkukiveä. Edes omistajansa mielialan aistiva Akamaru ei jaksanut innostua siitä, ja sääkin tuntui pitävän masentunutta poikaa pilkkanaan. Pian brunette tunsikin jo ensimmäiset vesipisarat nenällään. 

Ja juuri kun Kiba olisi ollut valmis karjaisemaan turhautumisensa ääneen, kuvitellen olevansa ainoa metsässä, Akamaru haukahti. Kiban aistit terävöityivät silmänräpäyksessä, ja muutaman hetken päästä hän pystyi haistamaan vastaantulijan. Kankuroo.


Isokokoinen hiekan ninja oli aina kiehtonut häntä. Ja vaikka hän henkilökohtaisesti ei nuorukaista kovin hyvin tuntenutkaan, oli hän pakahtua onnesta joka kerran mustapukuisen miehenalun heilauttaessa kättään tervehdykseksi. Jo pelkkä hymy tai ystävällinen katse sai Kiban sydämen sykkimään ja posket punottamaan. Totta puhuen tämä oli saanut hänet viime aikoina hieman hämmentyneeksi, niin omista tunteistaan komeaan nuorukaiseen, kuin seksuaalisuudestaan ylipäätäänkin. Mutta vaikka asia häntä häiritsikin, ei mikään saanut häntä välttelemään tunteidensa kohdetta. Pikemminkin päinvastoin, hän useinkin huomasi hakeutuvansa toisen seuraan selvästi aienpaa useammin.


Polku kääntyi mutkaan, ja Kiba pystyi jo kuulemaan Kankuroon lähestyvät askeleet. Toinen käveli niin huolettoman kuuloisesti että koirapoika ei uskonut tämän tietävän ettei ollut yksin metsässä. Vaikka ninjojen yleisesti ottaen olisi pitänyt olla tarkkana koko ajan, oli se tosielämässä harvinaista. Turvallisissa oloissa monet miltei jokainen ninja menetti joskus tarkkaavaisuutensa, eikä heitä siitä oikeastaan voinut syyttää. Kiban kasvot kääntyivät pieneen hymyyn tämän ajatellessa hiekan ninjan ilkikurisia silmiä ja virnistävää hymyä.

Kankuroon mustan myssyn korvat, ja pian loputkin hänen hahmostaan tulivat näkyviin puiden takaa, ja Akamaru säntäsi innokkaana haukkuen kohti nuorta miestä. Kiban oli vaikea tukahduttaa hihitystään, koira selvästi omaksui omistajansa tunteet. Oikeasti hän olisi itsekkin halunnut juosta vanhemman pojan syliin. Ja ehkä vähän nuolaista kasvoja. 

Kankuroon kasvot näyttivät hetken erittäin yllättyneiltä, mutta kääntyivät sitten kirkkaaseen hymyyn. Hän nosti kättään korkealle ja heilautti sitä Kiballe. Sekunnin epäröinnin jälkeen pienesti punastunut poika lähtikin kävelemään kohti hiekan ninjaa, mieli hetkessä parempana. Edes tihkusade ja harmaa sää ei enää masentanut. 

"Hei!" Kiban sydän hypähti toisen innokkaasta tervehdyksestä, eikä hän voinut kuin tuntea poskiensa alkavan hieman lämmetä.

***

Myöhemmin Kiba makoili sängyllään, Akamaru vierellään ja mietti. Hän oli viettänyt hauskan päivän hiekan ninjan kanssa. He olivat jutelleet, pitäneet hauskaa, olleet vain hiljaa, ja yleensäkin oppineet tuntemaat toisensa paremmin. Ja vaikka heidän ystävyytensä olikin vasta kunnolla alkanut, Kiba oli jo varma että tunsi toista kohtaan jotain muutakin kuin vain viatonta ystävyyttä. Se häiritsi häntä eikä hän ollut lainkaan varma mitä tehdä. 

Viime aikoina hän oli miettinyt tilannettaan paljon, ja niin oudolta kuin se tuntuikin, hän oli melko varma että oli vähintäänkin biseksuaali. Asia oli uusi Kiballe eikä hän tiennyt miten suhtautua siihen. Toki, hänellä ei ollut mitään niitä vastaan, mutta että hän itse?

 Väsyneenä koirapoika huokaisi ja kääntyi selälleen. Välittömästi Akamaru painoi päänsä omistajansa syliin, kuin lohduttaakseen. Oliko niin yksinkertainen asia tosiaan hänelle niin suuri ongelma? Miksei hän vain voinut juosta ihastuksensa luokse ja kertoa tunteensa?

 Syvällä sisimmässään Kiba tiesi vastauksen. 

Ja mitä Kankurookin siitä sanoisi? Mitä jos tämä pitäisi häntä inottavana ja ällöttävänä? Kiba ei halunnut riskeerata heidän ystävyyttään kertomalla, mutta oliko hän sitten tuomittu ikuisesti yksipuoliseen rakkauteen? Väsyneesti huokaisten hän nousi ylös ja meni ruokkimaan Akamarun. Siinä hänellä oli ystävä joka kuunteli ja oli tukena, muutei laverrellut eikä haukkunut.

***

Aika kului, ja suurimman osan siitä Kiba vietti komean hiekan ninjan kanssa. Se oli ihanaa, tietenkin, kukapa ei olisi nauttinut olla ihastuksensa kanssa. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä tuskastuneemmaksi koirapoika kasvoi.
Kankuroo oli niin täydellinen. Hän ymmärsi Kibaa, keksi aina jotain sanottavaa, oli hauskaa seuraa, tuli toimeen myös Akamarun kanssa, ja, mukavana lisänä, oli myös todella hyvän näköinen. Kesän aikana Kiba olikin päässyt tutkimaan toisen kroppaa hieman tarkemmin heidän löytäessään metsästä pienen mukavan lammen joka sopi täydellisesti kahden pojan salaiseksi uimapaikaksi. Kuumina aurinkoisina päivinä he olivat molemmat ruskettuneet mukavasti ilman paitaa, mutta Kiba ei voinut unelmoidakaan itsensä vertaamista vanhempaan poikaan. Tämän kullanruskeat lihakset eivät usein päässet oikeuksiinsa aavikon säkkimäisissä vaatteissa, mutta kun tämä otti ne pois, oli Kiban vaikea estää poskiaan kuumenemasta.

 Ja kirotut teinipojan hormonit, mutta välillä hän huomasi jopa toivovansa vanhemman ottavansa pois shortsinsakin.

***

 Enää Kiba ei voinut puhua ihastuksesta.

Ei, sillä nyt hän oli varma sen olevan rakkautta.

Kiba vain ei ollut varma kuinka kauan pystyisi pitämään sen yksin itsellään. Hän huomasi ajattelevan päivä päivältä yhä enemmän mitä tapahtuisi jos hän kertoisi.
Aluksi bruneten päässä oli enimmäkseen Kankuroon inhoa täynnä oleva ilme ja selvä vastenmielisyys.
Mutta ajan kuluessa hänen päässään alkoi yhä enemmän kaivertaa ajatus 'mitä jos'. 

Mitä jos Kankuroo pystyisikin hyväksymään hänet? Pystyisivätkö he jonain päivänä kävellä pitkin Konohan katuja käsi kädessä? Pystyisivätkö he ehkä jonain päivänä olla onnellisesti yhdessä? 

Ei ainakaan jos ei hän tehnyt asialle mitään.

***

Kiba ja Kankuroo makoilivat nurmikkoisen mäen päällä, antaen tuulen hivellä ihoaan, katsellen taivaalla leijuvia pieniä valkoisia pilviä ja jutellen. Hiljalleen ja rauhallisesti, juuri niinkuin Kiba sitä rakasti.

 Tänään hän oli aikonut tehdä sen. Kertoa Kankuroolle. Jos hän vain saisi kerättyä riittävästi rohkeutta.. Kuin hänen ajatuksensa lukeneena, Akamaru nousi hieman ja nuolaisi isäntänsä poskea rohkaisevasti. Kiba henkäisi kerran syvään. 

"Hei Kankuroo... Mun on pitänyt kertoa sulle jotain jo kauan.." Hiekan ninja kohotti katsettaan hieman yllättyneenä, mutta kuunteli. "Mä... Tykkään susta." Viimeinen sana haipui melkein olemattomiiin ja Kankuroo sai vaivoin selvää siitä. Toinen oli käntänyt päänsä nolostuksesta tai häpeästä sivulle eikä vanhempi pystynyt näkemään tämän kasvoja.
 Raskaan hiljaisuuden aikana Kiba ehti jo miettiä sanomisiaan, peläten toisen torjuvan hänet. Hän ei häpeältään uskaltanut kääntää kasvojaan. Mutta kun hiljaisuus vain jatkui ja jatkui, hän alkoi jo epäillä, kuuliko vanhempi edes hänen tunnustustaan.
 "Kankuroo?" Hitaasti hän nosti päätään, katsoen vanhemman suuntaan. 

Näky sai hänen sydämensä särkymään.

Kankuroo itki.

 "Kankuroo... Mitä...?"
 "Munkin on pitänyt kertoa sulle jotain jo kauan... Mulla on leukemia."

Kiba ei saanut sanaa suustaan järkytykseltään. Ei sen näin pitänyt mennä...

"Mäkin oon jo kauan tykkänyt susta... Mutta mä kuolen."

Kiba sortui kyyneliin.

"M-miten kauan sulla on..?"
"Ei paria kuukautta kauempaa..."

***

Kankuroo makasi sairaalasängyllään, missä hän oli viettänyt viimeiset pari viikkoa. Hänen kuntonsa oli lähtenyt rajuun alamäkeen noin kuukausi sitten, ja oli selvää ettei hänellä ollut enää montaa päivää. Kiba oli epätoivoisesti pysynyt rakkaansa vierellä, yrittäen pysyä vahvana toiselle ja olla tukena, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Koirapoika oli itkenyt, suuttunut, rukoillut, ja Tsunade apureineen oli pistänyt peliin viimeisemmätkin keinonsa, mutta mikään ei ollut riittänyt. 

Ja vaikka Kankuroo olisikin halunnut viettää viimeiset päivänsä huolettomasti, ehkä käyden metsässä nuoremman pojan kanssa, todellisuus ei ollut niin tarunhohtoinen. Hän oli vahvojen kipulääkkeidensä takia suurimman osan ajasta unessa, ja hereillä ollessaan joko liian kivuissaan edes puhuakseen kunnolla tai liian lääkehuuruissa tajutakseen mitään. Hän tiesi Kiban olevan kamalassa kunnossa, ja pelkäävän hänen kuolemaansa enemmän kuin tämä itse, joten hän olisi halunut olla vahva viimeisiin hetkiinsä saakka. Valitettavasti se ei vain ollut hänen päätettävissään.
Viimeisen kerran hänen syödessään kaikki oli tullut ulos välittömästi, suuren verimäärän kera. 

Muutaman tunnin päästä Kankuroo tunsi turtuvansa, vaikka kipulääkkeen vaikutus olisi pitänyt olla häviämässä. Hieman myöhemmin tuli jalkojen ja käsien palelu, ja pian hän huomasi jo tärisevänsä ilman mitään näkvää syytä.Hän tiesi aikansa olevan lopussa, ja halusi viettää viimeiset hetkensä nuoren koirapojan kanssa.

***

Kiba istui korkean kallion jyrkänteellä, katsoen alla myrskyävää valtamerta. Viimeisen parin kuukauden loputon suru oli kaivertanut häneen valtavan aukon ja tuonut vain pahaa oloa. Hän oli itkenyt kyyneleensä loppuun, pystymättä unohtamaan, kykenemättä pääsemään yli.Ja viimeisen värisevän hengenvedon jälkeen hän pudottautui kohti kylmiä, vaahtoavia aaltoja.