Anbu huokaisi tyytyväisenä nähdessään miehen viittamaisessa valkoisessa takissa.
”Löysin kuudennen vanhalta sillalta. Apujoukkoihin ei vielä tarvetta" , hän viestitti tiedon muille tovereilleen. Etsinnät saatiin lopettaa, mutta se ei tarkoittanut, että tehtävä olisi ohitse. Tämä oli niin tuttua jo monille ninjoille, että he tiesivät, että vaikein oli vasta edessä. Toisaalta anbu tiesi, että tehtävä ei saisi tapahtua niin usein eikä olla niin vaarallinen. Heidän pitäisi tehdä asialle jotain, mutta kaikki olivat neuvottomia. Lähes äänettömästi mies laskeutui hokagen vierelle, vain lähes äänettömästi haluamatta säikyttää toista.
”Hokage, teidän kuuluisi olla kotonanne. Pitääkö kettu teitä hereillä?” Hokage käänsi hitaasti katseensa toiseen mieheen. Tämän silmät tutkivat anbua tarkkaavaisina ja lopulta miehen huulet taipuivat huvittuneeseen hymyyn. Hymyillessään heidän hokagensa näytti edelleen siltä mieheltä, johon koko Konoha oli tukeutunut sodan aikana, aikana jolloin mies ei edes ollut ollut kylänsä johtaja.
”Kuramalla ei ole mitään hätää. Ja älä huolehdi niin paljon, Sasuke. Vaikka olenkin hokage niin en tarvitse lapsenvahtia tai teitittelyä. Ja ota tuo typerä naamari pois, minä en koskaan ole pitänyt niistä.” Anbu nosti käden maskilleen ja otti sen kasvoiltaan. Hän tiesi, että Naruto ei pitänyt naamioista.

Oli helpotus, että Naruto muisti kettudemonin nimen. Se tarkoitti sitä, että hän kohteli tätä kuin ystävää, jolloin kettu yleensä kohteli Narutoa samoin. Samalla demoni sääli isäntäruumistaan, mutta valitettavasti sillä oli myös hyvin lyhyt sietokyky. Naruton pahimmat päivät olivat tuskallisia myös kyubille.
”Sinua odotetaan kotonasi, Naruto. Lähdetään.” Anbu pelkäsi Naruton katsetta. Kohta tämä oikeasti kiinnittäisi häneen todella huomionsa ja tajuaisi. Silloin kaikki kävisi vaarallisemmaksi.
”Kuka muka? Miksi sinä hymyilet, Sasuke. Se näyttää oudolta sinulla.” Anbu tiesi kyllä ketkä odottivat miestä. Silti hän ei aikonut vastata ensimmäiseen kysymykseen. Toinen taas särki hänen sydämensä jälleen kerran.
”Sinun seurassasi on helppo hymyillä, hokage. Lähdetään yhdessä.” Anbun helpotukseksi Naruto lähti kävelemään hänen kanssaan Konohan kiemuraisille kaduille, kohti hokagen taloa.
”Sinä vietit Orochimarun kanssa aivan liian kauan aikaa, Sasuke. Olet kalpea kuin lakana.” Naruton ääni oli niin helpotusta ja kiusoittelua täynnä, että anbu ei pystynyt enää katsomaan miestä silmiin. Siispä hän katsoi kalliota ja siihen taottujen hokageiden kasvoja. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja valehtelemaan Naruton parhaaksi. Heidän hokagensa oli sen arvoinen.
”Mutta eikö olekin hyvä, että tulin takaisin?” Sai kysyi ja sai vastaukseksi niin rehellisen ja totuudenmukaisen vastauksen, ettei hän voinut olla tuntematta syyllisyyttä.
”Totta helvetissä oli aikakin, paskiainen.” Naruto ei ollut muistanut Saita enää vuosiin. Mutta jos Sai pystyi tekemään Naruton onnelliseksi edes hetkeksi olemalla hänelle Sasuke, hän tekisi sitä vielä vaikka vuosikymmeniä.

---

Alzheimer ei ollut yleinen sairaus Konohassa, mutta se oli petollinen. Sairaus saattaa puhjeta nuorena eikä siihen ole parannuskeinoa. Unohtelu oli alkanut pienillä asioilla. Naruto oli aina ollut niin huolimaton, että kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että mies oli ihmetellyt tavarodensa outoja paikkoja ja eksyi hieman useammin. Vasta tämän alkaessa unohtaa ihmisiä, hänen läheisensä alkoivat olla huolissaan. Naruton tila oli yksi tragedisimmista ninjojen historiassa. Hän oli ruumiillisesti kunnossa, yksi kaikkien aikojen mahtavimmista ninjoista; hokageista ehkä jopa rakastetuin. Silti hän ei joutunut luopumaan johtajuudestaan kuoleman tai vanhuuden vuoksi.

Hän ojensi hokagen päähineen Konohamarulle ollessaan vain 42-vuotias. Muutaman päivän päästä hän ei enää edes muistanut, ettei ollut enää hokage. Konohamaru kielsi muita kertomasta Narutolle totuutta. Konohamarun silmissä hän oli edelleen Konohan kunnioitettu johtaja. Useinmiten Narutolle selitettiin, että hän oli jo antanut päätöksen, jonka todellisuudessa nykyinen hokage oli tehnyt. Usein tämä riitti, mutta toisinaan mies suuttui silmittömästi. Hän syytti ihmisiä ympärillään valehtelijoiksi ja muiden kylien vakoojiksi. Naruto oli ollut ja tuli aina olemaan vaarallinen ninja suuttuessaan. Se annettiin miehelle anteeksi. Häntä säälittiin liikaa.

Konohamaru teki kaiken mahdollisen, että Naruto saisi viettää päivänsä onnellisena. Hän vei miehelle paperitöitä ja hokagen päätöksiä, kaikki todellisuudessa jo tehty ja päätetty. Toisinaan hän lavasti jonkin tehtävän. Monet ninjat lähtivät mielellään, jopa pyysivät päästä näytelmään mukaan. Naruto oli edelleen täysissä ruumiin voimissaan ja vihasi talonsa seiniä kuin vankilaa. Oli ilo nähdä hänen tekevän jotain, jota rakasti koko sydämestään. Naruto itse vain ei tietänyt, että hänen elämänsä oli jo vuosia ollut pelkkää valhetta.  
Alzheimer satuttaa itse potilasta parhaassa tapauksessa vain alkuvaiheessa, kun tajuaa, että kohta ei enää ymmärrä tästä päivästä mitään. Pahimmassa tapauksessa se saattoi olla pelkkää kidutusta elämän loppuun saakka; sairaus murentaa vähitellen koko ihmisyyden. Menneisyys ei jätä koskaan potilasta rauhaan. Milloin elämänsä aikana Naruto olisi saanut mitään helpolla? Hänen kohdallaan aina pahin vaihtoehto kävi toteen.

---

Naruto oli nähnyt elämänsä aikana niin paljon. Hän oli nähnyt vihaa, katkeruutta ja kuolemaa. Toisinaan hän päästi lähelleen vain vanhoja ystäviään ja katsoi heitä kuin vierasta. Sakura tunsi Naruton katseen pistävänä ja outona kasvoissaan. Kääntäessään katseensa parhaaseen ystäväänsä ja kysyessään, mikä hätänä, hän tiesi jo vastauksen.”Sota ei koskaan lakkaa, Sakura. Minua väsyttää.” Siinä, missä Sakura näki viihtyisän pihan, Naruto näki hautajaiset. Siellä, missä Sakura näki paikan, jossa tiimi 7 ennen harjoitteli, Naruto näki Sasuken kääntävän selkänsä. Kenenkään ei auttanut selittää, että sota oli jo ohitse. Naruto ei olisi uskonut. Samalla jokainen pelkäsi kysymystä, ketkä selvisivät hengissä. Sodan ja vuosien jälkeen, liian harvat. Sairaus alkoi onnistua Naruton mielessä siihen mihin sota, ennakkoluulot tai viha eivät olleet koskaan pystyneet; lannistamaan hänet.

---

Hinata ei ollut enää itsekään nuori, jo lähemmäs viidenkymmenen. Hän oli ollut naimisissa Kiban kanssa jo vuosia ja kasvattanut ylpeydellä ainoan lapsensa. Tällä oli vaaleat hiukset ja isänsä ilkikurinen hymy. Poika oli ainoa muisto vuosista, jolloin Naruto oli ollut se mies, jota hän oli rakastanut yhtä paljon, kuin hän rakasti Kibaa nykyään. Se, miten oma aviomies unohtaa rakastavansa vaimoaan tai heidän ainoan yhteisen lapsensa, muuttaa ihmistä. Se laittaa avioliiton koetukselle ja heidän tapauksessaan jossain vaiheessa kaikki oli liikaa. Jossain vaiheessa oli kaikkien osapuolten osalta paras vaihtoehto ottaa askel taaksepäin. Hinata piti huolen, että hänen lapsensa tapasi Narutoa säännöllisesti. Tämä palvoi ja kannusti lasta, kuten jokaista nuorta kyläläistä. Ketään heistä hän ei palvonut omana lapsenaan.
Aina palattuaan entisen miehensä luota Hinata painautui Kibaa vasten ja yritti piilottaa pettymyksensä. Kiba laittoi Hinatan vannomaan, ettei tämä tekisi tätä enää itselleen ja yritti peittää vihansa Narutoa kohtaan. Hän yritti järkeillä, että vika ei ollut miehessä, vaan tämän sairaudessa. Silti hän oli vihainen. Ja pian hän taas yritti peittää pettymystään, sillä Hinata kävi vielä uudestaan Naruton luona ja pettyi jälleen. Naruto ei ollut ainoa, joka ei päässyt menneisyyttään karkuun.

---

Vähitellen Naruto unohti, miten muodostetaan lauseita. Hän unohti kielen, jota hänelle puhuttiin. Hänen ilmeistään ja naurustaan tuli ainoa kommunikointikeino. Silloin Kurama siirrettiin toiselle jinchuurikille. Narutosta alkoi tulla hänelle enemmän vankila kuin ystävä. Yllättäen Kiban poika tarjoutui ottamaan Naruton paikan. Tulen tahto paloi hänessä lähes yhtä voimakkaana kuin hänen isässäänkin ennen. Hän oli Kuramalle tuttu, ei ollut syytä kieltäytyä. Kettudemoni siirtyi seuraavalle jälkeläiselle jo kolmannessa sukupolvessa.

---------------
Ajattelin tehdä tästä pariosaisen ficin ja vaikka tämä oli oikeastaan (vähän liikaakin tyylilleni ominaista :( ) pelkkää pohdintaa ilman mitään oikeaa tapahtumaa, niin lupaan, että tässä olisi myös juonikin. Toivottavasti piditte vähääkään ja kommenteista olisin valtavan kiitollinen. Aihe oli itsestänikin niin hämmentävä, että olisi mukava kuulla, mitä muut siitä ajattelevat.